Ihan ohimennen asia, jota oma kotifilosofini usein pohtii. Eikö ole kiinnostavaa, että omatunto on ruotsiksi samvete, siis yhteistunto.
Oikeastaan omatunto on todella huono sana. Se painottaa minä minä minä aspektia, joka muutenkin tuppaa olemaan ylikorostunut.
Aika jännä, että suomalaiset joilta muutenkin selvästi puuttuu kykyä huomioda toisiaan ja elää huomaavaisesti yhdessä, ovat tarpeellisen yhteistunnon kääntäneet yksityisasiakseen ja keksineet sitä varten tuollaisen tyhmän sanan.
Oikeastaan omatunto on todella huono sana. Se painottaa minä minä minä aspektia, joka muutenkin tuppaa olemaan ylikorostunut.
Aika jännä, että suomalaiset joilta muutenkin selvästi puuttuu kykyä huomioda toisiaan ja elää huomaavaisesti yhdessä, ovat tarpeellisen yhteistunnon kääntäneet yksityisasiakseen ja keksineet sitä varten tuollaisen tyhmän sanan.
Tekstit
Kiitos hyvistä blogeista. Nyt olen kuitenkin eri mieltä. Samvete voisi liittyä japanilaiseen häpeäkulttuuriin, kun taas omatunto pohjautuu siihen "eurooppalaiseen" näkemykseen, että syyllisyys on totta silloinkin, kun kukaan ei ole ollut näkemässä.
VastaaPoistaKiitos palautteesta! Mutta eikös syyllisyys useimmiten liity siihen, että olemme tehneet jotain mistä muut ja siis sitä kautta ympäröivä yhteiskunta joutuvat kärsimään? Ajattelen, että samvete on hyvä sana tehdessään näkyväksi sen mistä on kysymys:säännöistä joita kuuluu noudattaa yhteisessä maailmassa. Mutta ihan kiinnostava veto tuo häpeäkulttuuri. Siihenhän me olemme paljon siirtyneet. Nykyihmiselle tuntuu häpeä olevan paljon suurempi ongelma kuin syyllisyys. Monet eivät edes tunnista syyllisyyttä, koska häpeä peittää sen.
VastaaPoistaOmatunto pohjautuu latinan con scientia -sanoihin, jotka merkitsevät yhdessä tietämistä, kuten ruotsinkielinen versiokin antaa ymmärtää. Minusta se on todella lähempänä sitä mitä itse ajattelen. Omatunto syntyy kuitenkin sosiaalisesti, vaikka sitä sitten yksin harjoittaisikin.
VastaaPoistaAivan.
VastaaPoistaKiinnostava olisi miettiä miksi suomenkielessä sana on käännetty omaksitunnoksi.
Mielenkiintoinen blokkaus! Voisiko se olla kristillistä perää.. että ihminen tietäisi hyvän ja pahan eron, vaikka sitä ei hänelle oltaisi opetettukaan? Toisaalta kyllähän nämä jutut ovat kiertäneet muutkin maat. No, itse en usko, että luotu erityisesti tietää hyvän ja pahan, vaan se on silkkaa yhteiskuntaa. Tasapaino tosin kuuluu luontoon ja sen ihminen on suurelti osin hylännyt.
VastaaPoistaSaksan kielessäkään ei latinan sanaa ”conscientia” ole käännetty yhteistietämykseksi, joka olisi ”Mitwissen”, kun nyt omatunto on ”Gewissen”. Uskonnollisesti sen katsotaan olevan kai Lutherin peruja, joka puhui ihmisen oman omantunnon puolesta, sen sijaan että noudatettaisiin tarkasti kirkollista järjestystä.
VastaaPoistaOmatuntoa kutsutaan myös ihmisen sisäiseksi ääneksi tai yliminäksi. Joten siltä pohjalta ”omatunto” tuntuisi jopa paremmalta käännökseltä kuin ”yhteistietämys”.
Hei Risa, kiinnostava kuulla. Reformaatio tosiaan siirsi painopisteen yhteisöstä yksilöön.
PoistaYliminä tulee kai Freudilta. Se on kuitenkin ääni, joka tulee tavallaan ulkopuolelta, sisäistettynä vaatimuksena, ja siltä kannalta voisi yhtä hyvin päätyä kuitenkin suosittamaan yhteistietämystä...
Entäs sisäinen tieto, joka lienee osittain kulttuurista opittua, ulkoapäin tullutta ja sisäistettyä tietoa sekä harjaantumalla hankittua ja siten opittua tietoa (esim. taidot jotka osaa vaikka unissaan). Sisäinen tieto voi olla myös ihmislajin perimätietoa tai nk. atavistisia tunteita tai tuntemuksia. Intuitioksikin sisäistä, usein sanatonta tietoa kutsutaan. Ja se liittyy myös moraalisen tajuun. Varsinainen moraalinen tajunta kehittyy ja kypsyy ihmisessä hitaasti kulttuurin ja vuorovaikutussuhteiden kautta. Lasta ei pidetä samalla lailla moraalisesti vastuuntuntoisena kuin aikuista.
PoistaYhteistietämys voi olla myös vastuunpakoilua, mikäli siitä tulee laumatoimintaa. Siksi omatunto on minusta parempi, koska silloin ajatellaan, että yksilö on vastuussa teoistaan eikä voi paeta sitä toisten selän taakse.
No hyvin kyllä puolustettu omatunto sanaa, pitää myöntää.
PoistaHei Anne! Kristityillä ei kr-uskon itsensäkään mukaan käsittääkseni ole monopolia moraaliin, se on kaikkien maailman ihmisten juttu yhtäläisesti, jonkinlainen moraalitaju tai aisti luomisen perusteella. Ihminen on luotu Jlan kuvaksi jne. Siis pahimmat pakanatkin... Ja siis juu, yhteiskunnasta me varmaan saamme käsityksemme oikeasta ja väärästä, mutta mistä se tulee sinne yhteiskuntaan. Ai niin juu, se oli se evoluutio joka sen moraalin loi.
VastaaPoistaOnhan se niinkin, että yhteistunto voisi olla ihan yhtä hyvä tai jopa parempi sana. Kuka lie sanan ensi kertaa kääntänyt?
VastaaPoistaTuli mieleen vielä, että uskovat pitivät omaatuntoa Jumalan äänenä, ei toisten ihmisten äänenä. Vaikka kun itse ajattelee, niin monta kertaa kuulee sisällään vielä aikuisenakin äidin ja isän moraalisia moitteita: hyi sinua.
Yhteiskunnat ovat syntyneet, koska ne ovat antaneet hyötyä ihmiselle. Ja yhteiskunta ei toimi ilman lakeja ja laista tulee osittain myös omantunnon pohja. :)
VastaaPoistaEvoluutiohan kai liittyy enemmän genetiikkaan kuin henkiseen kehitykseen. Vaikka tietysti fyysinen kehittyminen mahdollistaa sen henkisenkin, mutta siis yleisesti.
VastaaPoistaRisa, varmaan vaikea erottaa, että mistä se ääni tulee. Jesuiitoilla on kyllä oikein pitkälle viedyt menetelmätkin sen erottamaan, että mikä ääni tulee Jumalalta, mikä ihmisiltä.
VastaaPoistaAnne, kyllä minun mielestäni moraali on huomattavasti hienosyisempi juttu kuin laki. Suurin osa eettisistä ratkaisuista tehdään vaistomaisesti ja meille voi tulla tunnontuskia monista asioista joilla ei ole minkään valtakunnan rikosoikeudellisia seuraamuksia. Niin, se onkin kiinnostava, että mistä se henkinen kehitys on ihmiseen tullut. Sitä ei moni pysty selittämään. Jostain se vain simbsalabim emergoitui.
Wkipediasta löytyi pitkä kirjoitus "Evoluutioteorian vastaiset argumentit". En ehtinyt lukea sitä, mutta välimuistista löytyi alaviite, joka koskee sanaa 'omatunto'. Sen mukaan saksan Gewissen tarkoittaa 'varmaa tietoa'. "Tämä tietoisuus ilmenee eräänlaisena eettisenä aistina, joka toimii henkilökohtaisella tasolla ihmisen tahdosta riippumatta – suomen "omatunto" viittaa ilmeisesti juuri tähän yhteisen eettisen tiedon koettavaan ilmenemiseen yksilön elämän käytännön valintatilanteissa."
VastaaPoistaMikä lienee Agricolan käyttämä sana? Ja mitä on sana 'oma' tarkoittanut alkujaan?
VastaaPoistaOlisiko renessanssilla osuutta asiaan, jolloin alettiin korostaa yksilöä, esim Lutherilla yksilön valintaa, päinvastoin kuin keskiajan tai Vanhan Testamentinkin (?) yhtesöllisyys ja perheen (=suvun, familia) vaikutus ja valta?
Kysymyksiä..
eettinen aisti on kiehtova termi. Kyllä veikkaan, että Lutherilla on sormensa pelissä tässä omatuntoasiassakin. Ja siis eikös Agricola juuri keksinyt omatunto-sanan?
VastaaPoistaIhminen on aikalailla tyhjä taulu kun tähän maailmaan tulee, kyllä siihen melkein kaikki kaadetaan. Jos nyt ajatellaan vaikkapa susien kasvattamia lapsia niin eiköhän heidän ns. moraalinsa ole hyvin erilainen. Mielestäni suurin ihme on se kokemus ja luomismaailma. Eli vaikka ensimmäinen piirretty kuva. Kukaan ei tee täsmälleen samanlaista koskaan vaikka välineet ovat samat.
VastaaPoistaTaitaapi olla tosiaan ihan hra M. Agricola, jonka perua on sana omatunto. Tässä linkki selkouutisiin, jossa asia mainitaan.
VastaaPoistahttp://papunet.net/selko/suuria-suomalaisia/mikael-agricola-%E2%80%93-suomen-kirjakielen-isa/
Kiinnostavasti Kaisa Häkkisen toimittama "Nykysuomen etymologinen sanakirja" toteaa oma-sanasta seuraavasti: "Etymologisesti oma kuuluu yhteen olla-verbin yksikön ja monikon kolmansina persoonina käytettyjen muotojen on, ovat kanssa. Nämä kaikki on mahdollisesti muodostettu samasta ikivanhasta
*o-vartalosta --- Tähän vartaloon liitetty -ma on ikivanha nominijohdin, sama kuin esim. sanoissa elämä ja kuolema. Suomen kirjakielessä oma on esiintynyt uppsalan evankeliumikirjasta ja Agricolasta alkaen."
Eli oma-sanan juuri on olla, kenties myös sen merkityksessä omistaa. "omata tunto", ei minusta välttämättä huono lähtökohta.
"Ja siis juu, yhteiskunnasta me varmaan saamme käsityksemme oikeasta ja väärästä, mutta mistä se tulee sinne yhteiskuntaan. Ai niin juu, se oli se evoluutio joka sen moraalin loi."
VastaaPoistaNäin on, evoluution tuotosta sekin. Ihminen joutuu muiden laumaeläimien tavoin tasapainottelemaan yhteisön edun ja omien etujen/toiveiden/halujen välillä, jotka tietenkin aina joskus menevät ristiin. Kulttuurievoluutio on ymmärrettävistä syistä ihmisellä hiukan monisyisempää kuin esim. susilla (vaikka toki heilläkin on lauma"kulttuuri" joka toimii vallan hyvin ilman puhuttuja sanojakin), mutta periaate on sama - sellaiset toiminnat jäävät käyttöön joiden hyöty/haitta-suhde on kokonaisuuden kannalta tehokkain. Ihminen sitten kokee nämä opitut yhteisön lait "sisäisenä äänenä" ts. omatuntona, joka toimii noin periaatteessa yksin ollessakin, jos hänelle on pienestä pitäen opetettu empaattista ymmärrystä ja yhteisön sääntöjä "oikeasta" ja "väärästä".
Kääntäen tämä on vielä helpompi ymmärtää: Ihminen, jonka lapsuus on ollut tietyiltä osin vajavainen (turvallisuus, positiiviset ihmiskontaktit, kasvatus jne) voi kehittyä psykopaatiksi, jolta puuttuu sosiaalinen omatunto kokonaan.
AnuH:n mietteistä innoittuneena muutama aatos.
PoistaMonilla eläinlajeilla on yhteisö, so. yhteiskunta jossa useimmiten yhteinen/yhteisön etu ohittaa täysin yksilön edut ja yksilölliset halut. Puhutaan parviälystä jota on havaittu olevan mm mehiläis- ja muurahaisyhdyskunnissa.
Parviälystä tuli aikoinaan tv:ssäkin ohjelma. Varsin vaikuttavaa on se, että näillä eläinyhdyskunnilla on myös hyvin moninaisia kommunikointisysteemejä. Siitä ei sinänsä tässä tämän enempää, mutta liittyy ihmisyhteisöihin joissa yksilön oikeudet ja edut ovat kärjekkäämmin ristiriidassa yhteisön ja yhteisten etujen kanssa.
Tämä on esillä koko ajan. Esimerkki: Yksityisautoilu - Joukkoliikenne (ensin mainittu on yksityistä: omaisuutta ja oikeutta) . Toinen esimerkki on euron kriisi jossa pankkien ja sijoittajien yksityiset oikeudet törmäävät julkisiin ja yhteisiin asioihin.
Ihmisyhteisöt ovat kehittyneet voimakkaammin yksilöllisten oikeuksien (esimerkiksi omistuoikeus) puolustajina kuin yhteisten etujen puolustajina. Yhteinen etumme kuitenkin (se voisi olla tuo samvete) ohjaa meitä: useimmat pitävät tärkeänä, että yhteisiä verotuloja käytetään kouluihin, päiväkoteihin ja muihin yhteisiin asioihin sekä niiden ylläpitoon. Yksityiset edut kuitenkin ovat uhkaamassa näitä koko yhteisön kannalta tärkeitä toimintoja.
Kun painopiste siirtyy yksilölliseen selviämiseen, ja jäämme vaille yhteisön tukea kenestä tahansa voi tulla peto. Ihmisestä tulee kanssaihminen vain toisten ihmisten kanssa kasvaessaan. Lapsuudella voi selittää vain osan, mutta myös - ja eritoten - kuin kodin vaikutuksilla on vaikutuksensa siinä mihin ihmislapsi kasvaa.
lisäys:
Poista...myös muilla tekijöillä kuin vain kodin vaikutuksilla on vaikutuksensa siinä mihin ihmislapsi kasvaa.
Anne, olen samaa mieltä. Kiinnostavasti edes seksuaaliviettiä ei ihmiselle kehity muuten kuin ihmisyhteisössä, susilapsilla sitä ei ole. Mutta kysymys tietoisuuden ja moraalin synnystä ei tällä ratkea. Ateistiset filosofit puhuvat emergenssiteoriasta, eli evoluution saavuttaessa pisteen jolloin eliöt ovat riittävän monimuotoisia ja monimutkaisia, moraali ja muut henkiset toiminnot salaperäisellä tavalla emergoituvat tällaiseen olioon. Ja voihan se noinkin olla, mutta tuohan minusta tarkoittaa, että voitais yhtä hyvin sanoa: kun eliöt olivat kehittyneet tarpeeksi pitkälle, sanottiin simbsalabim.
VastaaPoistaJohanna, onpas mainio tieto.
Anu, sitähän ei tavallaan voi tietää, että se toiminta joka evoluution myötä jää voimaan, on sitten se kokonaisuuden kannalta tehokkain. Se on ns. kehäpäätelmä. Koska meillä ei ole evidenssiä siitä maailmasta jossa asiat olisivat menneet jotenkin toisin. Siitä, että jokin on olemassa ei voi päätellä, että se on paras. Ellei sitten ajattele, että paras on aina se, joka jää henkiin. Silloin kai voisi ajatella, että lutikka on tehokkain ja paras elämänmuoto, koska joskus ainakin kerrottiin, että se selviää ydinsodastakin, kun muut heikommat elämänmuodot katoavat.
Evoluutioteorian ja kaikkien tällaisten teorioiden ongelma on siinä, että niihin ei voida soveltaa niitä kriteerejä, joita perinteisesti on katsottu, että tieteeseen pitää pystyä soveltamaan. Niitä ei pysty kokeellisesti testaamaan eikä toistamaan. Tai ei ainakaan ole toistaiseksi pystytty.
Tätä aihetta pohditaan konferensseissa. Tässä yksi niistä. Siinä on Darwinin käsitys omastatunnosta - äly näyttää olevan tärkeä tekijä hänellä.
VastaaPoistaKun enehdi tutustumaan tarkemmin, laitan linkin niille, joita aihe kiinnostaa
http://symposia.templeton.org/evolution_of_conscience/
On se noinkin Kirsti, mutta on jonkinmoinen yrityksen ja erehdyksen reitti silti aika lailla todennäköisempi teoria kuin se, että ihmisen päähän tupsahtaa moraali ja omatunto tosta vaan jostain eetteristä. Ja evoluution kulkua kai pystytään kuitenkin ainakin jossain määrin havainnoimaan konkreettisemminkin, ihan tarkkailemalla kuinka lajit kehittyy koko ajan eteenpäin, eihän se mihinkään ole pysähtynyt.
VastaaPoistaMikroevoluutiota pystytään havainnoimaan, mutta makroevoluutiota ei. Toisin sanoen voidaan todeta laboratoriossa, että mikrobit sopeutuvat ja muuntuvat. Sen sijaan ei ole varmaa evidenssiä siitä, että lajeista syntyy toisia lajeja. Fossiililöydökset eivät aukottomasti tue tällaista teoriaa. On vain oletettu, että koska mikrobien sisällä tapahtuu muuntumista, tästä seuraa, että myös lajit voivat muuntua, siis liskoista lintuja jne. Paleontologien parissa ilmeisesti on ollut viime vuosikymmeninä levottomuutta sen vuoksi, että todisteita makroevoluutiosta ei tunnu löytyvän. Se siis on edelleen hypoteesi. Ei sitä tietenkään ole vääräksikään osoitettu, mutta ei myöskään oikeaksi.
VastaaPoista"Sen sijaan ei ole varmaa evidenssiä siitä, että lajeista syntyy toisia lajeja."
VastaaPoistaSe ettei ole varmaa tietoa, tai ei tiedä riittävästi tai tieto on puutteellista, ei voi olla sellainen fakta jolla voi perustella elämän. Vai voiko?
Jos väitetään ettei makroevoluutiota havaita eksytään yksityiskohtiin ja ehkä askarellaan vain sen kanssa mikä ei olekaan oleellista kokonaisuuden kannalta. Se on tyypillistä ajallemme ettei ole halua tai kykyä hahmottaa kokonaisuuksia. Ollaan Pomon (postmodernihömppä) lumoissa.
"Sen sijaan ei ole varmaa evidenssiä siitä, että lajeista syntyy toisia lajeja."
VastaaPoistaEikö se ole tavallaan todistettu jo DNA/genomitasolla, että me ollaan äärimmäisen todennäköisesti lähtöisin kaikki samasta alkulimasta? Tai ainakaan ko. havainnoille ei ole mitään muutakaan teoriaa tarjolla?
Anonyymi, en tainnut tavoittaa pointtiasi. Mutta minulla ei ollut tarkoituskaan perustella elämää sen kummemmin, vaan ainoastaan osoittaa sormella niitä aukkopaikkoja joita ns, tieteellisessäkin ajattelussa on.
VastaaPoistaAnu, juu, siis ihmisellä ja lituruoholla on 20000 yhteistä geeniä tms. mutta niin kauan kuin ei löydetä niitä välimuotoja joiden kautta eliöt ovat muuntuneet toisekseen ja ymmärretä miten esim. silmä on voinut muodostua, niin kysymys kuitenkin on vain teoriasta. Näin siis olen itse asian ymmärtänyt.
"Nykyihmiselle tuntuu häpeä olevan paljon suurempi ongelma kuin syyllisyys. Monet eivät edes tunnista syyllisyyttä, koska häpeä peittää sen."
VastaaPoistaTulin vähän myöhään mukaan keskusteluun, mutta Kirsti, olisi kiinnostavaa tietää, miten tämä mielestäsi ilmenee?
No syyllisyyshän syntyy siitä, kun ihminen tajuaa toimineensa väärin. Häpeä taas siitä, kun ihminen tajuaa (tai kuvittelee) olevansa jotenkin vääränlainen. Tämä on aika merkittävä ero.
VastaaPoistaNykyään me podemme sitä, että syyllistymme mitä moninaisemmista asioista ja podemme jatkuvaa riittämättömyyden tunnetta. Siis emme mielestämme ole riittävän kauniita, älykkäitä, tehokkaita jne. Kun jatkuvasti kärsii riittämättömyydentunteesta, se ikään kuin peittää alleen kysymykset oikeasta syyllisyydestä.
Elämme psykokulttuurissa, jossa kaikki asiat selitetään psykologisesti ja lääkitään lääketieteellisesti, emmekä nykyään edes halua ajatella, emmekä myöntää, että olisi olemassa pahuutta, ja että sitä voi olla myös meissä itsessämme.
Minusta todella monet vastuuntuntoiset ihmiset kärsivät nykyään siitä, etteivät mielestään ole riittävän hyviä. He eivät ole tarpeeksi kauniita, tarpeeksi tyylikkäitä, jaksa aina tehtä työtä 120 prosenttisesti, löydä aina fiksuinta mahdollista sanottavaa tilanteessa kuin tilanteessa. He kokevat, että heidän pitäisi olla kaikin tavoin parempia. Naistenlehdet ovat täynnä kertomuksia siitä kuinka ihminen voisi selviytyä sen kanssa, ettei hän pysty vastaamaan näihin ylivirittyneisiin odotuksiin. Minusta tässä ollaan aika lähellä häpeää. Ihminen ei mielestään riitä sellaisenaan ja hän tuntee huonommuutta ja häpeää kohdatessaan oman vajavaisuutensa. Avuksi tarjotaan sitten jotain armollisuutta itseä kohtaan tms.
Kun ihminen kokee olevansa riittämätön, hän _syyllistyy_ milloin mistäkin asiasta. Tällaisia syyllistyjiähän maailmamme on täynnä. Ja myös itse helposti syyllistämme muita.
Häpeä ja riittämättömyys eivät ole pahuutta, mutta niillä voi olla jokin yhteys pahuuteen. Mekin voimme, niin kilttejä ja fiksuja kuin olemmekin, olla myös oikeasti syyllisiä joihinkin asioihin, mutta me emme tunnista syyllisyyttämme. Se voi kuitenkin siitä huolimatta alitajuisesti kalvaa mieltä. Siitä on vaikea vapautua, jos sitä ei tunnista.
Tällaista äkkiseltään...
Ja vielä tämän ajattelun lähteet: Paavo Kettunen on pohtinut syyllisyyttä ja häpeää Suomalaisessa ripissä, Ben Malinen on kirjoittanut häpeästä myös. Ja itse olen opetellut jesuiittojen meditaatioiden avulla jotenkin seulomaan näitä asioita oman pääni sisällä.
VastaaPoistaHyvä, kiitos perusteellisesta analyysista :) Olen paljon pohtinut tuota syyllisyyttä/ syyllistymistä ihan arkielämän kuvioissa (esim. työssäkäyvän naisen ikuista problematiikkaa "olenko huono äiti").
VastaaPoistaVoisiko syyllisyyden tunteminen olla terveyden merkki? Että ihminen vielä reagoi, on herkkä?
Ettei se olisikaan vain pahasta? Tai arvelee toimineensa väärin – vaikkei välttämättä olekaan?
Ja juu, kyllä on omakohtaistakin kokemusta, miten syyllisyys johtaa häpeään.
Mutta syyllistämistähän muuten esimerkiksi netti on täpötäynnä.
Minusta pitää tehdä ero syyllisyyden ja sen välillä, että syyllistyy kokiessaan ettei esim. äitinä tai työntekijänä tai kirjailijana ole riittävä.
VastaaPoistaItse olen kokenut, että nimenomaan on tervettä kun pystyy tuntemaan syyllisyyttä silloin, kun tosiaan on tehnyt jotain VÄÄRIN.
Ei siis koe syyllisyyttä kaikesta huonommuudestaan, vaan kokee syyllisyyttä siitä, kun toimii väärin. Kun tajuaa toimineensa väärin, on oikea paikka pyytää anteeksi ja toivottavasti myös saada anteeksi. Mutta nykyäänhän ihmiset pyytävät anteeksi sitäkin, että on tukka huonosti.
Huonomuuden alituinen poteminen on neuroottisuutta, ja neuroottisuus minun mielestäni on pohjimmiltaan sitä ettei ihminen sisimmässään ole varma siitä onko oikeasti tervetullut maailmaan, onko arvokas, onko rakkauden arvoinen omana itsenään, ilman suorituksia.
Toisessa ääripäässä on sitten se porukka, joka katsoo ettei koskaan itse tee mitään väärää, ikinä ei tarvitse pyytää anteeksi, syy ei ole koskaan minussa vaan muissa, minulla on pelkkiä oikeuksia mutta ei lainkaan velvollisuuksia jne. Tämäkin on aika vahvasti kai nimenomaan nykyajan ilmiö.
PoistaNoiden kahden väliltä kun löytyisi se kultainen keskitie.
Kiitos kattavasta ja perusteellisesta vastauksesta, se oli kirkkaasti ja hyvin kirjoitettu.
PoistaSyyllisyyttä kantaa silloin kun tulee tietoiseksi tekojensa seurauksista ja on todella tehnyt tekoja jotka ovat väärin. Vaan monet, hyvin monet ihmiset kantavat syyllisyyttä herkästi myös teoista joita eivät ole tehneet.
Se ei liity huonommuudentunteeseen vaan "vääränlaiseen" syyllisenä tai syytettynä oloon johon voi myös juuttua tai jäädä kiinni.
Yhteisöissä esimerkiksi voidaan synnyttää tämänkaltaisia "syyllisen" rooleja, tekemällä yhdestä ihmisestä syntipukki tai demonisoimalla joku ihmisryhmä tai sen edustaja. Tai sijoittamalla paha jonnekin kauas ja itsen ulkopuolelle, toisiin ja muihin ihmisiin.
Paha on ja elää meissä jokaisessa ja sitä kannattaa tutkia. Se ei tarkoita, että suostuu pahan palvelijaksi vaan sitä, että tulee tietoiseksi omista tuhoavista puolistaan jolloin niitä ei enää tarvitse sijoittaa toisiin tai muihin.
Syyllisyys liittyy minusta pahan kohtaamiseen ja käsittelyyn.
Anu, samaa mieltä.
VastaaPoistaAnonyymi, ei epävarmuus omasta riittävyydestä varmaankaan ainoa syy ole väärään syyllisyyteen. Mutta toisaalta ajattelisin, että tällainen kroonisen riittämättömäksi itsensä kokeva myös saattaa yhteisössä olla juuri se, joka ottaa muiden taakat kannettavakseen siksi että hänet syyllistetään. Itsensä kanssa oikealla tavalla sujut oleva ihminen ei ehkä jää tällaisiin nalkkeihin kovin helposti...?
En kauhean tarkkaan voi tietää mitä tarkoitat, mutten usko että toisen puolesta voi ryhtyä sillä tavoin elämään, että kantaa tämän taakat.
PoistaKaupankassin voi kantaa ja sellaista apua antaa, mutta koko elämän kantamuksia ei voi. Kyllä ne on kannettava itse ja jos repussa on tarpeetonta painoa, niin sitä voi yrittää keventää.
Muiden taakkoja ei pidä - ei oikeastaan edes voi - ottaa omille hartioilleen. Siinä tekee karhun palveluksen niin tuolle toiselle kuin myös itselleen. Jokaisella on aivan oma erityinen polkunsa kuljettavanaan, ja sitä voi muut kulkea kuin asianomainen itse.