Seksuaalisesti pätevä

Niinistöä ajetaan presidentiksi, koska hän on hetero, Kansallinen Kivääriyhdistys ilmaisee asian mm. näin:
NIINISTÖ ON RESERVIN KAPTEENI

NIINISTÖN PUOLISO ON NAINEN
NIINISTÖ ON SELKEÄSTI HETERO KUTEN USEIMMAT SUOMALAISET

Moni tuntuu kannattavan Haavistoa siksi, että hän on homo.

Joku aina välillä huomauttaa, että ehkä presidentinkin hommassa olisi kysymys muista asioista kuin seksuaalisesta suuntautumisesta, mutta jos asia puhuttaa niin se puhuttaa, minkä sille voi.

Koko tietoisen elämäni ajan on eletty seksuaalipainotteista aikaa. Meidät on opetettu mittaamaan elämänlaatuamme sen kautta miten paljon, monipuolista ja laadukasta seksiä meillä on ollut. Tärkeää ei ole pelkästään oma nautinto, vaan kyky tuottaa nautintoa muille. Mielellään enemmän ja parempaa, kuin mitä joku toinen pystyy tuottamaan.

Muistan kun nuorina pohdittiin, oliko se hyvä sängyssä. Pojan kohdalla se tarkoitti, että osasi ottaa tytön toiveet huomioon. Tytöt tiesivät, että on huono juttu jos tyttö makaa sängyssä kuin kuollut lahna. Pitää olla halukas, himokas, ääntelehtiä ja olla aktiivinen. Toisaalta ei saanut olla liian aktiivinen. Voin vain kuvitella, mitä nykyajan tytöt ja pojat pohtivat, millaisiin suorituksiin heidän pitää yltää. Ihmiset trimmaavat itseään seksikoneiksi, eivät niinkään nauttiakseen seksistä, vaan päteäkseen. On itsetunnon kannalta tärkeää kokea olevansa seksuaalisesti pätevä.

Mitä vaaliin tulee, en pidä homoseksuaalisuutta inhimillisen elämän huipentumana, niin kuin jotkut Haaviston kannattajat tuntuvat ajattelevan. Mutta tarkoitus on silti äänestää Haavistoa, ehkä siksi että hän vaikuttaa niin ystävälliseltä.

Seksuaalisesti pätevä

Manuscript markkinoi

Tapasin viikonloppuna ihmisen, jonka keittokirjaa (tai keittokirjoja, kysymys on muistinvaraisesta tiedosta, joten älkää vetäkö minua hirteen) on myyty 400 000 kpl. Siis neljäsataatuhatta. Ja tällainen ihminen tuli MINUN pitämälleni kurssille, jossa kerroin ajatuksiani siitä millä tavoin kirjoittaja voisi löytää kirjoilleen lukijakuntaa. Sanoin hänelle, että ehkä minun pitäisi oikeastaan osallistua HÄNEN kurssilleen.

Mutta pidin kurssin, kun kerran olin luvannut. Porukka oli valveutunutta ja innostunutta. Siellä syntyi loistavia ideoita. Manuscript tekee Porissa hienoa työtä.

Kurssin sisältöä miettiessä tajusin, että yksi suurimmista haasteista on oikeastaan kyetä ITSE  vastustamaan sitä ajatusta, että viime vuonna ilmestynyt kirja on jo vanha. Markkinatalous ympärillämme elää ajatuksesta, että vain uutuuskirjat ovat kiinnostavia. Kirjoittajan ei ehkä kannattaisi mennä samaan halpaan. Jos on monta vuotta nähnyt vaivaa kirjan vuoksi, kannattaisi panostaa sen eteen, että kirja pysyisi hengissä vähän kauemman.

ps. Epäuskoinen anonyymi kävi jättämässä kriittisen kommentin postaukseen liittyen. Näin paljon myydystä kirjan tekijän pitäisi hänen mielestään varmaankin olla jonkinlainen julkkis. Joten liitän tähän nyt linkin verkkokaupan sivuille. Mainitsemastani Kiireisen kokkaajan keittokirjasta näyttäisi olevan menossa 33. painos. 

Manuscript markkinoi

Menestysteos

On niin kauhistuttavassa määrin vellottu ihmissuhdeasioissa, että kirjoitan muutaman sanan kirjallisuudesta tähän väliin.

Luin Kajsa Ingermarssonin Keltaisten sitruunojen ravintolan. Sic transit gloria mundi, koska vuonna 2005 tämä oli ollut Ruotsin myydyin romaani, enkä minä ollut huomannut mitään.  Suomeksi tämä oli ilmestynyt vuonna 2007, enkä ollut huomannut sitäkään. Savon sanomien kriitikko ei ollut oikein ymmärtänyt teosta: Ingemarssonin kirja on hyvin mekaaninen ja vailla minkäänlaista ironista distanssia. Sekö, että lukija voi tietää näiden ihmisten pinnallisuudesta kaiken, tekee tästä kirjasta niin suositun?

Sain tämän kirjan ystävältä, joka oli hankkinut sen jostain ja kierrättänyt kavereillaan. Hän sanoi, että voisin lukea sen, hänestä se oli kiva. No minä luin ja katso, minustakin se oli kiva. Viihdyin sen parissa mainiosti muutaman uneliaan iltapäivän. Mutta kyllä minäkin kysyn, joskaan en yhtä myrkyttynein mielin kuin Savon sanomien kriitikko, että miksi kirja on niin suosittu. Siis niin suosittu, että se on ollut Ruotsin myydyin kirja. Jos joku teistä tuntee ko. teoksen, niin otan mielelläni vastaan selityksiä.

Ja sitten vielä noista ihmissuhdevellontapostauksista. Niinistöä käsittelevä vaatimaton pikkujuttu pääsi jakoon Facebookissa, ja myös yhdeksi aiheeksi Henri Laasasen blogipostaukseen. Tästä on ollut seurauksena, että blogissani on lappanut väkeä ihan pipona viime päivinä. Tällaisia manooverejä voisi siis järjestää mikäli haluaisi lisää tunnettuutta.

Menestysteos

Vanhemmiten olen alkanut tajuta, että luottamus on tärkeä juttu

Kaikki seksuaalivallankumoukselliset voivat nyt heti klikata jollekin toiselle sivulle. Katselin eilen Voimalan ja ällistyin Merete Mazzarellan henkilökohtaisesta tapausselostuksesta.

Hän on 65-vuotiaana rakastunut, ja joutunut jättämään itseään 20 vuotta vanhemman puolisonsa päästäkseen naimisiin tämän uuden tosirakkauden kanssa. Hän on kauhean onnellinen, mutta samalla vähän surullinen, kun piti jättää vanha aviomies, jolle vaimon lähtö oli paha isku. Merete yrittää setviä asioita niin, ettei hän joutuisi kokonaan hylkäämään entistä miestään.

Jokainen taaplaa tyylillään. Se mistä hämmästyin oli Mazzarellan ilmeisen vakava pyrkimys pohtia asian eettisiä ulottuvuuksia ja toimia "oikein" tilanteessa, jossa vääryys on jo tehty. Kuulosti aika hankalalta.

Ymmärrän kyllä, että hedonismin aikakautena kukaan trendikäs ihminen ei kyseenalaista meidän oikeuttamme irtisanoa ihmissuhdesopimukset yksipuolisesti, mikäli näköpiiriin astelee edellistä kumppania kiinnostavampi ja seksuaalisesti antoisampi kumppanikandidaatti, vaan mihin se meidät johtaa. Tällaisiin kuluttaviin kuvioihin joissa loukataan ja ollaan jatkuvasti vaarassa itse loukkaantua.

Ja ainoa tapa selviytyä on turruttaa itsensä, opetella elämään jatkuvasti sillä veitsenterällä, että läheisimpäänkään ihmiseen ei voi luottaa, koska jos se törmää johonkin minua kiinnostavampaan tyyppiin, se lähtee.

Huom. AREENASTA LÖYTYY

Sinisen linnan kirjastosta käytiin vinkkaamassa, että Voimala tosiaan löytyy YLE Areenasta, eli sinne vaan katsomaan. (Kommentin kadotin jonnekin, en tiedä mihin joutui)
**

Ystävällinen anonyymi vinkkasi Vantaan Laurin runsaan kymmenen vuoden takaiseen artikkeliin, jossa Mazzarella pohtii viisasta vanhuutta ja myös liittoaan tämän nyt hylätyn aviomiehen kanssa.

Lisäys:

Unohdin vallan, että aiheeseenhan liittyy kirjani Ristiaallokkoa, joka juuri eilen esiteltiin Mainoskatkossa. Siinähän minä viihteellisen ihmissuhderomaanin kautta yritän kuvata samaa problematiikkaa. Romaanini henkilöt ovat tietenkin kaikki omalla tavallaan väärässä, kun minä sen sijaan olen kirjoittajana tietenkin aina oikeassa...

Vanhemmiten olen alkanut tajuta, että luottamus on tärkeä juttu

Niinistön naisasia

– Jokaiselle meille on tärkeää, että on joku odottamassa kotona, valmistelee ruokaa, silittelee paitoja ja ennen kaikkea hellii, Niinistö tähdentää kertoessaan Jenni-vaimon roolista presidenttikilpailussa.

Tämähän on melkein yhtä hyvä kuin se parin vuoden takainen audi-lausunto. Kiesin toinen teesi: Tarvitsen naista yhä enemmän sellaisiin asioihin, joihin nainen on tarkoitettu, kuten pitämään miestä hyvänä ja olemaan haluttava.

Ehkä kokoomuksen viestintätyöryhmän kannattaisi valjastaa Audi-mies Esko Kiesi Niinistön kampanjaan.

Niinistön naisasia

Voi sinua Paavo

Paavo Väyrynen teki kyllä niin mahtavan kampanjan, että oksat pois. Hän olisi siinä mielessä ansainnut päästä toiselle kierrokselle, että hän halusi sitä eniten. Mutta eihän mitään muutakaan asiaa maailmassa ratkaista sen perusteella, että kuka sitä eniten haluaa.

Toivon vilpittömästi, että Haavisto voittaa vaalit, koska en missään tapauksessa halua presidentiksi Niinistöä. En sittenkään, vaikka presidentti on vähän puolivallaton tätä nykyä.

Jollakin tavalla presidentti kuvastaa kansakunnan henkistä tilaa. Jotkut vinkuvat arvojohtajasta. Minä haen arvojohtajani ihan toisesta suunnasta. Se on vapauttanut henkilökohtaisella tasolla karnevalisoimaan vaalit. Olihan se yhdenlainen ohjelmanumero, kun kävi äänestämässä ja sitten katseli tellusta, että kuka voitti. Ja parin viikon päästä otetaan uusiksi. Sitten ollaan taas vähän lähempänä kevättä.

Vaalituloksen kunniaksi ja Haaviston kannustukseksi: Carolan Humupekka.

Voi sinua Paavo

Jotain konkreettista välillä

Munajuusto juuri uunista otettuna

Juuston valmistusprosessissa syntyi kolme litraa heraa, josta litran käytin sämpylätaikinaan

Hyviä tuli, karppaajat nuolkoon näppejään

Jaana tuli käymään ja toi tullessaan juuston. Ihastelin juustoa, koska se oli niin hyvää, varsinkin mustaherukkahillon kanssa nautittuna. No se on helppo tehdä, minä voin opettaa, Jaana sanoi. Hän lähti kaupungille ja takaisin tullessa hänellä oli kolme litraa täysmaitoa, litra piimää, kananmunia ja pala valoverhoa. Sitten alettiin juustolatoiminta. Tein korkeimman omakätisesti yllä näkyvän juuston, ja menestykseni innoittamana tein vielä sämpylöitäkin.

Jotain konkreettista välillä

Arvokkuus

Lensin viime viikolla takamukselleni Yliopistonkadulla. Lumen alla oli jäätä, kengänpohjasta katosi pito. Jalka luiskahti ja tajusin, että nyt mennään. Vieressä kävelevä musta nainen näytti huolestuneelta, ja sanoi: Anteeksi.

Minua nauratti, vaikka toisaalta sattui käteen, jolla olin yrittänyt ottaa vähän vastaan, niin etten täydellä painolla paiskautuisi jäätä vasten. Kömmin ylös mahdollisimman nopeasti ja pudistelin lunta pois. Musta nainen toisti: Anteeksi. Kerroin, ettei tässä mitään, ei sattunut. Sitten jatkoin korostetun reippaasti matkaa osoittaakseni, että en ole moksiskaan.

Humalistonkadulla tuli kioskista ulos nuori nainen. Jalka luiskahti ja hän lennähti peffalleen korkeassa kaaressa. Minä sanoin: "Oi voi! Tyttö nauroi, ehkä vähän liiankin reippaasti, kömpi pystyyn ja jatkoi pontevasti matkaa.

Mietin miksi on noloa kaatua. Vai onko se noloa? Jollakin tavalla siinä kokee menettävänsä arvokkuutensa aika pitkäksikin aikaa. Arvokkuus on tärkeä asia.

Arvokkuus

Kynäile itsesi miljonääriksi

Pennitön kynäilijä julkaisi kirjan itse, ja on nyt miljonääri, kertoo Aamulehden uutinen.
The Guardian kertoo Amanda Hockingista, joka päätti ottaa pöytälaatikosta jonkun sinne kirjoittamistaan romaanitekeleistä ja julkaista sen Amazonin digitaalisessa kirjakaupassa sähköisenä versiona. Nyt hän on myynyt puolitoista miljoonaa kirjaa ja tehnyt rahaa yli kaksi miljoonaa euroa.
Tämän hän on tehnyt yksin, ilman ensimmäistäkään kustantajaa, agenttia tai kustannustoimittajaa.
Menneiltä ajoilta hänellä on pahvilaatikollinen oikeiden kustantajien hylkäyskirjeitä. Ennen läpimurtoa hän ehti tehdä 17 romaania pöytälaatikkoon.

Tätä uutista voinkin meditoida loppusunnuntain.

Kynäile itsesi miljonääriksi

Kohta on kevät ja sitten on Majavakevät!

Ei auta jäädä tuleen makaamaan. Lydeckenin isot palkintorahat menivät sivu suun. Sivu suun meni myös palkinnon suoma maine ja kunnia. Ehkä ihan aiheesta, kun niin hävyttömästi riekuin ehdokkuudestani ja järjestin äänestyksenkin siinä kaamoksen aiheuttamassa mielenpöpperössä. Pitäisi aina muistaa olla fiksumpi kuin onkaan, mutta sehän ei minulta onnistu lainkaan.

Koska en ole vieläkään saanut syksyn työsumaa kokonaan purettua, joudun viettämään viikonloput työn parissa ja tavallaan se on ihan hauskaa, koska nyt olen kirjoittanut ihan älyttömän hyvän ja ajankohtaisen kirjan. Kuvassa on Hopeaturkki, keväällä ilmestyvän lastenkirjani sankaritar. Kuvan on tehnyt Kirsi Haapamäki. Majavakevät on siis luontoseikkailu maagisin maustein.

Tutustuin vuoden vaihteessa naiseen, joka kertoi, että hänellä on sekä adoptiolapsi että oma biologinen lapsi. Tytär on adoptoitu Kolumbiasta. Aijaa, minä sanoin. Minulta ilmestyy kirja, jossa on sama asetelma.

Kerroin mistä kirja oli lähtenyt liikkeelle. Toisaalla oli ystäväni metsä, jonka majavat tuhosivat. Ja toisaalla Anu Myllärin kirja Adoptoitu, jonka jostain syystä luin. Ja keksin yhdistää nämä asiat, kansainvälisen adoptoinnin ja kanadanmajavat. Mutta en tiedä miksi kirjan ihmispäähenkilön Hillan piti olla Kolumbiasta, sana vain alkoi soida päässä, kun kirjoitin kirjaa.

Kuka on suomalainen, kuka ulkomaalainen, kenellä on oikeus elää täällä. Nämä ovat kirjan ajankohtaisia aiheita. Kysymys on paitsi maahanmuuttajista myös ihmisen ja luonnon vastakkainasettelusta.

Kohta on kevät ja sitten on Majavakevät!

Vaalipohdintaa

Yritän nyt kuitenkin vielä kantaa oman poliittisen vastuuni. Sen puolesta ovat sentään esi-isät ja -äidit taistelleet, että minäkin saisin osallistua vaaleihin äänestämällä. Sukupuolenikaan ei rajoita äänestämistä. Minulla ei siis ehkä ole oikeutta ylenkatsoa äänen antamisen valtavaa mahdollisuutta edes presidentinvaalien kaltaisessa turhaketapahtumassa.

Joudun ilmeisesti arpomaan Haaviston ja Arhinmäen välillä. Haavistossa ärsyttivät hänen kannanottonsa eläinaktivismiin liittyen, mutta hän kyllä selitteli kantaansa sillä tavalla, että vähän pehmenin. Arhinmäki taas puhuu silmät pupumaisen kirkkaina siitä kuinka kaikista pitää huolehtia, eikä sellaisesta voi olla pahaa sanottavaa.

Eilen presidenttiehdokkaat olivat koululaisten tentattavina. Toimittaja kysyi KD:n Essayahilta, että miksi kristillisyydestä aina seuraa Israelin valtion fanittaminen. (Ei hän käyttänyt noita sanoja, mutta suurin piirtein noin ymmärsin kysymyksen sisällön). Luonnollisesti Essayah väisti kysymyksen poliitikolle tyypillisellä tavalla.

Minusta olisi ollut mukava, jos joku oli huomauttanut, ettei kristillisyydestä suinkaan aina seuraa Israelin valtion fanitusta, se on oikeastaan vain joidenkin äänekkäiden piirien harrastus. Kyseinen maapalsta tietenkin kiinnostaa kristittyjä historiansa vuoksi, mutta siitä ei mitenkään vääjäämättä seuraa hurraa huutoja Israelin valtion politiikalle.

Mutta mediaa kiinnostaa aina ääri-ilmiöt ja siksi se myös väkisinkin vääristää ihmisten käsitystä maailman menosta.

Vaalipohdintaa

Voi Guggenheim sentään

Pointsit kulttuuriministeri Arhinmäelle siitä, ettei hän lähtenyt mukaan Guggenheim-hömpötykseen. Minusta ihan kehitysmaatouhua, että Helsinkiin hingutaan sellaista. Sikäli kuin oikein ymmärsin, G-museoon olisi tarkoitus tuoda erilaisia maailmalla pyöriviä näyttelyjä, siis niitä samoja, joita ihmiset voivat käydä katsomassa siellä missä jo on G-museo (New Yorkissa, Bilbaossa, Venetsiassa ja Berliinissä, Abu Dhabissa <--tulossa). Guggenheimin mukana ei Helsinkiin tule taloudellista panostusta, mutta sieltä tulee asiantuntemus. Juuri näinhän kehitysmaiden kanssa toimitaan. Kehitysmaassa ei osata, joten tuodaan edistys ulkomailta. Arhinmäki totesi, että hänestä hanke vaikuttaa matkailupuolen asialta, ei kulttuuripuolen.

Ihmettelen museon järkevyyttä matkailuvalttinakin. Miksi tulla Helsinkiin katselemaan tauluja, jotka on voinut nähdä jonkin muun, logistisesti järkevämmässä paikassa sijaitsevan G-museon kokoelmissa? Luulisi, että tänne kannattaisi keksiä jotain sellaista, mitä ei muualla näe. Mutta eihän turistien toimia järki muutenkaan ohjaa.

Arhinmäen kannanotosta tuli presidentinvaali mieleen. Arhinmäki on söötti, mutta en viitsi antaa ääntäni ateistille. Voisin äänestää vaaleissa, jos kupongissa olisi kohta johon voisi ruksia: kannatan presidentti-instituution lakkauttamista.

Voi Guggenheim sentään

Marja-Leena kirjailijaelämän realiteeteista:

Ken kirjailijaksi aikoo, oppikoon sietämään kritiikkiä, niin hyvää kuin sitä huonoakin. Työn kuvaan kuuluvat myös hylkykirjeet ja -soitot kustantajalta. Kokenut, hyviä kritiikkejä ja kenties palkintojakin saanut kirjailija voi saada hylsyn siinä missä vasta-alkaja. Mikään ei ole niin varmaa kuin epävarmuus. Kustantamojen julkaisukynnys on noussut siitä kun itse julkaisin ensimmäisen kirjani 25 vuotta sitten. Kilpailu kustantamojen välillä on kiristynyt ja taloudellinen ajattelu = voiton tavoittelu ajaa usein ohi taiteellisten pyrkimysten. Onneksi korkeatasoisen kirjallisuuden julkaiseminen tuntuu olevan vielä useimpien kustantamoiden tärkein päämäärä. Mutta yhä useampi hyvä kirjoittaja joutuu kokemaan pettymyksen, kun vaivalla ja tuskalla hiottu käsikirjoitus ei kelpaakaan. Kustannettavaksi otetaan mielellään jo ennestään, kirjallisuuden kentällä tai muulla elämän alueella (ns. julkkiskirjailijat) kunnostautuneiden kirjoittajien teoksia. Hyviä kirjoja jää paljon julkaisematta, eikä se johdu niiden huonoudesta. Itse aloitin kirjailijan urani 25 vuotta sitten, ja silloin tuntui, että kaikki onnistuu. Vuodet ovat opettaneet nöyryyttä ja kasvattaneet pettymyksensietokykyä. Kouluvierailuilla neuvon kirjailijan työstä haaveilevia: olkaa sinnikkäitä ja kirjoittakaa, kirjoittakaa. Mutta oppikaa myös sietämään kritiikkiä ja epävarmuutta. Kirjailijan työ on pätkätyötä. Hankkikaa ammatti, josta saa kunnon palkkaa! Marja-Leena

Oma jatkokommentti:
Joillakin ihmisillä on epärealistisia käsityksiä kirjoittamisen ja julkaisemisen välisestä suhteesta. Jotkut tuntuvat tulevan kirjoituskursseillekin vain saadakseen kuulla olevansa neroja.

Siitä ei kovin paljon julkisuudessa riekuta, että paljon julkaisseet ja arvostetut kirjailijat saattavat joutua ottamaan kustantajalta vastaan hylsyjä. Olen täällä blogissa joskus listannut omia hylsyjäni ja kärvistellyt tuskissani kuvitellen, että minä olen ainoa jolle on käynyt niin surkeasti. Kunnes sitten olen kohdannut kollegoja, joille on käynyt samoin. Mutta jos haluaa hylsyistä huolimatta jatkaa kirjailijanuraa, ainoa tie eteenpäin on miettiä miten saisi tehtyä kässäristään paremman.

Marja-Leena kirjailijaelämän realiteeteista:

Ajatuksia joulun päätteeksi

Tapasin ihmisen, jolla on pöytälaatikossa viisi kustantamoista hylättynä tullutta käsikirjoitusta ja mapillinen hylkäyskirjeitä. Hän oli heittäytynyt kirjailijan uralle, mutta tullut torjutuksi, toistaiseksi.

Vastaani on tullut sellaisiakin kirjoittajia, joille kustantamiskynnyksen ylittäminen on tapahtunut helposti. On tullut mieleen kirjoittaa, sitten on kirjoitettu ja katso: kustantamojen ovet aukeavat. Sellaistakin siis sattuu. Mutta useimmiten kustannussopimuksen saaminen edellyttää vuosien määrätietoista puurtamista ja kykyä ottaa opiksi vastoinkäymisistä.

Joskus mietin liittävätkö ihmiset muihin taideharrastuksiinsa yhtä valtavia odotuksia ja merkityksiä kuin kirjoittamiseen. Joskus tuntuu, että kun ihminen antaa luettavaksi tekstinsä, hän kokee antavansa luettavaksi itsensä. Aivan kuin hän oikeastaan pyytäisi: Tunnusta että olen ainutlaatuinen ja korvaamaton.

Mutta vaikka kirjoittaja onkin aina ainutlaatuinen ja korvaamaton, teksti on aina vain teksti. Julkaistukin kirja on vain tuote muiden joukossa. Jos on jotain elämää suurempaa, niin kirja se ei ole. Voi olla, että tässä on minun tragediani kirjailijana. Jos pitää laittaa vastakkain elämä ja taide, valitsen elämän.

Ajatuksia joulun päätteeksi

Vuoden eka dekkari

Olen varmaan ennenkin maininnut, että olen odotellut dekkaribuumin kuihtumista, mutta ei se taida kuihtua. Ennen joulua ajelin taksilla Turun läpi ja kuljettaja kertoi miten usein taksikuski tätä nykyä Turussa joutuu kohtaamaan väkivaltaa tai sen uhkaa. Voi olla, ettei väkivalta silti ole Suomessa lisääntynyt viime vuosina, minusta vain tuntuu siltä. Joka tapauksessa elämä sinällään tuntuu sisältävän niin paljon väkivallan uhkaa, etten välitä stimuloida sillä itseäni kirjojen, enkä varsinkaan elokuvien avulla.

Näiden pitkien alkusepustusten jälkeen tyydyn vain vinkkaamaan Esa-Pekka Kanniaisen Pimeää korpea, joka saattaa dekkarifriikkejä kiinnostaa. Kirja on vetävästi kirjoitettu ja jostain syystä ei kauheasti rassannut, vaikka komisarion, kolmekymppisen Annan sälytettäväksi oli lastattu jos jonkinmoisia yksityiselämän ja ammatin huolta ja taakkaa. Se kai kuuluu lajityyppiin, että raskasta on. Luin kirjan kiinnostuneena ja kiinnitin huomiota kirjoittajan teologikoulutuksen näkymiseen tarinan loppupuolen kuvioissa.

Kirjaa lukiessa huomasin, että pahinta ei sittenkään ollut ihmisten kärsimys ja murhat, vaan loppupuolella tapahtunut rusakon päälle ajaminen. Synkeähän tämä kirja on, mutta ei täysin lohduton. Ilo pintaan, vaikka sydän märkänis, jos ei muuten niin helluntaiseurakunnan tai jonkin muun sellaisen avulla.

Esimerkiksi Kirsi kirjanurkassa on arvioinut kirjaa yksityiskohtaisemmin. Ja hei, alan nyt karaista itseäni ja antaa lukemistani kirjoista tähtiä. Ei tästä mitään kirjablogia silti tule, vaan säilyy valitusblogina tänäkin vuonna.

Tähdet  ****

Kelle sopii? Erityisesti niille joita kiinnostaa Turku, sekä niille jotka kaipaavat jotain hyvin synkkää, vaan ei aivan toivotonta kuitenkaan.

Vuoden eka dekkari

Loppiaisaatto

Huomasin sellaisenkin positiivisen asian, että kirjailijan ammatissa voi kaiken hyödyntää. Tapahtuupa elämässä mitä tahansa, sen voi aina käyttää raaka-aineena seuraavassa tarinassa.

***
Tämä on nyt tällainen ihan sekava postaus, mutta mainostan vielä, että Ville Haapasalon Silkkitie 30 päivässä on hauska sarja, vaikka ei hän tunnu kovin syvälle asioihin pääsevän. Eilen hän pyöri Tbilisissä, johon minulla on erityinen virtuaalisuhde, koska olen ihan hulluna georgialaiseen musiikkiin. Olen ennenkin esitellyt Hamlet Gonashvilin laulantaa täällä.

Mietin pitäisikö ottaa tavoitteeksi, että pääsisin käymään Georgiassa, toistaiseksi olen päässyt vain georgialaiseen ravintolaan Pietarissa. Haapasalo kävi äimistelemässä paria kirkkoa ja erakkomunkkia. Mistä tuli mieleen, että meillä on täällä Turussakin munkki ja nunnia ja onhan se poikkeuksellinen elämäntapavalinta, joka vetää hiljaiseksi ainakin meikäläisen. Menenkin varmaan viettämään Loppiaista heidän kanssaan, sillä siellä osataan ottaa ilo irti loppiaisestakin.

Niin, ensimmäinen osa Haapasalon matkasarjasta tulee uusintana Teemalta perjantaina klo 22. Kyllä minä tätä voin suositella, vaikka olisinkin toivonut hiukan enemmän informaatiota ilmiöiden taustaksi.

Loppiaisaatto

Hankeperhonen

Hankeperhoset ovat ihmisiä, jotka elättävät itseään hypähtelemällä hankekukkasesta toiseen. Hankekukkanen kylvetään, se kukoistaa hetken, sitten se kuolee. Ei ole tarkoituskaan luoda mitään pysyvää. Hurskaita toiveita voidaan tietenkin esittää siitä, että hankkeen toiminnot jatkuisivat hankerahoituksen päätyttyä, muuta usein on helpompi polkaista käyntiin uusi hanke kuin pitää hengissä vanhaa.

Kun olen nyt ollut mukana useammassakin hankkeessa, olen miettinyt millaista tuhlaamista on, että toisilla on taskut niin täynnä rahaa ettei tiedä mihin niitä tunkisi. Toisaalla taas toimitaan todella pienillä summilla. Jotkut ovat hyviä junailemaan rahoja, toiset ovat hyviä junailemaan kiinnostavia innovaatioita. On onnellista, jos nämä ihmiset toimivat samassa hankkeessa, mutta näin ei välttämättä ole.

Ihmiset ovat niin tottuneet lyhytjänteisyyteen, joka läpäisee koko yhteiskunnan, ettei siihen enää juurikaan kiinnitetä huomiota. Sitä mukaa, kun vanhat, pitkäjänteisempään puurtamiseen tottuneet kuolevat, katoaa tämä puheenaihe esityslistoilta kokonaan.

Minulla varmaankin on sellainen psyyke, joka kohtuullisen hyvin kestää epävarmuutta, sitä ettei rahatulo ole turvattua. Onhan kirjailijan elämä yleensäkin aikamoista hankeperhosen elämää, joka on riippuvaista lukijoiden, median, kriitikoiden jne. oikuista. Mutta huomaan, että olen ihan uudella tavalla alkanut arvostaa asioita, jotka pysyvät. Kun törmään sellaiseen, pidän siitä kiinni.

Hankeperhonen

Hiphei ja serotoniinit pintaan

Kaikesta valituksesta huolimatta pitää myöntää, että kulttuuripääkaupunkivuosi on osaltaan elättänyt minua ja jopa huolehtinut vanhuudestani maksamalla eläkemaksujani. Tätä kulttuuripääkaupunkivouhotusta onkin elämässäni ollut runsaat kaksi vuotta, asian vatkaaminen alkoi jo syyspuolella 2009.

Vaan nyt se on ohi. Yhteiskunnan syöttyrin on ryhdyttävä lypsämään elantoa muualta. Ensimmäisenä on edessä Taiteen keskustoimikunnan kirjastoapurahojen anominen. Tämä on ollut sikäli loistokas kausi, että Reetta ja linnan vangit oli viime vuonna Lukuvarkaus -ehdokkaana ja Eksyneet näkevät unia siis kisaa tänä vuonna Lydecken-palkinnosta. Mahtavaa, että saan mainita ehdokkuudet hakemuksessani.

Kulttuuripääkaupunkivuoden ansiota oli sekin, että pääsin mukaan lastenkirjallisuusantologiaan, joka käännettiin venäjäksi. Nyt saan olla mukana, kun projekti jatkuu ja venäläisten lastenkirjailijoiden teksteistä käännetään antologia suomeksi. Olen luvannut auttaa tekstien toimittamisessa.

Olen myös suunnitellut, että voisin koota pienen porukan, jonka kanssa voisin järjestää kirjoittajatreffeja Natalie Goldbergin hengessä. Haluaisin kokeilla treenikirjoittamista yhdessä muiden kanssa ja katsoa lähtisikö sillä tavalla liikkeelle jotain uutta. Haaveilen kokoontumisista jonkin kahvilan rauhallisessa sivuhuoneessa kofeiinittoman lattelasin ääressä.

Hiphei ja serotoniinit pintaan

Puita ja töitä

Suunnittelen lähteväni mökille katsomaan onko kaatunut puita sähkölankojen tai rakennusten päälle.  Mieluummin siirtäisin käyntiä keväämmälle, koska jos puita on kaatunut, se tarkoittaa että pitää ryhtyä joihinkin toimenpiteisiin, ja nyt ei viitsisi millään.Mutta käytännöllinen puoliso on sitä mieltä, että yhtä hyvin siellä voisi käydä nyt. Lomapäivä siinä tietysti menee pilalle jos puu on kaatunut mökin ikkunasta sisään, mutta sellaista se on, omaisuus teettää huolta.

Turun kulttuuripääkaupunkivuosi päättyi onnellisesti, mutta minä olen vielä kiinni projekteissa kuin täi tervassa. Yksi julkaisukin pitäisi vielä tehdä. Ihmiset panttaavat valokuviaan ja homma seisoo. Jos pitäisi jotenkin tiivistää mitä tämä vuosi on minun kannaltani ollut, niin se on ollut lähinnä sen odottamista, että muut tekevät sen mitä ovat luvanneet tehdä. Toimittavat materiaalin, jonka toimittamisesta on sovittu.

Miten kauan pitää odottaa jotain valokuvaa? Kuinka monta sähköpostia pitää lähettää perään ja kysellä, että tuleeko se ja milloin se tulee? Milloin voin todeta, että nyt olen odottanut riittävän pitkään, kuva ei ole tullut, joten pitäkää #€%&!! kuvanne.

Puita ja töitä