Marianne Fredriksson

Onkohan Marianne Fredriksson Ruotsin Virpi Hämeen-Anttila, tai pitäisikö sanoa toisin päin, onko Hämeen-Anttila Suomen Fredriksson, tämä tuli mieleen kun luin Kahta todellisuutta.

Ensin ajattelin, että tämä on jotain kauhean hienoa. Kirjassa puhutaan geenitutkimuksesta, Kierkegaardista, pohditaan ihmisen irrationaalisuutta, uskonnollisuutta, älyllisyyttä, ja ajattelin lukiessani että tätä voivat ymmärtää vain tosi yleissivistyneet. Sitten yhtäkkiä juututtiin häävalmisteluihin. Hääpuvun hankintaa, ensimmäisen yhteisen kodin kalustamista ja hääjuhlien kulkua ruokatarjoiluista lähtien on nyt seurattu sangen pitkään. Morsian on välillä kyynelissä, välillä hekumoi sulhon käsivarsilla alkukesäisen metsän siimeksessä, lähteiden pulpahdellessa ja lintujen viserrellessä.

Fredrikssonia on käännetty valtavasti, hän on siis suosittu. Ilmeisesti Fredrikssonin kaksoistrategia puree. Hän kirjoittaa kuin hömppämestari, toisaalta sirottelee tekstiin viitteitä lukeneisuudestaan. Myös Hämeen-Anttilalla on ollut sama strategia.

Pitäiskö ottaa mallia?

Marianne Fredriksson

Amerikan malliin

Ystävällinen anonyymi vinkkasi Brooklynissa asuvan toimittajan blogiin, jossa kerrotaan kuinka kustantamot ovat Amerikassa ulkoistaneet kirjojen markkinoinnin kirjailjalle itselleen. Siellä on jo arkipäivää, että kirjailijat tekevät sitä, mitä minäkin olen kivuliaasti herännyt tekemään, siis markkinoivat itseään henkensä kaupalla.

Omat ponnistukseni ovat olleet tähän asti vähäisiä, vaikka blogin kirjoittamista voi tietenkin pitää myös markkinointina. Minulle bloggaaminen on ollut enemmän itseilmaisua kuin päämäärätietoista markkinointia, vaikka tiedostankin sosiaalisen median mahdollisuudet. Pitäisi vaan ryhdistäytyä. Ehkäpä vielä ryhdistäydynkin.

Innokkaassa itsensä markkinoimisessa vaan on tosiaan se ongelma, että siihen menee aikaa. Joka taas on väkisinkin pois kirjoittamisesta ja kirjoittamiseen liittyvästä asioiden kypsyttelystä. Joka usein tapahtuu hiljaisuudessa, yksinäisyydessä, markkinahumun tuolla puolen.

Jotkut nuoret kolleganalut tuntuvat olevan innoissaan siitä mahdollisuudesta, että pääsevät markkinoimaan itse itseään. Mutta sitten kun kirjoja on mittarissa jo useampi, ja jokaisen kanssa saa aloittaa alusta, niin voi olla että siinä suurin innostus jo hyytyy.

Amerikan malliin

Eijkensin höpinöissä ei ollut mitään uutta

Ihmettelen miksi Hesarissa olleesta Wsoy-pomo Ejkensin haastattelusta on noussut niin kova haloo, koska suuntahan on ollut nähtävissä jo pitkään. Olen itse ollut alalla 16 vuotta, ja muistan kuin eilispäivän sen järkytyksen, kun ensimmäinen kirjani ilmestyi, ja tajusin Urjalan esikoiskirjailijatapaamisessa, että minä en ole esikoiskirjailijana kiinnostava. Siis minä. Siihen asti olin ollut siinä Ruususen unessa jossa kuvitellaan, että kirja on pääasia.

Meni vuosia toipua tuosta rysäyksestä. Ymmärrän kyllä, ettei esikoiskirjanikaan ollut, eikä edelleenkään ole mediaseksikäs, mutta koko seminaarin ohjelma painoittui sen miettimiseen kuinka ollaan henkilöinä kiinnostavia ja päästään Annan kanteen, ja saadaan sitä kautta apurahahana kunnolla auki.

Nyt Ejkens vain sanoo ääneen sen, minkä minäkin olen tiennyt 16 vuotta, ja tässä blogissakin lausunut ääneen kerran jos toisenkin, ja sitä ennen kirjallisuuskeskustelupalstoilla, joten mistä siis tämä haloo syntyy.

Hyvä kysymys tietysti on, että haluavatko ihmiset tosiaan ensisijaisesti sen kirjailijan ja vasta toissijaisesti kirjan. Onko joku tutkinut asian, vai luotetaanko tässä siihen että markkinat kyllä tietävät.

Sitten sivuhuomio. Kun uutislähetyksessä haastateltiin wsoyn ulosmarssivaa henkilökuntaa, siellä vihainen nainen tokaisi, että ilmeisesti Wsoy ei halua enää olla varteenotettava kustantamo, siellä aiotaan tästä lähtien julkaista vain jotain viihdettä. Kun Oikean Kirjallisuuden Puolustajat pääsevät ääneen he yleensä ensimmäiseksi aina lyövät viihdekirjallisuutta. Viihdekirjailijoiden kuulen yleensä puhuvan aina kauniisti kaikesta kaunokirjallisuudesta, jonka joukkoon ilmeisesti tahtovat lukea myös omat kirjansa. Pienilevikkistä kirjallisuuttakin viihdekirjailijat yleensä puolustavat, ja pitävät yleensä kirjaa merkittävämpänä asiana kuin kirjailijaa. Tässä on jokin epäsuhta, jota minun on vaikea tajuta.

Eijkensin höpinöissä ei ollut mitään uutta

Valoa ja valosaastetta

Eila Kostamo on kuulemma sanonut, että jotkut kirjat ovat tähtiä, ja siksi kestää niin kauan ennen kuin niiden valo yltää maahan asti.

Uutiskuohussa jotkut kirjat pääsevät valokiilaan, toiset jäävät pimentoon. Median keinovalossa kirjojen oma valo ei erotu. Median keinovalo on jonkinlaista valosaastetta. Tähtitaivaankin nähdäkseen pitää mennä yhä kauemmaksi kaupungeista, joiden valosaaste häivyttää avaruuden ihmeet silmiemme ulottuvilta. Samoin ehkä pitäisi kyetä vetäytymään median ulkopuolelle, jotta voisi nähdä mitkä kirjat valaisevat itse, mitkä kirjat loistavat median keinovaloa.

Meillä on tietysti jokaisella omat mielipiteemme siitä, minkä kirjan valo on todellista, mikä kirja saa valonsa median loisteesta. Vain aika näyttää kuka meistä on oikeassa. Kukaan meistä ei ehkä ole näkemässä sitä, joten onko tällä asialla mitään merkitystä?

Valoa ja valosaastetta

Vaihdevuodet saavat aikaan arvaamattomia asioita

Minä esimerkiksi huomasin, että halusin katsoa televisiosta Victorian ja Danielin häät. Oli vähän vaikea tunnustaa aviopuolisolle, että näin oli päässyt käymään. Mieluiten olisin katsonut häät salaa, tunnustamatta asiaa kenellekään. Mies väistyi kohteliaasti takavasemmalle ja jätti olohuoneen haltuuni. Sain keskittyä spektaakkeliin yksin.

En ole koskaan ollut kiinnostunut kuninkaallisista. Minusta niitä ei pitäisi olla. Olen tasavaltalainen henkeen ja vereen. Inhoan kaikkea glamouria, joka sivumennen sanoen on ollut hömppäkirjailijan urallani pieni ongelma. Hömpää kun on vaikea tehdä ilman glamouria. No kyllä se tietysti jotenkin onnistuu, mutta monet ovat tyytymättömiä glamourittomaan hömppään. En ole kiinnostunut muodista, en koruista, en näyttävistä häistä.

Ja kuitenkin halusin yhtäkkiä katsoa televisiosta nämä tietyt häät.

Prinssi Daniel muistuttaa minusta Teräsmiestä, Clark Kentiä. Kun hän kirkossa pyyhki silmiään pujotettuaan sormuksen prinsessansa sormeen, pyyhin silmäkulmastani kyynelen. Onko tämä jotain vaihdevuosivaivaa?

Vaihdevuodet saavat aikaan arvaamattomia asioita

Kun vain uutiset kiinnostavat

Olen nyt kurssilla, jossa on luettu uutisia, katsottu mikä niissä on "kärkenä", ja sen jälkeen etsitty jutusta uusi kärki, otsikoitu juttu uudestaan ja kirjotettu myös juttu uusiksi tästä itse valitusta omasta näkökulmasta.

Olen huomannut, että vaikka jutun asiasisältö pysyy samana, sen henki voi muuttua aivan täysin, riippuen siitä, minkä kirjoittaja valitsee kärjeksi, näkökulmaksi josta käsin juttu kerrotaan.

Kun edellisessä postauksessani kerroin kiinalaisesta tanssijasta tehdystä jutusta halusin kertoa, että pidin tyhmänä juttuun valittua "kärkeä". Juttuhan kirjoitettiin siitä oletuksesta käsin, että kiinnostavinta tässä kiinlaisessa tanssijassa on hänen sukupuolenvaihdoksensa.

Mutta nykyään, kun kaikkien lehtijuttujen, siis myös kulttuurisivuilla julkaistavien pitää olla uutisia, hänen sukupuolenvaihdoksensa onkin tietysti hänen kiinnostavin ominaisuutensa. Se peittoaa kirkkaasti kiinnostavuudessa hänen tanssiesityksensä, siis sen asian, jonka vuoksi hän on täällä Suomessa nyt.

Hän ei ole täällä siksi, että hän on vaihtanut sukupuolta. Mutta Turun sanomat jutussaan käsittelee häntä kuin hän olisi täällä nimenomaan siksi.

Tiedän, ettei tälle asialle voi mitään. On ihan turha sanoa, että kun joku treenaa koko ikänsä tanssia, pitäisi kiinnostavinta hänessä olla hänen taiteensa. Koska se ei ole. Kiinnostavinta on, että hän oli ennen mies, nyt nainen.

En tiedä miksi tämä asia vaivaa minua.

Lisäys vähän myöhemmin:

Minua ehkä häiritsee tämä asia siksi, että huomaan jatkuvasti moittivani journalismia siitä, että se myötäilee suuren yleisön mieltymyksiä. Se ei valista kansaa kirjottamalla asiapitoisia, eri taiteenaloja valaisevia artikkeleja, vaan mässäilee human intrest tyyppisillä tarinoilla, koska niitä kaivataan. Toisin sanoen olen jonkinlainen snobi.

Mutta eihän hömppäkirjailija voi olla snobi. Se on looginen mahdottomuus.

Kun vain uutiset kiinnostavat

Vaihtakaa sukupuolta

Luin Turun sanomien kulttuurisivuilta jutun Kiinan taivaan kapinallinen. Teksti alkoi kuvauksella siitä, miten Jin Xing on kaunis nainen. Sitten mainitaan, että hänet on leikattu naiseksi. Seuraavaksi kerrotaan hänen taustastaan, miten hänellä oli poikkeukselliset tanssijanlahjat, ja miten hän opiskeli sotilaskoulussa ollessaan pikkupoika. Siinä vaiheessa silmäni harhautuivat kellärtävällä pohjalla olevaan kainalojuttuun, jossa on otsikko: Ydinperhe tuli pyytämättä ja yllättäen. Siinä kerrotaan miten naiseksi muuttunut Jin Xing on adoptoinut kolme lasta, ja miten hänen ympärillään on pyörinyt lukemattomia miehiä, mutta kun löytyi sopiva isäkandidaatti, niin vasta sitten hän meni naimisiin. Tanssijan elämän monipolviset vaiheet käytiin jutussa läpi, ja lopussa on kursiivilla painettu pieni tieto. Jin Xing esiintyy Kuopio tanssii ja soi -festivaalilla.

Tätä se kulttuurijournalismi siis on. Jin Xing on loistava tanssija, ilmeisesti, mutta kiinnostavinta hänessä on se, että hän on naiseksi muuttunut mies, ja että hän on naisena adoptoinut lapsia ja mennyt miehen kanssa naimisiin.

Muutama päivä sitten avuliaat kommentoijat antoivat vinkkejä siitä, kuinka noustaan kirjailjana ykköskaartiin. Vaihda sukupuolta, voisi olla hyvä vinkki. Se tuntuu tällä hetkellä kiinnostavan toimittajia kovasti.

Vaihtakaa sukupuolta

Medianhallintaa

Kirjailija-lehti oli ilmestynyt. Luin vasta Rauha Kejosen Missä ovat "epäonnistuneet kirjailijat"? Hän ihmettelee miksi hänen silmiinsä ei ole osunut haastattelua, jossa kirjailija kertoisi vaikeuksista julkaisusuhteissaan. (Julkaisusuhde, hieno sana, otan heti käyttöön.)

Samaa olen minäkin ihmetellyt, mutta blogeissahan tätä ihmettä tapahtuu. Olen itse kertonut näistä kokemuksista, mutta juuri jokin aika sitten myös Anu kertoi oman käsikirjoituksensa kohtalosta. Hän kesti tilanteen kuin nainen. Rauha Kejosenkin jutusta käy ilmi, ettei hän tosissaan pidä epäonnistuneena kirjailijaa, jonka kaikki käsikirjoitukset eivät päädy kansien väliin. Omasta kokemuksesta voin sanoa, että jos tällaisista jutuista avoimesti kertoo, on aina mahdollista, että päätyy jonnekin wannabekirjailijoiden palstalle riekuttavaksi.

Eipä sillä kai väliä ole, kaikki julkisuus on hyvää julkisuutta.

Kirjailija-lehteä selatessa mietin sitäkin, että miksi minä ole kirjoittanut siihen yhtään juttua. Luulisi että olisi tullut mieleen joskus edes yrittää, mutta minä vaan höperehdin täällä blogissa. Lähtisiköhän minun urani uuteen nousuun jos ryhtyisin kolumnoimaan Kirjailija-lehdessä? Tai pitäisikö minun tarjota sinne itseeni liittyvää juttu-ideaa? Kuten huomaatte, näin markkinointiviestinnän kurssi on kääntänyt ajatusteni suuntaa. Viime viikolla alkoi kurssi medianhallinnasta. Ai että kun minä haluaisinkin oppia hallitsemaan mediaa. Mutta älä unta näe, Kirsti parka.

Kariston uutiset olivat tipahtaneet postiluukusta sillä välin, kun olin mökillä. Reetta ja linnan vankien ilmestyminen siis häämöttää. Ei silti vielä kauheasti huvita ajatella sitä asiaa, sillä kirjan ilmestyminen merkitsee samalla syksyn alkamista, ja minä haluan pitää kynsin hampain kiinni kesästä.

Medianhallintaa

Olisin halunnut kuluttaa, mutta myyjä ei tajunnut sitä

Menin tänään Kapteenskaan ostaakseni sieltä ikkunasta bongaamani repun.

Kun näin hintalapun, aloin pohtia. 127 euroa repusta oli mielestäni aika paljon, vaikka se ulkonäöltään olikin juuri sellainen jota olin hakenut. Seisoin liikkeessä reppu kädessä ja odotin, että myyjällä olisi aikaa vastata kysymyksiini. Mutta jostain syysta kaikki muu oli kiinnostavampaa kuin vastata minulle. Ehkä esitin asiani jotenkin väärin, koska sanoin että pidin reppua kalliina ja toivoin, että myyjä myisi repun minulle, selvittäisi miksi se kannatti ostaa. Kangas oli mielestäni vähän ohuen oloista ja myös nahkaremmit olivat vähän heiveröisen tuntuiset. Olen ostellut R-collectionin reppuja aikaisemmin, ne eivät maksa puoltakaan tuosta, ovat vahvemman tuntuista puuvillakangasta, mutta kuluvat risoiksi runsaassa vuodessa. Minä nimittäin rahtaan repussa jatkuvasti tavaraa ympäriinsä.

Myyjä sanoi vain, että ei Aigle mitään huonoa tee, ennen kuin juoksi taas palvelemaan jotain toista. Minua alkoi ärsyttää. Halusin todella ostaa sen repun, koska olen etsinyt sen näköistä pitkään, mutta pelkäsin ettei se ole riittävän kestävä, ja olisin halunnut myyjän jollakin tavalla vakuuttavan minut siitä, että kannatti pistää 127 euroa reppuun. Mutta hän vain juoksi ympäri liikettä, eikä halunnut edes puoleksi minuutiksi keskittyä ongelmaani. Huomasin yhtäkkiä ajattelevani, että en halua ostaa reppua tältä ihmiseltä. Haluan ostaa repun ihmiseltä, joka ottaa kysymykseni vakavasti, joka ymmärtää, että haluan rahoilleni vastinetta, ja joka on sen vuoksi on valmis pistämään oman ammattitaitonsa likoon ja todistamaan minulle, että ei Aigle mitään huonoa tee.

Joten reppu jäi liikkeeseen. Normaalisti en olisi kiinnittänyt asiaan suurta huomiota, mutta koulussa oli juuri asiakaspalvelukurssi, ja tajusin nyt saaneeni huonoa asiakaspalvelua. Minua jäi askarruttamaan, miksi myyjä ei halunnut palvella minua. Oliko hän vain niin touhuissaan, vai oliko hän sijoittanut minut kategoriaan köyhä surkimus, johon ei kannata ruutia tuhlata. Minusta 127 euroa repusta on tosiaan aika paljon, mutta olisin kyllä ostanut repun, jos myyjä olisi katsonut minua silmiin ja sanonut: tämä on loistotuote, tämä palvelee sinua monta vuotta, sitä paitsi tämähän sopii aivan älyttömän hyvin sinun väreihisi.

Olisin halunnut kuluttaa, mutta myyjä ei tajunnut sitä

Kuinka noustaan kirjailijana ykköskaartiin

Anna anteeksi Anonyymi, että ryöstöviljelen vastauksesi, mutta halusin nostaa sen tuolta kommenttien kätköistä esiin, koska se on niin mainio. Eli tässä anonyymin kommentoijan altruistiset ohjeet kaikille meille, jotka kärvistelemme kirjallisuuselämän katvealueilla:

1. Jos olet nainen, lyö itsesi läpi mahdollisimman nuorena, mieluummin opiskelijana. Hanki joku "setä" kirjallisuuspiireistä suojelijaksesi.

2. Jos olet mies, odota, kunnes olet opiskellut johonkin ammattiin. Psykologin, toimittajan, lääkärin tai taiteilijan koulutuksella ja kokemuksella on hyvä ponnistaa kirjalistojen ykköseksi vähän vanhempanakin. Tosin tätimediaihmiset tykkäävät vähän yli kolmikymppisistä mieskirjailijoista, jotka voisivat olla joko heidän omia poikiaan tai sitten rakastajiaan - haaveunissa.

3. Ole hyvännäköinen - naisella tämä tarkoittaa fotogeneettisyyttä.

4. Keksi taustallesi tarina, keksithän niitä muillekin. Ole orpo, masentunut, natise, miten vaikeaa kirjoittaminen on, kerro unettomista öistä, avioerostasi, köyhyydestäsi, ekologisesta elämäntavastasi, jossa olet tinkimätön. Keksi lisää. Hanki empatiaa hymylläsi, joka ei ulotu surullisiin silmiisi.

5. Nainen: pukeudu kekkereillä mekkoon. Musta pitsi tai punainen vartalosmyötäilevä puku on varma valinta juorupalstoille pääsyyn.

6. Hanki oikeita kavereita ja muista nuoleskella oikeiden ihmisten takapuolia. Älä kerro, mitä heistä oikeasti ajattelet. Moikkaile rennosti, mutta ole nöyrä. Liika itsevarmuus kostautuu heti. Toimittaja on aina kuningas.

7. Jos ja kun mikään näistä ei onnistu, eli olet valovoimaton, hyvinkirjoittava tylsimys, pitää vain tyytyä pysymään siellä marginaalissa.
Ehkä meitä vanhoja nysveröitä vielä sinne mahtuu.

Anulta tuli vielä muutama aiheellinen lisäys:

8. Kirjoita mahdollisimman räväköistä aiheista ja mahdollisimman inhorealistisesti: Seksi, huumeet, rappioalkoholismi, väkivalta.

9. Ole jo valmiiksi julkkis, esimerkiksi salarakas tai urheilustara, ennen kuin kirjoitat ensimmäisen kirjan.

Kuinka noustaan kirjailijana ykköskaartiin

Olen lukija, mutta en kenenkään mielestä kuningas

"Toimittajalla on yleensä parempi ymmärrys siitä mikä lukijoita kiinnostaa kuin haastateltavalla."
Miina Supinen puolustaa blogissaan kulttuuritoimittajia, joita marginaalikirjailijat eivät ymmärrä. Marginaalikirjailijat haluaisivat päästä esiin mediassa, mutta eivät pääse, koska toimittajat tietävät, ettei heidän kirjansa, eikä persoonansa kiinnosta lukijoita. Jotkut muutamat julkkiskirjailijat pääsevät lehtiin sitten senkin edestä, mutta ei mene hyvin heilläkään, koska jutuista tulee kirjailijan kannalta usein vähän omituisia. Jotenkin tähän suuntaan ymmärsin tuon Supisen postauksen. Ja lopputuloksena oli, että jos on jotain valittamista median suhteen, niin kannattaa perustaa oma blogi.

Muistaakseni Aamulehden Apunen selitti taannoin, että lukija on ehdoton kuningas, sen vuoksi Aamulehti on lähestulkoon luopunut kirjallisuuskritiikkien julkaisemisesta, koska ne eivät kiinnosta lukijoita. Se saattaa olla tottakin, mutta mietin silti, että millaiseksi tämä mediamyllytys on menossa tämän lukija on kuningas ajattelun keskellä.

Lukija ei käsittääkseni ole mikään monoliitti. Eivät lehtien kaikki lukijat ole kiinnostuneita samoista asioista. Väitän, että lukijoiden mielenkiinnon spektri voisi olla huomattavastikin laajempi, kuin mitä lehtien perusteella voisi päätellä.

Minun kysymykseni kuuluu, että onko toimittajilla varmasti riittävän kattava käsitys siitä, mitkä asiat heidän lukijoitaan voisivat kiinnostaa. Onko heillä riittävästi sivistystä, elämänkokemusta, ovatko he jatkuvasti kiinnostuneita ja uteliaita kaikenlaisten ilmiöiden, kirjojen, ihmisten suhteen. Koska minusta mediat näyttäisivät olevan jossain yleisessä tyhmistymiskierteessä, mutta ehkä tyhmistymiskierteessä olenkin sitten vain minä.

Supinen sanoo, etteivät toimittajat ole tyhmiä eivätkä ilkeitä. Eivät ehkä olekaan, mistä siis johtuu, että niin iso osa lehtijutuista ja televisio-ohjelmista perustuu tyhmyyteen ja ilkeyteen ja siihen, että nämä asiat huvittavat joitakin toisia.

Olen lukija, mutta en kenenkään mielestä kuningas

Onko vapaa-ajattelu älyvapautta?

Vapaa-ajattelijat ovat tänään vaihtaneet Raamattuja ja Koraaneja pornolehtiin. Olen yrittänyt ymmärtää kampanjan viestiä. Uskonnollisen kirjallisuuden lukeminen on siis epätoivottavaa, parempi masturboida. Mutta eiväthän nämä kaksi ole enää vuosikymmeniin olleet ristiriidassa, ainakaan Suomessa. Ihmiset käsittääkseni tekevät sujuvasti kumpaakin. Tosin eivät ehkä aivan samanaikaisesti.

Minua häiritsee tässä se, etten tiedä minkä alan kirjallisuus on vapaa-ajattelijoiden poistolistalla seuraavaksi. Mitä muita kirjoja ihmisten olisi syytä käydä vaihtamassa pornolehtiin? Marxin Pääoma? Kalevala? Seitsemän veljestä? Miksi ei? Miten voin olla varma, ettei heidän diskriminointinsa laajene uskonnollisesta kirjallisuudesta muuhun kirjallisuuteen? Tai ehkä joku muu ryhmittymä innostuu kampanjasta, ja kehittelee vastaavan, jossa saisi käydä vaihtamassa vasemmistohenkiset opukset vaikka Björn Wahlroosin muistelmiin, koska siis hei, on epäterveellistä miettiä asioita asioita kovin syvällisesti, pää siitä vain tulee pipiksi.

Olen joka tapauksessa vilpittömän yllättynyt siitä, että tänä aikana, kun seksiä nähdäkseni tulee joka tuutista aivan riittävästi, joku vielä kokee, että pornon tarjonnan lisääminen on merkittävä edistysaskel.

Onko vapaa-ajattelu älyvapautta?

Kesäilta

Kuikka vetää soolon järvellä.
Orkesteri inisee
tuuhean kuusen uumenissa.
Hyvin svengaa
varsinkin kun sikarinsavu
pitää soittajat loitolla.

Runotorstai: Silkkaa jazzia

Kesäilta

Verkko vie taas voiton

Keksin, että voisin suorittaa markkinointiviestinnän työharjotteluni Karistolla. Otin yhteyttä pomoon, ja hän lupasi sen olevan mahdollista, ja voisin keskittyä työharjoittelussani verkossa toimimiseen. No sehän passaa. Olin ihan intoa piukassa kun kuulin tämän. Verkkohan on minulle ollut sydämen asia siitä lähtien kun sen löysin kymmenen vuotta sitten. En kyllä ole mikään verkkoinnovaattori, mutta pystyn kuitenkin toimimaan siellä huomattavasti sujuvammin kuin irl. Verkko toimii minulla usein väylänä tosielämän kontakteihin, kuten Jannelle kerroinkin. Puhelintahan minä vältän viimeiseen asti, mitä jotkut eivät voi ymmärtää. Pitävät välinpitämättömänä jne, kun en soittele, kysele kuulumisia. Sanon, että kyselen kuulumiset FB:ssä tai sähköpostissa, mutta sehän ei heille kelpaa, joten minkäs teet, pattitilanne. Käytännössä elämäni on mennyt sellaiseksi, että äitiäni lukuunottamatta pidän aktiivisesti yllä kontakteja ainoastaan sellaisiin ihmisiin, joiden kanssa toimii verkkoyhteys. Se ei ole mikään tietoinen päätös, muunlainen yhteydenpito vain on minulle niin kohtuuttoman vaikeaa. Vastaan kyllä puhelimeen, mikäli joku haluaa jutella, mutta en itse soittele. Niinpä ei minullekaan kukaan enää soittele, eivät edes lehtimyyjät. Joita en kaipaa kylläkään.

Verkko vie taas voiton