Hankeperhoset ovat ihmisiä, jotka elättävät itseään hypähtelemällä hankekukkasesta toiseen. Hankekukkanen kylvetään, se kukoistaa hetken, sitten se kuolee. Ei ole tarkoituskaan luoda mitään pysyvää. Hurskaita toiveita voidaan tietenkin esittää siitä, että hankkeen toiminnot jatkuisivat hankerahoituksen päätyttyä, muuta usein on helpompi polkaista käyntiin uusi hanke kuin pitää hengissä vanhaa.
Kun olen nyt ollut mukana useammassakin hankkeessa, olen miettinyt millaista tuhlaamista on, että toisilla on taskut niin täynnä rahaa ettei tiedä mihin niitä tunkisi. Toisaalla taas toimitaan todella pienillä summilla. Jotkut ovat hyviä junailemaan rahoja, toiset ovat hyviä junailemaan kiinnostavia innovaatioita. On onnellista, jos nämä ihmiset toimivat samassa hankkeessa, mutta näin ei välttämättä ole.
Ihmiset ovat niin tottuneet lyhytjänteisyyteen, joka läpäisee koko yhteiskunnan, ettei siihen enää juurikaan kiinnitetä huomiota. Sitä mukaa, kun vanhat, pitkäjänteisempään puurtamiseen tottuneet kuolevat, katoaa tämä puheenaihe esityslistoilta kokonaan.
Minulla varmaankin on sellainen psyyke, joka kohtuullisen hyvin kestää epävarmuutta, sitä ettei rahatulo ole turvattua. Onhan kirjailijan elämä yleensäkin aikamoista hankeperhosen elämää, joka on riippuvaista lukijoiden, median, kriitikoiden jne. oikuista. Mutta huomaan, että olen ihan uudella tavalla alkanut arvostaa asioita, jotka pysyvät. Kun törmään sellaiseen, pidän siitä kiinni.
Kun olen nyt ollut mukana useammassakin hankkeessa, olen miettinyt millaista tuhlaamista on, että toisilla on taskut niin täynnä rahaa ettei tiedä mihin niitä tunkisi. Toisaalla taas toimitaan todella pienillä summilla. Jotkut ovat hyviä junailemaan rahoja, toiset ovat hyviä junailemaan kiinnostavia innovaatioita. On onnellista, jos nämä ihmiset toimivat samassa hankkeessa, mutta näin ei välttämättä ole.
Ihmiset ovat niin tottuneet lyhytjänteisyyteen, joka läpäisee koko yhteiskunnan, ettei siihen enää juurikaan kiinnitetä huomiota. Sitä mukaa, kun vanhat, pitkäjänteisempään puurtamiseen tottuneet kuolevat, katoaa tämä puheenaihe esityslistoilta kokonaan.
Minulla varmaankin on sellainen psyyke, joka kohtuullisen hyvin kestää epävarmuutta, sitä ettei rahatulo ole turvattua. Onhan kirjailijan elämä yleensäkin aikamoista hankeperhosen elämää, joka on riippuvaista lukijoiden, median, kriitikoiden jne. oikuista. Mutta huomaan, että olen ihan uudella tavalla alkanut arvostaa asioita, jotka pysyvät. Kun törmään sellaiseen, pidän siitä kiinni.
Tekstit
Yhdyn jokaiseen kirjoittamaasi ajatukseen;) Jonkin verran on itsellänikin kokemuksia erilaisista hankkeista ja niiden eliniästä. Harmittaa itseänikin että kaikenlaisiin typeryyksiin syydetään valtava määrä rahaa vaikka varmasti jo alkumetreillä tiedetään että hanke ei elä enää ilmaisen rahan jälkeen, sitten kun pitäisi todella itse ryhtyä tekemään jotakin.
VastaaPoistaItselläni on menossa tällainen rauhoittumisen ja olennaisen löytämisen aika elämässä. Tuntuu hyvältä kun huomaa että henkiset kyvyt kasvavat ja rikastuvat aineellisten asioiden menettäessä merkitystään. En kuitenkaan tarkoita että olisin erakko, päinvastoin. Tarkoitan sisäistä olotilaani. Kunpa joskus voisin, vaikka se niukkaa olisikin, sanoa olevani kirjailija joka elää kirjoittamisesta. Hatun nosto sinulle;)
Niin hanke kuin hanke, sen voi ajatella noin: projekti joka alkaa ja päättyy. Sen voi todistaa kovilla faktoilla. Mukana ollut niin monissa, että tiedän mistä puhun.
VastaaPoistaVaan projektin sisällä elää ihminen, useimmiten useita ihmisiä, ja osallisissa se elää prosesseina joita onkin hankalampi kuvailla pelkkinä faktoina tai tilastoina (lukuina tai lukusarjoina). Sitäkin on toki tehty, vaikken tiedä onko näissä 2011-hankkeissa.
Mitä sitten on se jatkuvuus jota tavoitellaan tai tavoiteltiin? Kuulemani mukaan myös jotkut 2011 -hankkeet ovat sitä synnyttäneet.
Anonyymi, totta puhut tietenkin, jotain hankkeista aina jää, toivottavasti, elämään. Mutta paljon myös raukeaa tyhjiin, jos ei ole ketään joka jaksaisi ryhtyä viemään hanketta eteenpäin, etsimään rahoitusta itsensä likoon laittaen.
VastaaPoistaMarke, rauhoittuminen ja olennaisen löytäminen ovat tärkeitä, eivätkä niinkään helppoja juttuja. Toivottavasti kirjoittamiseen liittyvät haaveet toteutuvat, ja miksipä eivät toteutuisi, jos olet riittävän päättäväinen.
Pintasolla voi ajatella ja mieltää kaiken niin ettei mitään jää jäljelle, kun jokin hanke päättyy, mutta ei kukaan koskaan tiedä,mitä jää ihmismieliin, ja mikä siemen itää siitä huolimatta että "hanke" päättyy. Kuka sen hitto vie tietää? Ikinä.
VastaaPoistaNo niin, mutta jos kuitenkin on pari vuotta hankkeessa pohjustettu jotain toimintaa, niin että nyt se toiminta voisi vähitellen alkaa aivan konkreettisesti tuottaa näkyvääkin hedelmää, ja sitten työ jää kesken, koska rahoitus loppuu, niin tuntuuhan se tyhmältä. En puhu nyt noista hankkeista joissa itse olin mukana. Näytelmäproduksion ei ollut tarkoituskaan jatkua, ja toisaalta antologiaprojekti jatkuu, koska siihen on löytynyt uusia yhteistyökumppaneita.
VastaaPoistaMikään tehty asia ei tässä maailmassa pääty "tyhjiin" tai ole "tyhmää". Jälki jää, vaikkei siitä nyt ihanheti konkreettisesti tässänyt maailmassa näkyisi mitään.
VastaaPoistaKaksi vuotta on jossakin mittauslaitteessa lyhyt, mutta mistä hittolaisesta voit tietää etteikö se synnytä eräänä päivänä jotain ... no ehkei just sinulle enää massii pussiin, mutta sen missä olit mukana elää edelleen.
p.s tämänkin tajunnut ja nähnyt - ihana juttu kokea.
Olet selvästi idealisti, ja hyvä niin.
VastaaPoistaÄh, en idealisti niinkään, vaan muutos- ja kehityshakuinen ihminen. Uskon ihmisiin, kaikesta huolimatta tai juuri ehkä siksi.
VastaaPoistaJotkut siemenet itävät vain hitaammin kuin toiset.
Ajattelepa vaikka niinkin itsestäänselvää asiaa kuin lukutaito. Ei tarvitse pyöräyttää ajan kelloa kuin noin 100 tai ehkäpä 150 vuotta taaksepäin, niin lukutaito ei ollut mikään itsestäänselvä, tai edes välttämättä arvostettu taito Suomessa. Nyt täysin lukutaidoton ihminen on kummajainen.
Lukutaidottomuus ei merkinnyt tyhmyyttä. Muiden muassa Kaarle Suuri, Saksan ja Ranskan valtion perustaja, länsimaisen keisariuden perustaja, monien hankkeiden mies, oli lukutaidoton. Mutta hänelle luettiin ääneen.
VastaaPoistaEi kaikkien tarvinnut osata lukea, ääneen lukeminen eli loistoaikaa. Ei tarvinnut osata kirjoittaakaan. Vielä nytkin monissa maissa on kirjureita, joille rakkaus- ja kosintakirjeetkin sanellaan. Kirjuri kaunistelee sekä kirjeen sisällön että muodon. Ne kirjeet ovat varmaankin mielenkiintoisempia kuin nykyajan tekstiviestit.:)