Usein suhtaudun myös itseeni niin, että minun pitäisi muokata itseäni. Näen puutteita ja vikoja ja mietin kuinka voisin päästä niistä eroon. Teen joitakin hyödyttömiä ponnistuksia, ja sitten vaivun alakuloon koska muokkaustoimet eivät tuota tulosta. Pitäisi mennä rasvaimuun, mutta kun ei ole ylimääräistä rahaa, enkä minä ehkä muutenkaan uskaltaisi. Nykyään ehkä suurimmat muokkauspaineet kohdistuvatkin itseen. Pitäisi olla hoikka ja hyväkuntoinen, älykäs, lukenut. Koko ajan pitäisi kouluttautua, verkostoitua, olla ajan hermolla.
Mietin voisiko elämää elää pyrkimättä jatkuvasti muokkaamaan itseään ja muita. Toisaalta muokkaaminen ehkä on normaalia inhimillistä toimintaa, johon tunnemme atavistista vetoa juuri siksi, että olemme ihmisiä. Me muokkaamme muutenkin ympäristöämme koko ajan, miksi emme sitten muokkaisi myös muita ihmisiä, ja itseämme.
ps. aloitin pääsiäispaaston jo eilen, koska en tajunnut, että tuhkakeskiviikko on vasta ensi viikolla. Aion siis pääsiäiseen asti pidättäytyä pullajauhoista, sokerista ja alkoholista. En yritä muokata itsestäni hoikempaa, vaan yritän ymmärtää miksi olen riippuvainen noista tuotteista.
Tekstit
Minä näen, että itsensä kehittäminen on ihmiselämään kuuluvaa toimintaa ja joillekuille meistä se on ollut välttämätöntä ihan lapsesta saakka eloonjäämisen turvaamiseksi, niin vääristynyt on voinut olla ihminen ja ihmisen maailma. Nyt puhun ihan vain henkisestä puolesta, se ulkoinen "muokkaaminen" on semmoista toisella kädellä tapahtuvaa rentoa vapaa-ajan puuhastelua, josta ei kannata tehdä elämää suurempaa numeroa.
VastaaPoistaToisten muokkaaminen taas kiinnostaa vain vähäisessä määrin. Toki haluaisin arkeene enempi suvaitsevaisuutta, sitä, että ei suureen ääneen tuomita jokaista, joka on hiukankin erilainen. Sillä kukaan ulkopuolinen ei tiedä, millaisen tien ihminen on voinut kulkea päästäkseen edes siihen pisteeseen, missä hän on.
Kun joku arvostelee, tekisi usein mieleni kysyä: mitä SINÄ olet tehnyt itsesi eteen elämäsi varrella?
Jouduin jo ekassa avioliitossani nielemään ensimmäisen annoksen sitä läksyä ettei toista ihmistä niin vaan muokata. Yritin tehdä alkoholistista raittiin, koska rakkaudellahan tällaiset asiat hoidetaan, eikö? Puolustuksekseni mainittakoon nuoruus ja naiivius (ikävuodet 21-23).
VastaaPoistaJoku olisi oppinut kerrasta. Minä olen vähän puupäisempi,vasta nyt, neljännesvuosisata myöhemmin ymmärrän ihan oikeasti etten voi muuttaa muita kuin omaa itseäni ja sitäkin hitaasti ja usein kipeästi.
Uskon silti oppimiseen. Mottoni: kun kasvaminen loppuu niin lahoaminen alkaa
Siperiina, minun on vaikea suhtautua ulkoiseen muokkaamiseen noin kevyesti. Toivoisin sen olevan rentoa puuhastelua, mutta kun se on nimenomaan asia, jonka kanssa olen ollut silmätyksin aivan lapsesta asti, jolloin painokäyräni ylitti neuvolan piirtämän suosituskäyrän, se ei sitä itselleni ole. Eikä monelle muullekaan, selvästikään. Ja kun olemme psykofyysisiä kokonaisuuksia, niin en tiedä onko edes mahdollista tehdä eroa henkisen ja aineellisen muokkaamisen välille, eiköhän ne vaikuta toisiinsa koko ajan. Ja suvaitsevaisuuden lisääntyminenkin tuo aina ongelman: miten pitkälle pitää suvaita suvaitsemattomuutta?
VastaaPoistaAargh, Reine. Aika ankara motto sinulla. Onkohan se noin. Ehkä se on. Niin, muita ei kai voi muuttaa. Pitää vain miettiä, että miten kauan haluaa sietää toisten omituisuuksia, ja missä vaiheessa pitää ottaa niistä etäisyyttä.
Mutta kaipa me silti jotenkin voimme toisiimme vaikuttaakin. Emme muuttaa, mutta ehkä vaikuttaa niin, että toinen haluaa muuttua?
Kuulostiko se ankaralta? Hyvänen aika. En tiedä, kai se muokkautui tuohon asuun siitä pohdinnasta, että toivottavasti elämässä riittää opittavaa loppuun asti. Pahinta mitä voisin itselleni tehdä olisi lyödä luukut kiinni ja todeta olevani valmis. Kokisin olevani valmis hautaan!
VastaaPoistaJa tosiaan, tuo on oma omituinen elämänopinkappaleeni, ei missään nimessä mittapuu toisille ihmisille.
Mutta tosi kauan meni siinäkin ennen kuin opin erottamaan mikä on itsensä etsimisen ja elämältä oppimisen ero.
No mulla kai on haaveissa, että voisi edes välillä vain lillua tarvitsematta koko ajan kasvaa ja ponnistella. Mutta sen kyllä jaan, että valmiiksi en usko tulevani minäkään.
VastaaPoistaArvelen, että jotkut meistä syntyvät "valmiimpina" eikä heidän tarvitse kovin paljoa tehdä elämänsä aikana itsensä eteen. Siis ihan objektiivisilla mittareilla mitattuina valmiimpina, ei niin että ihminen olisi ankara itselleen. En väheksy ihmisen ulkoista olemusta, kyllä se minullekin on tärkeä ja ulkoinen olemus on aina myös kanssaihmisille viesti, halusi ihminen itse tai ei. Mutta olen sitä mieltä, että jos ulkoisen olemuksen muokkauksen ongelmat ovat kovin keskeiset, niin sellaisen ihmisen elämä on ollut keskimääräistä helpompaa. Vakavaa anoreksiaa sairastavia lukuun ottamatta.
VastaaPoistaNo tietyssä mielessä kaikkien suomalaisten elämä onkin helppoa, koska täällä ei tarvitse kuolla nälkään ja köyhyys näkyy liikalihavuutena enemmän kuin liiallisena laihuutena. Muillakin kuin anorektikoilla voivat ulkonäköasiat kiertyä psyyken ongelmiin aika halvaannuttavalla tavalla.
VastaaPoistaKouluterveydenhoitaja oli kiinnostuneempi siitä käyrästä jolla jokaisen tulisi olla kuin siitä lapsesta jonka kanssa oli tekemisissä. Aika harva oli normaali, mutta moni siihen pyrki ja yhä pyrkii.
VastaaPoistaKansakoulunopettaja oli sitä mieltä että yksihuoltajaperheissä kasvaneet lapset ovat kelvottomia ja epänormaaleja hirviön alkuja, ja kohteli heitä sekä heidän vanhempiaan ajattelutapansa mukaisesti, tosin menetti eräiden vanhempien kunnioituksen.
Tietyssä lähiössä elävät olivat joidenkin aikuisten mielestä täysin epäonnistuneita ihmisiä eikä siellä saanut käydä leikkimässä samanikäisen luokkakaverin kanssa, ja kun kävi kuitenkin, totesi etteivät ihmiset valitse aina ollenkaan omia olosuhteitaan tai muuta, vaan ne ovat seurausta aivan muista asioista.
Saati sitten, että rakastuu samaa sukupuolta olevaan. Huomaa, että sama maailma tulee vastaan. Normi ja normaali, joka sijaitsee jossakin aivan kummallisessa komerossa. Tai sitten, että huomaa olevansa täysin kelvoton kappale työelämän tarkoitusperiä varten, sen takia ettei täytä tiettyjä (haluttuja) normeja.
Eikä auta, eikä auta yhtään kehitystä, vaikka luopuisi vehnäjauhoista ja sokerista. :)
Ihana elää muokkaamatta ketään :)
VastaaPoistaSinä onnellinen, Hannele:-)
VastaaPoistaHirlii, paasto voi sitä kautta vaikuttaa, että se voi avata silmiä näkemään asioita. Oikea paasto tarkoittaa myös toimimista lähimmäisen hyväksi. Ei pelkkä pullasta luopuminen tosiaan sinänsä mitään auta.
En väitä, että itse paastoaisin kovin jalosti, kunhan nyt yritän.
Kirsti, tuo lilluminen, irti päästäminen aika ajoin, kuuluu siihen. Se on ainakin minulle ollut se vaikein läksy - minulle on ominaista rynnätä Tekemään Heti Jotain ja Tarttumaan Asioihin..
VastaaPoistaSe että hellittää hetkeksi, sallii itselleen tavoittettomuuden ja ymmärtää milloin pitää toimia ja milloin odottaa ja katsoa on ollut yksi vaikeimmista elämänläksyistä. Mutta siitä ihana että se paljastui oppimiseksi vasta sen jälkeen kun oli hellittänyt. Eli oppimista yrittämättä.
Paasto, se tähän vuodenaikaan kuuluva, eikö se ole paitsi ruumiin, myös mielen siivousta? Paitsi toimimista läheistensä hyväksi, se voisi olla myös sitä että tuulettaa päästään sinne mahdollisesti kertyneet pinttymät ja ennakkoluulot.Vaikka ne Hirliin tarkoittamat käsitykset itsestä ja toisista. Enkä siis tarkoita että meillä kellään juuri niitä hänen mainitsemiaan on - mutta kenellä nyt mitäkin sitten on.
VastaaPoistaJoo, kyllä sen jotenkin käsitinkin, tuon paastoasian.
VastaaPoistaEnempi mietin tuon juttuni kautta kaverin muokkausta, että mitä voi oikeasti muokata ja mitä ei oikeastaan mitenkään.
Reine, niin en ehkä tullut ajatelleeksi, että hellittäminenkin pitää oppia, mutta niinhän se tietysti on. Niin, kyllä paasto varmasti voi olla myös mielen siivousta. Tarkoitus kai on, että vapautuisi aikaa, jolloin voi ajatella.
VastaaPoistaHirlii, se on kyllä kiinnostavaa, että miten muihin voi vaikuttaa, tai jopa muokata. vai voiko yleensä lainkaan.