Tämä nyt vaan taustaksi sille, että omalla kohdalla on ollut tärkeä kehitystehtävä kasvaa riippuvuuteen, ja luottamukseen. Se on tapahtunut aivan viime vuosina. Minun ei tarvitse jaksaa yksin, voin turvautua muihin. En turvaudu pelkästään ihmisten konkreettiseen apuun, turvaudun myös siihen mihin he uskovat, minkä varaan oman elämänsä rakentavat. Tietenkin valitsen nämä ihmiset. Jotkut ihmiset herättävät minussa luottamusta, kunnioitusta, toiset eivät. Minä kuuntelen niitä joihin luotan, joita kunnioitan, ja jätän muut omaan arvoonsa.
Pohjimmiltaan kysymys on siis kuitenkin minun omasta kokemuksestani, johon luotan. Vaikka turvaudun muihin, jokin minussa arvioi kuka se on, johon kannattaa turvautua. Vaikka tunnustan riippuvuuteni, olen myös autonominen olento.
Tekstit
Hyvin kirjoitettu, tuntuu tutulta.
VastaaPoistaOlen samoinpäin nurinperin kasvanut, siis autonomiasta riippuvuuteen eikä päinvastoin, siis sitä reittiä pitkin, jota mahdollisesti toisentyyppiset ihmiset kulkevat. Vai pitäisikö sanoa, että tuo autonomisuus on ominaislaatuna ollut hyvin varhain olemassa, sisäisenä ominaisuutena eikä ulkoapäin tulleena. Myös minulle on kehitykseni kannalta ollut tärkeätä kokea sekä tunnistaa oma avuttomuus, pienuus, haavoittuvuus sekä riippuvuus, siihen on tarvittu toisia ihmisiä, ja tarvitaan yhä.
Autonomisuus kuvaakin paremmin tätä asiaa kuin itsenäinen tai itsellinen. Meitähän kovasti yritetään kasvattaa vain irti riippuvuuksista, ja toki niitä tuhoavia riippuvuuksiakin varmaan on, mutta yhtälailla itsetuhoisaa on yli-itsenäinen, täysin muista riippumaton (piittaamaton) elämäntapa.
Luottamus ihmisten välille joko rakentuu tai sitten ei, ja sitä on hyvin vaikea tai mahdotonta palauttaa jos se on menetetty, tuhottu. Autonominen ihminen valitsee, ja torjuu ne joihin ei koe voivansa luottaa.
Nauroin lähes ääneen, kun luin Kirstin version "meitä älä keitä". Loistavaa ja jo päiväkoti-ikäisenä! Itselläni ja yhdellä tuttavalla oli nuorempana tapana väännellä vastaavasti kotimaisten paatoksellisten iskelmien sanoituksia ja niistäkin tuli sillä tavoin alkuperäistä parempia, siksi tuo varmaan minuun vetosi.
VastaaPoistaJäin miettimään käsitteitä riippuvainen, luottamus ja itsenäinen. Jotenkin ne eivät menneet edellisissä viesteissä Kirstillä ja Hiriliillä siten kuin minä ne miellän. Näen nimittäin, että luottamusta ja pyrkimystä toisista tukeutumiseen voi olla, mutta mitä niillä on merkitystä, jos ei ikinä saa mistään tukea ratkaisevissa kysymyksissä? Jopa ns. asiantuntijat voivat olla vuosikymmenestä toiseen avuttomia ja parhaat heistä jopa myöntävät sen. Tästä syystä näen, että ihminen on juuri niin vahva ja kykenevä kuin hän on itseään auttavana ihmisenä, mitään itseä suurempaa ei ole.
Toki esimerkiksi työelämässä on hyötyä erilaisesta asiantuntemuksesta, kun se pannaan yhteen.
Hirlii, ilmeisesti Suomessa on ollut oikein ihanteena tällainen lasten varhainen itsenäistäminen. Luottamus on aika metka asia, miksi sitä joihinkin ihmisiin luottaa vaistomaisesti, toisiin ei. Olen miettinyt millaista olisi jotenkin kohtalokkaasti pettyä johonkin ihmiseen, johon on luottanut. Itsellä ei ole sellaisia kokemuksia oikeastaan lainkaan. Tai jos on, ne ovat niin varhaisia, etten muista niitä.
VastaaPoistaSiperiina, jossakin mielessä olemme varmaan kaikki yhtä avuttomia ja kyvyttömiä elämän keskeisen kysymysten äärellä, mutta silti koen että sillä on merkitystä jos voi niitä asioita jakaa muiden yhtä avuttomien kanssa. Toisten läsnäolo on lohduttavaa. Muutenkin olen oikeastaan enemmän Paavalin linjoilla tässä, kun olen heikko olen vahva. Elämä ei ole minun varassani jne.
Siperiina, saatetaan kuitenkin olla ihan samoilla jäljillä.
VastaaPoistaEihän sellaisessa synnykään luottamusta ellei saa tukea ratkaisevissa, tärkeissä kysymyksissä. Parhaat, minkä tahansa alan asiantuntijat, tunnustavat oman avuttomuutensa, ja tietämättömyytensä. Minun on hyvin vaikeata käsittää ihmisenä oleminen tai eläminen sellaisena kuin sen ilmaisit: ”että mitään itseä suurempaa ei ole”.
On elänyt aikoja jolloin olen ajatellut niin, että ”itsestä se kaikki lähtee”, mutta elämä on koulinut, kuten kasvejakin koulitaan, sitä kohti mikä kykenee muuttumaan (kasvamaan) ja murtautumaan myös ulos niistä, ei kohti jotain ”suurta” vaan kohti jotain muuta, hyvin tärkeätä.
Luulen (on vain arvelu), että sinulle jotkut asiat ovat ainoastaan käsitteitä, ja siinä on se oleellinen ero, mitä tai mistä puhumme. Käsitteet ovat abstraktiota, joilla ei ole välttämättä ole sellaista konkreettista raapaisu- tai hipaisupintaa siihen, mitä voin itse kutsua elämäksi. Mutten kiellä etteikö se abstrakti elämä voisi olla joillekin mahdollista, minulle se ei pelkästään sellaisena ole mahdollista.
Kirsti, on hyvä luottaa vaistoihinsa, silloin ei kohtalokkaasti pety.
VastaaPoistaOlen elämässäni kohdannut ihmisiä, en vain ohimennen tavannut, joiden perusluottamus toisiin ihmisiin on rikottu, ja pahoin, mutta silloinkin, hyvin pieni, mitättömältäkin tuntuva seikka tai tapahtuma voi rakentaa uudestaan tuota luottamusta. Toivoa. Se on hyvin tärkeä voimavara ihmisessä kuin ihmisessä.
Hirilii, Kirsti ja muut,
VastaaPoistaminut taas elämä on koulinut siihen, että mitään itseä suurempaa tai vahvempaa ei ole. Puhun monien vuosikymmenten kokemuksesta, sillä itse olen ollut ainut, joka olen pystynyt itseäni auttamaan ja olen tehnyt sen eteen paljon. Asioita, jotka eivät joidenkin tahojen mukaan muka ole edes mahdollisia. Kaikki ei tietenkään olekaan. Pitää keskittyä siihen, mikä on. Eikä koskaan, koskaan saa antaa periksi. Aina on yritettävä uudestaan.
En tiedä, mitä on Hiriliin mainitsema abstrakti elämä, sillä olen erittäin huono abstraktissa ajattelussa. Kun puhun asioista, niillä on aina konkreettinen kosketuspinta.
Jutut täällä menee aika kauas kirjoittamisesta, mutta mitä se haittaa? Minua ei ainakaan. Näillä julkisesti käytävillä keskusteluilla on se rajoite, ettei koskaan voi puhua aivan avoimesti, konkreettisin esimerkein, ja se saattaa aiheuttaa väärinymmärrystä puolin ja toisin.
Minun kirjoittamistani nämä maailmoja syleilevät keskustelut auttavat, että siinä mielessä nämä kyllä liittyvät kirjoittamiseenkin. Niin, toi on ongelma, että konkreettisia esimerkkejä ei aina voi heittää kehiin. Siitä tulee keskusteluihin väkisinkin vähän hämäryyttä. Mutta aina näistä jotain ajatuksia irtoaa.
VastaaPoista"Meitä älä keitä" - loistavaa! :-D Eikä ollenkaa sopimatonta ottaen huomioon ainakin aikanaan aivan liian yleisen uskomuksen ihmisistä palamassa ikuisessa helvetissä...
VastaaPoistaItsenäisyys ja riippuvuus, niin tärkeitä molemmat. Taitavat olla kumpikin liian suurissa määrin harhaa. Yksinhän emme selviytyisi juuri mistään ja toisaalta itseään on autettava jos haluaa tulla autetuksi.
Mitä Kirstin kertomukseen pikkutytöstä tulee, niin minua lukijana sävähdyttää se että alle kouluikäinen seisoo nurkassa, häpeämättä sanojaan.
VastaaPoistaKirjoittamisessa, nyt kun sen kanssa viime aikoina olen peuhannut, on tosikaavaksi todistunut vain yksi: alku- keskikohta - loppu. Kumma juttu, mutta niin yksinkertaisesti se menee, vaikka niin kovin työlästä kokonaisuus on rakentaa, on sitten kyse mistä teoksesta tahansa. Kaava on siinä.
Syd Field, elokuvakäsikirjoittamisen guruksi asti noussut kirjailija on kehittänyt ns. ”kolmen näytöksen mallin” luettuaan tuhansia näytelmäelokuvan käsikirjoituksia ja mietittyään mikä on yhteistä niille jotka on tuotettu.
Hänen kaavansa on: Viritys – Kehittely – Ratkaisu. Viritykseen menee hänen mukaansa yksi neljännes, kerronnan kehittelyyn viisikymmentä prosenttia ja viimeinen neljännes kulkee kohti kliimaksia eli ratkaisua. Peripetia (käännekohta) tapahtuu viimeisen neljänneksen kohdalla, ja siitä alkaa loppuratkaisu tai teoksen/kertomuksen loppua kohti kulkeminen.
Kirjoittaminen on siis matematiikkaa, ja ehkä elämälläkin on pohjimmiltaan matemaattinen luonne?
Ansku, tuo on kyllä totta. Elämä ei ole joko tai, vaan sekä että. No olipas latteasti sanottu, mutta kuitenkin. Kumpaakin tarvitaan, tervettä riippuvuutta, sekä itsenäisyyttä. Niin, enpä tosiaan lapsena ajatellut väännökseni teologisia ulottuvuuksia, mutta olet oikeassa. Jostain syystä eivät helvettijutut olekaan koskaan oikein uponneet, vaikka muuten olen miettinyt tuonpuoleisia paljonkin.
VastaaPoistaOlin pieni taisteleva ateisti, Hirlii. Ja olen usein yrittänyt ymmärtää mistä ihmeestä sellainen vimma tuli.
Ja kiitos kun palautit kirjoittamisen tähän keskusteluun. Onpa mielenkiintoinen tuo vinkkisi Syd Fieldistä. Kiitos myös hänen ajatustensa tiivistämisestä tähän kommenttiläpeen. Tähän heppuun minun onkin paneuduttava seuraavaksi.
---Kirjoittaminen on siis matematiikkaa, ja ehkä elämälläkin on pohjimmiltaan matemaattinen luonne?----
VastaaPoistaHirilii, alat kuulostaa kässärini yhdeltä keskeiseltä henkilöltä, joka aina tiukassa paikassa rauhoittaa mieltään ratkomalla matemaattisluonteisia, loogista ajattelua vaativia probleemoita. Semmoinen tyhjentää pään "turhista" ajatuksista ja tunteista.
Siperiina, se muuten pitää paikkansa, että matematiikka rauhoittaa. Kuulin kerran erään vanhan naisen kertoneen ammatinvalinnastaan,pohti miksi hän ryhtyi opiskelemaan matematiikkaa. Oli ollut sota-aika ja kaikkea kauheata oli tapahtunut ihan riittävästi, numerot kuulema tosiaankin rauhoittivat silloin häntä, lohduttivat.
VastaaPoista(en itse ole kovin matemaattinen, mutta hahmosi kuullostaa hyvin uskottavalta !)
Hirilii, suuret kiitokset kirjoittajien keskinäisestä vertaistuesta! Eli siitä kun sanoit, että mielen rauhoittaminen matemaattisilla probleemoilla voi olla uskottavaa. Ajatus syntyi oikeastaan ihan sattumalta: herra A. teki sitä kerran ajankulukseen. Mietin, että miksei sillä voisi olla tyypille muukin merkitys ja sikäli se sopii, kun herra A. on tietotekniikkaekspertti.
VastaaPoistaOi, olet ollut hieno persoona jo pienenä! Olen tunnistavinani itseänikin tuolla, mutta kapinallisuuteni kanavoitui toisella tavalla ehkä silti enemmän ryhmän kautta. Tällaisille persoonille riippuvuuteen kasvaminen - luottamaan alkaminen - on epäilemättä kaksin verroin haasteellisempaa.
VastaaPoistaMinun "kapinani" purkautui pikemminkin kotona, yksityisessä sfäärissä, jossa reagoin jo hyvin varhain silmieni todistamille epäoikeudenmukaisuuksille. Päätökseni ryhtyä eräänlaiseksi "oikeustaistelijaksi" syntyi tiedostamatta ihan luonnollista tietä. Kamppailukenttä on vain huomattavasti laajentunut.
VastaaPoistaRita, olen miettinytkin mikä herkistää epäoikeudenmukaisuuden kokemuksille niin, että joutuu (tai saa) tosiaan koko elämänsä käydä jotain ihme oikeudenmukaisuuskamppailuja. Ulkoapäin ei varmaan meikäläisen kohdalla edes huomaa, että sellaista kamppailua on, mutta kuitenkin se jäsentää melkein kaikkea kirjoittamistani. On välillä varsinainen piikki lihassa.Olen ajatellut, että jostain varhaisista kokemuksista sen täytyy kummuta, ja nyt ymmärsin sinun tuossa sanovan jotain samansuuntaista. Sinulla se kamppailu onkin varsin organisoitunutta.
VastaaPoistaTuosta oikeudenmukaisuudesta/epäoikeudenmukaisuudesta tuli mieleeni, että muistan joskus miettineeni, miten maailma on joillekuille meistä ikäänkuin oikeuslaitos. Käräjäoikeuden istunto. Mutta istummeko syytetyn penkillä vai syyttäjän vaiko itsensä käräjätuomarin, niin siinä on yksilöllisiä eroja.
VastaaPoistaMulla ainakin menen niin, että istun kaikilla noilla palleilla vuorotellen, vähän päivästä ja mielialasta riippuen.
VastaaPoistaSain eilen ystävänpäivälahjakortin, jossa kerrottiin että yksi kolmannen maailman nainen saa nyt rahaa lainaksi ammattinsa harjoittamiseen ja kouluttautumiseen. Ystävyys voi siis poikia myös konkreettisesti globaalia hyvää, sellaista joka tasoittaa sosiaalisia eroja, ja vähentää eriarvoisuutta, sitä epäoikeudenmukaisuutta jota on minusta on syytäkin vähentää maailmassa.
VastaaPoistaTämä ei taida olla oikeuslaitoksen asia, vaikka voisi tietenkin ollakin. Oikeutta ei mínusta saa siten toteutumaan,että käräjöi koko ajan jonkun kanssa jostakin, joka taas ei tarkoita sitä etteikö näitä tilanteita syntyisi ihmisten välille. Huomaakin istuvansa tuomarinkaapu (aamutakki) päällään julistamassa syyllisiksi tai syyttömiksi ihmisiä tai puolustavansa itseään, ja joskus sitä saattaa löytää asianajajankin roolista.
Minusta ihmiskuva tai -käsitys herkistää (tai on herkistämättä) ihmisoikeuskysymyksille.
Epäilemättä monet ihmiset karsastavat termiä "oikeustaistelija", mutta tämä on täyttä todellisuutta niille ihmisille, joiden keskeinen persoonallisuuden osa ko. piirre on. Se ei tarkoita millään tuomarin pallilla istumista, vaan jatkuvia yrityksiä parantaa omaa ja ehkä joskus toistenkin oloa, eri tavoin. Voi kuulostaa hurskaalta, mutta ei kyllä ole sitä. Kyse on sisäisestä pakosta, jota kukaan ulkopuolinen ihminen ei voi muuttaa.
VastaaPoistaOmalla kohdallani reagoin niin voimakkaasti epäoikeudenmukaisina pitämiäni mikro- ja joskus makrotason tapahtumia kohtaan, että oli pakko toimia jotenkin. Lapsen toimintaa eroaa tietysti täysin "kypsän" aikuisen toiminnasta. Kirsti, en kuitenkaan ole aina täysin varma organisoituneisuudesta. PENissä toki olin hyvinkin organisoitunut. :)
"Taistelijuuden" ei tarvitse olla jääräpäistä donquijotemaista seipäillä hakkaamista, vaan se voi olla lempeää "vaikuttamista" ja se voi saada hyvin erilaisia ilmenemismuotoja kirjoittamisesta laulamiseen, kannanottojen kirjoittamiseen ja barrikadeille nousemiseen.
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
VastaaPoistaOmalta kohdaltani olen huomannut, että oikeutta käyn ainoastaan itseni kanssa ja itseäni kohtaan, koska joissakin asioissa olen varsin ankara itseäni kohtaan, toisissa taas hyvinkin lepsu. Toisaalta pidän ankaruutta, joka kanavoituu myös kunnianhimoksi, myös hyvänä asiana. Se saa minut pyrkimään eteenpäin, tavoittelemaan mahdottomiakin asioita.
VastaaPoistaTarvittaessa kuvitteellisilla "käräjillä" pitää istua myös oikeiden, koettujen vääryyksien vuoksi. Omalta kohdaltani ajattelen PENin viime vaiheita, joista voi lukea Suomettunut sananvapaus -kirjastani.
En suosittele kuitenkaan jokapäiväisiä käräjiä. Ne verottavat sitä kaikkein olennaisinta, työrauhaa ja -energiaa. En jaksaisi myöskään olla mitenkään kaikenkattavasti "eettisesti vastuuntuntoinen" ja epäoikeudenmukaisuuksien puolella. Jos sellainen asenne pitäisi olla päällä 24 tuntia vuorokaudessa, elämästä voisi tulla hyvin, hyvin kuluttavaa. Sallin siis itselleni mahdollisuuden vaikuttaa niihin asioihin, joihin pystyn vaikuttamaan.
Tulipas kirjoitusvihreitä ja toistoa. "Oikeudenmukaisuuden puolella" piti luonnollisesti lukeman.
VastaaPoistaRita, minulle on organisoitunutta, jos on toiminut yhdessäkin kansalaisjärjestössä, muutenkin kuin rivijäsenenä. Itseltä puuttuu aivoista jokin palikka, jota vaadittaisiin sen sortin aktivismiin. Olen kyllä tehnyt muutamia ponnettomia yrityksiä elämän varrella.
VastaaPoistaTäytyy katsastaa tuo sananvapauskirjasi. Miellän sananvapauden tärkeäksi asiaksi, mutta en aina ymmärrä asian ympärille nousseita hälyjä. Minusta näyttää, että on jossain määrin ideologisasta kiinni, millaiset asiat halutaan nähdä sanavapauskysymyksinä, millaiset asiat jonain muuna. Mutta voi olla, etteivät minun pienet aivoni ylipäätään riitä käsittämään niin isoja asioita.
Hirlii, nuo tuollaiset lahjat on kyllä hienoja. Nyt tarvittaisiin apua Mongoliaankin, vaikea sääilmiö tappaa nälkään karjaa ja ihmisiä.
Kirsti, niin, noinhan se on, kansalaisjärjestön johtokunnassa aktiivisesti toimiminen on kyllä aktivismia ja pyrkimystä vaikuttaa asioiden kulkuun ihan sanan varsinaisessa merkityksessä.
VastaaPoistaKatsasta kirjani; pidän siinä sananvapautta myös keskeisenä ihmisoikeutena, jota pyritään rajoittamaan monin eri tavoin poliittisesti, taloudellisesti, kulttuurisesti. Siellä on konkreettisia esimerkkejä.
Olen aivan samaa mieltä kanssasi, että hälyjä nostetaan turhistakin asioista, jopa sananvapausjärjestöissä, eikä loogisuus pelaa loppuun asti (ei varmaan itselläkään aina, mutta näin monimutkaiseen asiaan liittyvien ajatusten lopullinen kypsyminen vaatii aikaa).
Lopussa on joitakin esimerkkejä Suomesta. Kirjassa kerrotaan mm. tuosta sinunkin täällä aiemmin mainitsemastasi ilmiöstä "ääriliberaalit sananvapauden kannattajat, jotka muuttuvat sen rajoittajiksi". On pelottava tendenssi, että tällaiset ihmiset voivat vaikuttaa myös sananvapaus- ja ihmisoikeusjärjestöissä.
Sananvapausjärjestössä voi tapahtua myös kollektiivisen moraalin kannalta erittäin arveluttavia ilmiöitä. Viittaan Suomen PENin viimeiseen vuosikokoukseen, jossa minut ns. "lynkattiin kollektiivisesti".
Tällaisten persoonallisuuksien vaarana onkin joutua äärimmäisen ahdistelun kohteeksi, jonkinlaisen psykologisen transferenssin uhreiksi, 2000-luvun roviolla poltettaviksi Jeanne d´Arceiksi. Tämä ei ole liioittelua. Ymmärrät asian, jos luet kirjan.
Yksi tärkeä asia pitää lisätä. Olisi varmaan ollut monen mielestä hyväksyttävämpää, jos olisin mennyt PENiin ns. "pönöttämään" aseman vuoksi, mutta se, että tein konkreettisesti selkä vääränä työtä itse asian eteen näytti olevan aivan liikaa joillekin.
VastaaPoistaHyvin kummallista, että näin voi käydä. Toisaalta ei: naiivit idealistit on ennenkin lynkattu, mutta että tällaisessa järjestössäkin?
Olen ilmeisesti tutustunut valtaan vain teoreettisella tasolla, en mitenkään konkreettisesti. Ja sellaiselle asteelle haluan tuttavuuden tällä hetkellä jättääkin. Minulla on elämässäni aivan liian monia tärkeitä asioita, joiden eteen on tehtävä töitä. Tärkeintä on työrauhan säilyminen. Samalla voin tehdä projektejani, mutta en johtokunnissa.
Minulle on ollut kova koulu ymmärtää, että ihmisyydestä ei ole pakopaikkaa missään niin kauan kuin täällä maan päällä eletään. Vaikka järjestön olemassaolon tarkoitus olisi kuinka hyvä ja ylevä, järjestö muodostuu ihmisistään ja me ihmiset olemme tällaisia kuin me nyt sitten olemme. Sotkunhan me saamme aikaiseksi, vaikka olisi miten jalosta aatteesta tahansa kysymys.
VastaaPoistaEn siis pidä mitenkään kummallisena, että jossain PENissä on kähinää. Miksi ei olisi. Taiteilijoiden järjestöt voivat oikeastaan olla pahimpia kaikista, koska ihmiset ovat yleensä aika ilmaisykykyisiä ja älykkäitäkin. Ja jos ovat apurahoitettuja ja hyvissä voimissa, niin aikaakin riittää monenlaisiin metkuihin.
Voi olla, että pahempaa on tarjolla vain uskonnollisissa järjestöissä, joissa kaikki ihmisten keskinäinen vittumaisuus voidaan verhota jumalalliseksi totuudeksi. tms.
Mielenkiintoista ajatusten vaihdantaa. Tuo Dahlin Ritan kirja täytyykin ottaa luentaan. Olen erään elämänpätkän käyttänyt kansalaistoimintaan järjestöissä, ja niissä näkee kyllä näitä ilmiöitä, joita olette maininneet. Uskon silti kansalaistoimintaan, se idealismin murunen on tallella yhä.
VastaaPoistaJos muistan oikein, niin M. Lindqvist kuvasi ryhmäilmiöitä niin, että yhteisöissä joissa paha on torjuttu yhteisön ulkopuolelle (muihin / toisiin), niissä pahuus (tuhoavuuus) erityisesti saa vallan ja pääsee valloilleen. Ja näissä yhteisöissä saatetaan syyllistyä hirveisiinkin tekoihin joko toisia kohtaan tai tuota olettettua ulkopuolista uhkatekijää kohtaan.
Tämä minulle tapahtunut oli kyllä ihan jotakin ainutlaatuista, suorastaan traumaattista vahvallekin ihmiselle: varmaan 70-luvun taistolaisaikoina on jollekin tällainen lynkkaus saatettu tehdä, mutta nykyhetkestä tuskin muuta vastaavaa löytyy.
VastaaPoistaTuota kokemusta on todella vaikea edes sanoin kuvata. Pääsyypää oli yksi henkilö apureineen, muut osallistujat eli "eliitin edustajat" olivat moraalisesti mukana. Tunnen suurta myötähäpeän tunnetta, milloin ikinä muistan kyseisen kokouksen, omat tunteeni ja tilaisuudessa velloneen fiiliksen, jonka Hirlii hyvin tiivisti.
Hirlii, kyllä, kyse oli nimenomaan äärimmäisen pahuuden ilmenemisestä yhdessä tilanteessa. Olkinukeksi oli valittu minut, täysin viaton "uhri", jonka ainoa "rikos" oli työn tekeminen.
Politiikkaa teki tuossa yhteydessä moni henkilö eri tavoin ja jotkut pääsivät (erittäin häikäilemättömällä tyylillä) päämääriinsä tai osallistuivat kaikkein häikäilemättömimmän tahon kanssa yhdessä pelaamiseen.
En ole itse moiseen pelaamiseen tottunut, en sellaista mitenkään hallitse enkä edes halua hallita. Koeta tässä silti säilyttää siitä idealismistasi edes murunen. Kyllä se onnistuu, mutta johtokuntien ulkopuolella.
Rita, ei tuo lynkkausmeininki kuulu vain 70-lukuun. Kyllä niitä esimerkkejä löytyy muitakin, olen sitä saanut pohdiskella itsekin kun hyvät tyypit laitetaan esim. jostain organisaatiosta pihalle, ynnä muuta.
VastaaPoistaSaanut nähdä aika läheltä muitakin valtakuvioita, jopa niin läheltä etten ole enää oikein turvallisella mielellä lainkaan erään kaupungin asukas...
Kirjasi otan luentaan kyllä. Hyvä kun avaat suusi.
Tuosta suun avaamisesta: niin, pitkään pidin suutani (lojaaliudesta, miksi, mietin nyt?) kiinni viime syksystä aina vuosikokoukseen, vaikka minua mustamaalattiin netissä, mediassa, jopa PEN-jäsenkirjeessä, vaikka missä. Propaganda levisi salamannopeasti, enkä minä oikaissut mitään missään. Ilmeisesti jotkut jopa uskoivat moisen sonnan.
VastaaPoistaJotenkin tuollainen mieletön propaganda vaikuttaa myös henkisesti, herkistää, ja sulkee suun. Ainakin niin minulle kävi. Vuosikokouksen jälkeen jotkut jopa ehdottivat, että minun kannattaisi olla hiljaa näistä tapahtumista. Hiljaa - tällaisista vääryyksistä! Ei missään nimessä, ei koskaan!!!
Poliittinen korrektius onkin myös paha sananvapauden vihollinen, jonka nimissä uhrit voidaan vaientaa täydellisesti ja "eliitin" jäsenet voivat jatkaa turvallista elämäänsä kun uhrit on siivottu maton alle. Raadot.
Yleensä lynkkaukset ovat kai kuitenkin suht. yksityisiä, ja ne keskittyvät raakaan yritysmaailmaan.
Toivottavasti turvallisuutesi ei kuitenkaan ole vaakalaudalla - moraalisen oikeudenmukaisuuden puolustaminen voi tosiaan olla vaarallista.
No ei sentään, mutten voi sanoa vielä ääneen ihan kaikkea mitä olen nähnyt.
VastaaPoistaVaan jos ajattelet, mitä on / voisi kansalaisyhteiskunta olla? Miksi kirjastoja halutaan sulkea ja miksi niitä suljetaan?
Eikö jo se herätä kysymyksiä, että ihan jotain outoa on tapahtumassa / tapahtunut yhteiskunnassamme?
Jotain mitä on parempi olla ajattelematta tähän aikaan illasta.
Pitää lukea tuo kirja, ja palata sitten aiheeseen.
VastaaPoistaKirjastot ovat ihmismielen keitaita ja kaikille avoimia inspiraation lähteitä. Ainakin niiden pitäisi olla avoinna, vaikka monia muita palveluita leikattaisiin.
VastaaPoistaEn ole perillä sulkemisaiheesta hyvin. Tiedän vain, että pk-seudullakin kaavaillaan usean kirjaston sulkemista. Poliittista vääntöä varmaan jonkun tärkeämpänä pidetyn (lue: rahaa tuovan) kustannuksella?
Kyllä se kieltämättä herättää kysymyksiä. Toivottavasti sinä, Hirlii, vaikutat niihin sopivaksi katsomillasi foorumeilla; lehdissä, keskusteluissa, missä nyt vaikuttaminen on mahdollista.
Kaikkea hyvää Sinun taistoihisi! Toivon, että saat avautua aiheesta pian. Hiljaa pysyminen ei tee hyvää. Asiat on pystyttävä sanomaan halki ja poikki.