lauantai 15. elokuuta 2009

Feliks antoi minulle synninpäästön

Taannoisen Waltari-järkäleen innoittamana luin eilen illalla nukkumaan mennessä Feliks onnellista ja nauroin kippurassa.

Oli ihmeellistä tajuta nauravansa Felix onnellisen touhuille, sillä viimeksi kun luin kirjan, ehkä noin 16-vuotiaana, pidin niitä kovinkin surullisina ja ahdistavina. Silloin en nähnyt tarinassa lainkaan huumoria, ja nyt se mielestäni on eräs hymyilevimmistä kirjoista joita olen koskaan lukenut.

Feliks onnellinen on pieni hyväntahtoinen mies, joka tuntee pakonomaista tarvetta todistaa ihmisille, että nämä voivat saada syntinsä anteeksi. Todistustaakka on Feliksille miltei ylivoimainen, koska hän on ujo ja arka. Hän haluaisi antaa ihmisten kulkea rauhassa, mutta ei pysty, koska Jumala vaatii häntä todistamaan. Niinpä Feliks kuljeskelee kaduilla ja etsii ihmisiä, joille voi kertoa, että Jumala etsii heitä hänen kauttaan.

Syntyy hupaisia yhteentörmäyksiä, koska ihmiset arkisten vaivojensa keskellä eivät välttämättä kovin hyvin kykene ottamaan vastaan Feliksin ilosanomaa, jonka hän tuo esiin huolestunein kasvoin, ahdistuksesta kimittävällä äänellä. Feliksin asennetta kuvaa keskustelu, jonka hän käy entisen koulutoverinsa Erkin kanssa. Erkki valittelee elämänsä vastoinkäymisiä, ja kehuu Feliksin näyttävän hyvinvoivalta, mutta Feliks sanoo: Älä hitossa sinä, Erkki, minua kadehdi. Pahemmin minulle on käynyt kuin sinulle. Et edes arvaa kuinka pahasti. Minusta on tullut kristitty.

Tämä kirja rohkaisee minua, koska se osoittaa, kuinka paljon huumorin ymmärtäminen on kiinni siitä että on oikealla taajuudella ja tuntee asiat joista puhutaan. 16-vuotiaana en vielä ymmärtänyt tätä kirjaa, mutta nyt ymmärrän. Minunkaan kirjojeni huumoria kaikki eivät välttämättä tunnista huumoriksi. Se tuntuu aina hiukan ikävältä, koska se heittää ylleni sen epäilyksen, että kirjani on huono. Voi se tietysti olla huonokin, mutta joskus voi lukijankin vastaanottokyvyssä olla rajoituksia, jotka eivät johdu minusta.

Share/Bookmark

9 kommenttia:

  1. Tämäpä olikin mielenkiintoista lukea! Olen itsekin lukenut kirjan lukioikäisenä ja silloin se oli varmaan ainoa Waltarin kirja, josta en pitänyt ollenkaan. Ehkä pitäisi antaa Felixille vielä toinen mahdollisuus.

    VastaaPoista
  2. Kirsti, itselleni kävi vähän samaan tapaan, kun tartuin Felix onnelliseen uudelleen, vuosikymmenten jälkeen juhliessani lukemalla Mika Waltarin 100-vuotismuistoa. Ihan kippurassa en tosin nauranut. Felix herätti itsessäni myötätuntoa ja, täytyy myöntää, naurunpyrskähdyksiä.

    VastaaPoista
  3. Huumori, sellainen vähäeleinen huumori, on pitkälti aaltopituusasioita.

    VastaaPoista
  4. Kappas! Minuakin se kirja hymyillytti samasta syystä jo ensilukemalla, mutta lukioikäisenä en kehdannut sitä hurskaille kavereille tunnustaa. Luulen, että 70-80 -luvuilla henkinen (ja hengellinen) ilmapiiri oli toisenlainen. Kulttuurinen kontekstikin vaikuttaa huumorin kokemiseen. Ei pelkästään lukijan ja kirjoittajan persoona.

    VastaaPoista
  5. Hei Flora, anna ihmeessä. Kirja on pieni, sen lukee nopeasti. Sitä paitsi aika pian siitä huomaa koliseeko tälläkään kertaa.

    Kirsi, minäkin ensin säälin Felksiä, mutta lukiolaisena muistan pitäneeni häntä jotenkin pelottavanakin.

    Niin on Salme, huoh.

    Millan, tuo on totta.

    VastaaPoista
  6. Uusintalukemisto on monintavoin avartavaa, paitsi että useimmiten muistaa itsensä nuorempana niin myös teoksesta avautuu toisin ne asiat, joista se kertoo.

    Ilman muuta noin, Kirsti, lukija lukee vain sen mihin hänellä on vastaanotin.

    Sinun kirjasi ovat tulleet elämääni vasta tässä parin vuoden aikana ja pidän kovasti tavastasi katsoa maailmaa, kuvata sitä. Ihailen kykyäsi mennä pintaa syvemmälle pieni eleisesti ja lämpimällä, oivallisella huumorilla. Mitä muuta huumorintaju onkaan kuin suhteellisuudetajua.

    VastaaPoista
  7. Hmm, itse luin reilu parikymppisenä ja kyllä se toimi silloin, suosikkejani Waltarilta (mikä ei sinänsä ole paljoa, en mikään suuri Waltari-fani ole).

    VastaaPoista
  8. Olen huomannut saman "Tarina muuttuu kun kasvan" asian Minun Afrikkani elokuvaa katsoessa. Parikymppisenä elokuva oli mielestäni ihan tööt, kun nainen ei saanut miestä jäämään luokseen, kolmikymppisenä jo hiukan ymmärsin miksi mies ei jäänyt ja nyt likempänä neljääkymmentä ymmärrän mitä tarina yrittää rakkaudesta kertoa.

    VastaaPoista
  9. Hei Satujose, hyvin kuvaat sitä kuinka oma kehitys vaikuttaa siihen kuinka tarinan ymmärtää.

    hdcanis, siispä värähtelit Waltarin kanssa samoilla aaltopituuksilla jo nuorena. Minulla taas oli selvä ero. Sinuhen kaltaiset jutut kolisivat, tämä masensi ja kauhistutti.

    Kiitoksia Hirlii, ihana kuulla. Niin, suhteellisuudentaju minustakin on aika keskeinen huumorin dynamo.

    VastaaPoista

Kerro mitä mielessä!