Olen joskus kokenut, etten vaikeista jutuista kertoessani kaipaa niinkään sitä, että minua taputellaan ja sanotaan, että olet sinä kumminkin ihan hyvä, älä välitä. Vaan haluaisin oikeastaan mieluummin tulla vain kuulluksi sen kiukkuni kanssa. Tai ei edes kuulluksi tuleminenkaan ole vielä tarpeeksi, vaan haluaisin, että joku suostuisi yltymään kanssakiukkuun, niin että saisin siitä puhtia ja oma kiukkuni saisi kasvaa omiin luonnollisiin mittoihinsa ja sitten lopulta, aikansa roihuttuaan väsyä luonnollisesti pois.
Lindqvistin kuolemasta on viitisen vuotta, mutta minusta tuntuu kuin hänkin kuuluisi johonkin aivan toiseen aikakauteen kuin siihen jota nyt elämme. Pääsevätkö tällaiset ajattelijat enää esille mediassa? Media rakastaa narsisteja, joiden tärkein viesti on heidän oma erinomainen persoonansa. Onko enää tilaa vakavasti otettaville eetikoille?
Tekstit
Tulisena luonteena minä harrastan juuri tuota kiukun poiskiukkuamista tai pahemmassa tapaksessa raivon ulosrähjäämistä; muutenhan sitä halkeaisi, ihan totta.
VastaaPoistaHymistely tuossa tilanteessa ärsyttää. Niinpä siskoni kanssa autamme toisiamme puolin ja toisin tässä asiassa; faanaamme asian puhki ja heti on parempi olla!
terv. Kirsi alias sweetmama
Osasitpas pukea sanoiksi tärkeitä asioita. Tänä itse rakennettua menestystä ja yltiöpositiivisuutta korostavana aikana kiukku on minunkin mielestäni käynyt (aiheellisenakin) yhä torjutummaksi paheksutummaksi.
VastaaPoistaSe nähdään heikkoutena, sosiaalisten taitojen puutteena, sivistymättömyytenä ja vääränä elämänasenteena, josta seuraa stressiä, sairautta, masennusta ja pahimmassa tapauksessa lihomista!
Ei saa keskittyä negatiivisiin puoliin. Pitää keskittyä positiiviseen. Se on rakentava asenne.
Siinä, missä psykoanalyysin kuvottavina kultaaikoina mentiin vihan ilmauksissa äärimmäisyyksiin, nykyään tämä hyssyttely ja iankaikkinen postiviisuushymiä alkaa minusta mennä jo liian pitkälle.
Anteeksi nyt taas nuo kirjoitusvihreet, mutta en deletoi... Sormet on tänään sairaaaaan kipeät.
VastaaPoistaHöh, taas on kommenttini mennyt taivaan tuuliin. Koetin kertoa, että minulla toimii juttu depressiivisyyteni kanssa vähän samaan tapaan, ehkä se onkin itseen käännettyä kiukkua. Mutta kun siinä rypee tarpeeksi, alkaa lopulta naurattaa.
VastaaPoistaTulee mieleeni eräs raivokohtaus jonka jälkeen minuun suhtauduttiin erityisen lämpimästi ja kunnioittavasti.
VastaaPoistaJouduin työni puitteissa selvittelemään erästä epäselvyyttä somali-naisryhmän ja suomalaisten tyttöjen tanssiryhmän välillä yhdestä tilasta ja sen käytöstä. Tila oli varattu tanssiryhmälle. Menin selvittämään asiaa, ja ensin asiaa selviteltiin englanniksi, mutta kun se ei tuottanut tulosta pitkään jankattuamme vaihdettiin kieltä. Minä raivosin suomeksi ja somalialainen raivosi somaliaksi. Huusimme ja haukuimme toisemme ja varmaan kaiken muunkin mikä tässä maailmassa mättää. Sitten paiskoimme ovia, kumpikin.
Ajattelin aluksi, että tein ammatillisen virheen ja erheen ja vähän nolottikin jo, mutta somalialinen tuli luokseni iloisesti hymyillen. Ei mitään anteeksipyytelyjä vaan naurua. Iloista, lämmintä naurua. Tuo tunteellinen kohtaus herätti somalialaisissa luottamusta, ja moni muukin asia alkoi rullata sen jälkeen paremmin. Silloin myöskin tajusin mistä monet tapaamistani afrikan mantereelta kotoisin olevista naisista saavat itsetuntonsa ja voimansa. He osaavat olla vihaisia, raivota railakkaasti vailla syyllisyydentuntoja ja olematta väkivaltaisia. Meidän kulttuurimme ei aina katso suopein silmin naisen raivoa, nainen kasvatetaan analysoimaan ja tulkitsemaan ja tarkkailemaan eikä toimimaan ja ottamaan paikkansa. Masennus on tunteiden, kiellettyjen tunteiden pullo, hautomo. Kunnes se lopulta räjähtää.
Kirsi, kadehdin vilpittömästi sinulta tuollaista siskoa.
VastaaPoistaMillan, ihmeen vaikea sitä ilmeisesti on noudattaa jonkinlaista maalaisjärkeä näissä jutuissa. Aina on pakko velloa jossain äärilaidassa. Minä mitään kirjoitusvihreitä edes huomannut.
Merja, eikös se oli psykoanalyysin vakioselitys, että depressio olisi itseen käännettyä kiukkua. En tiedä onko niin. No varmaan jollakin ainakin on.
Hirlii, minullakin on vähän vastaavanlaisia kokemuksia. Ei yhtä rajuja kylläkään. Mutta kun ns. menettää kasvonsa toisen edessä, siitä voikin seurata jotain positiivista. Edellyttäen, että se toinen on jotenkin samalla aaltopituudella, eikä esim. käytä tilannetta hyödykseen hankkiutumalla jotenkin niskan päälle.
Onko tunteiden tuominen esille sitä "kasvojen menettämistä" ? Eikö se ole pikemminkin naamion riisumista ja toiseen luottamista?
VastaaPoistaMutta on, on toki sellaisiakin tullut kohdattua jotka käyttävät tätä luottamusta väärin.
No ei kaikkien tunteiden esiintuominen ole kasvojen menettämistä. riippuu tilanteestakin. Mutta kyllä minä esim. koen jotenkin menettäväni kasvoni jos alan itkeä virallisessa kokouksessa jossa kaikki muut ovat asiallisia. Toisaalta on myös noloa, jos alan nauraa tilanteessa jossa odotetaan vakavuutta, esim. hautajaisissa.
VastaaPoistaOn se tilannekohtainen juttu, on. Ja sekin vaikuttaa, että kuka / ketkä kohtaavat.
VastaaPoistaSiksi kai minuakin nolotti kun työminä-maski putosi, mutta siinä tilanteessa oli kuitenkin vastassa sellainen ihminen joka myös tarvitsi tuon "tunnepurun" ja siksi se päättyi molemminpuoliseen helpotukseen ja myönteisiin asioihin.
Mutta siis suuttumus, sen ilmaiseminen, se on tärkeätä. Se on tärkeätä. Lindqvist käsittelee kirjoissaan paljon näitä torjuttuja tunteita, niiden tunnistamista ja ilmaisemistakin.
"Auttajan varjossa" hän puhui myös viisaita, se liittyy minusta tuohon turhaan lohduttamiseen.
Mulla on nyt menossa Pieni kirja rakkaudesta.
VastaaPoista