Olen liukunut vapaasta kirjailijasta epävapaaksi. Minulla on nykyään sidoksia sinne sun tänne ja kun tapaan yhteistyökumppaneita, he ensitöikseen sanovat, että tämä on sitten vain meidän kesken, älä pistä blogiin.
Joskus blogiaikani alussa kirjoittelin mitä mieleen juolahti. Silläkin oli hintansa, muutama vanha ystävä huomasi, ettei halua enää tuntea minua.
Alunperin kuvittelin, että kun blogin nimi on Kirjailijan häiriöklinikka, se riittäisi kertomaan lukijalle etten täällä esitä punnittuja mielipiteitä, vaan päästän ulos aivopierun joka sillä hetkellä aiheuttaa pakotusta korvieni välissä. Mutta lukijat eivät välttämättä ajattele näin. Jotkut suhtautuvat kirjoituksiini aivan kuin tämä olisi viimeinen sanani milloin mistäkin asiasta. (En viitsi edes ajatella miten paljon olen tuhlannut sanoja.)
Olen siis löytänyt itseni puun ja kuoren välistä. En haluaisi lopettaa blogia, koska mistä sen tietää, ehkä minä jossain vaiheessa vielä tarvitsen tätä johonkin. Toisaalta rasittaa, kun en voi oikeastaan kirjoittaa mistään niin etteikö sillä olisi yllättäviä ja epätoivottuja seurauksia.
Yksi ratkaisu tietenkin olisi ryhtyä asialliseksi ja tosiaan esittää täällä punnittuja näkemyksiä. Mutta silloin blogista tulisi aika hitaasti päivittyvä, mikä tarkoittaa että käytännöllisesti katsoen tämä lakkaisi olemasta.
Nyt on pakko jatkaa töiden paiskimista siitä huolimatta, että kun lähettelen ihmisille ensi syksyä koskevia viestejä, he vastaavat, että ensi syksy on niin kaukana, palataan asiaan lähempänä. Minulla ei ole sellaista ylellisyyttä. On ajateltava marraskuuta juuri nyt.
Joskus blogiaikani alussa kirjoittelin mitä mieleen juolahti. Silläkin oli hintansa, muutama vanha ystävä huomasi, ettei halua enää tuntea minua.
Alunperin kuvittelin, että kun blogin nimi on Kirjailijan häiriöklinikka, se riittäisi kertomaan lukijalle etten täällä esitä punnittuja mielipiteitä, vaan päästän ulos aivopierun joka sillä hetkellä aiheuttaa pakotusta korvieni välissä. Mutta lukijat eivät välttämättä ajattele näin. Jotkut suhtautuvat kirjoituksiini aivan kuin tämä olisi viimeinen sanani milloin mistäkin asiasta. (En viitsi edes ajatella miten paljon olen tuhlannut sanoja.)
Olen siis löytänyt itseni puun ja kuoren välistä. En haluaisi lopettaa blogia, koska mistä sen tietää, ehkä minä jossain vaiheessa vielä tarvitsen tätä johonkin. Toisaalta rasittaa, kun en voi oikeastaan kirjoittaa mistään niin etteikö sillä olisi yllättäviä ja epätoivottuja seurauksia.
Yksi ratkaisu tietenkin olisi ryhtyä asialliseksi ja tosiaan esittää täällä punnittuja näkemyksiä. Mutta silloin blogista tulisi aika hitaasti päivittyvä, mikä tarkoittaa että käytännöllisesti katsoen tämä lakkaisi olemasta.
Nyt on pakko jatkaa töiden paiskimista siitä huolimatta, että kun lähettelen ihmisille ensi syksyä koskevia viestejä, he vastaavat, että ensi syksy on niin kaukana, palataan asiaan lähempänä. Minulla ei ole sellaista ylellisyyttä. On ajateltava marraskuuta juuri nyt.
Tekstit
En koskaan kommentoi mitään mihinkään blogiin mutta nyt on pakko. Ymmärrän hankaluudet blogimaailman ja reaalimaailman välillä oikein hyvin, mutta ethän vaan silti lopeta! Tämä blogi on ehdoton päivieni piristys!
VastaaPoistaÄlä lopeta!!! :-o Sitä paitsi vaikka punnitsisi sanansa miten tarkasti, AINA löytyy niitä puoliammattimaisia mielensäpahoittajia, jotka puoliväksin kaivaa jonkun villin tulkinnan vaikka mistä rivin- tai jopa kirjaimenvälistä. Se on rasittavaa, mutta ehkä sitä vastaan voi taistella nimenomaan siten, ettei vastaa ryppyotsaisuuteen ryppyotsaisuudella vaan toteaa vain lunkisti, että saapihan sitä tuottiakin mieltä olla ;)
VastaaPoista(Tiedän ettei oo aina helppoa, mutta ehkä oman mielenrauhan kannalta tavoittelemisen arvoinen taito.)
Hmm. Älä lopeta blogin pitoa! Älä, please. Mullekin on pari ihmistä sanonut, että älä julkaise sitten blogissa, mutta kaikkien pitäisi muistaa, että blogikin voi olla osittain fiktiota. Tai että ainakin se on jonkun ihmisen soperrusta. Ei välttämättä yleismaailmallista totuutta :)
VastaaPoistaJatka toki. Pahempaakin voi olla.
VastaaPoistaAlkuvuosina minulle tapahtui jatkuvasti niin, että kun kirjoitin jotain "asiaa", puolet lukijoista häipyi. Tässä jokin aika sitten muutama tyyppi vannoi "tuhoavansa" blogini. Onneksi pystyivät aiheuttamaan vain tilapäistä rienaa, sillä olin rekisteröinyt blogini nimen juuri häiriköiden vuoksi. Nyt minulla on niin suvaitsevainen ja parkkiintunut lukijakunta, että siinä ei ole ollut romahduksia, vain tasaista nousua.
Ymmärrän hyvin niitä, jotka bloggaavat vain kissoista tai kukista (houkutus olisi minullakin suuri) , kun eivät jaksa kestää harmeja.
Joka joulu esitän kuitenkin toivomuksen: Rakas Joulupukki, tuo minulle välinpitämättömyyttä.
Koirat haukkuvat, mutta karavaani kulkee eteenpäin, sanovat idän viisaat.
Kiitos kannustuksesta kullannuput. En ole lopettamassa blogia, mutta olen vaan vähän turhautunut, kun on suo siellä ja vetelä täällä ja oma pääkoppakin tyhjänlainen.
VastaaPoista"Älä paa tätä sitte blogiin."
VastaaPoistaMiten tuttu lause. Millasena ne pitää? Luulevat että ollaan heidän tasollaan. Ei olla. Mieluummin vaikka alempana. Tietty puhun vain omasta puolestani. Mutta siis: anna mennä vaan.
Mahtavaa, että joku kirjoitti tästä, kun tähän isekin oon törmännyt ja usein. Kuin tiiliseinään. Eikä ne häpeä sensuroidessaan! Sillä siitä on kyse, sensuurista, ettei voi sanoa mielipidettään.
Kiitos.
Älä jätä meitä! Me tykätään susta just tuollaisena.
VastaaPoistaNiin, sitä joutuu tilanteeseen jolloin pitää päättää, että vapaus kirjoittaa mitä mielii, vai haluaako sittenkin pitää ihmissuhteet kunnossa. Suo siellä, vetelä täällä, sanoisin. Arvasinkin, että dilemma on tuttu bloggaajille, siis muillekin.
VastaaPoistaJoo blogistin perusdilemma, ja kirjailijankin hieman luulisin. Yksi ratkaisu on anonyymi blogi, mutta silläkin on omat vaaransa. Anonyymiys paljastuu aina jollekin tosielämässä ainakin. Ja harvaa anonyymia blogia kukaan lukee saati kommentoi. Se se onkin saavutus, vaikka onhan niitä suosittuja anonyymejakin. Tämä blogi on toinen niistä kahdesta, jota seuraan hah hah.
VastaaPoistaHehheh.
VastaaPoistaTuttu ongelma. Olen kertonut blogistani vain parille entiselle työkaverilleni, mutta jotenkin nykyiset työkaverinikin tietävät siitä.
VastaaPoistaTosin vain kehuvat ja sanovat, että tuollaisiahan me puhutaan ruokatunnillakin.
Yhden artikkelin poistin, koska eräs nipo mittamies luuli tulevansa tunnistetuksi virolaista firmaa arvostelevassa jutussani.
Blogit menevät ja tulevat, ei näitä viitsi montaa kertaa aloittaa. Itse olen ajatellut jatkaa lopputiliin asti.
Hei nils-Aslak! Juu, joskus myös ihmiset jotka eivät esiinny jutussa voivat tunnistaa itsensä, eikä silloin oikein tiedä mitä sanoa. Minä olen vissiin vähän samanlainen kuin sinä, en viitsi näitä blogeja alvariinsa lopettaa ja aloittaa uutta, mutta tiedän ihmisiä jotka niin toimivat. On sekin ihan mahdollista.
VastaaPoistaToivottavasti et muutu asialliseksi:). Sensuroimattomilta tuntuvat "aivopierut" yhdistettynä tiiviiseen ja helppolukuiseen tekstiin virkistävät ja tuottavat oivalluksia vuodesta toiseen!! Blogisi on aino, jossa olen roikkunut vuosikausia. Kiitos tästä ilmaisesta ilosta!
VastaaPoistaVirkistävää kesää!
t: entinen Niitti, joka on sitä meiltä, että ihminen itse on pohjaton huumorin lähde
Kiitos kannustuksesta Niitti!
VastaaPoistaSuurin osa vanhoista ystävistäni on syystä tai toisesta entisiä ystäviä jo muutenkin, joten minulla ei onneksi ole sitä ongelmaa. Mutta kyllä minä kysyn esim. mieheltäni, jos kirjoitan jonkun hänen sanomansa sutkautuksen tai edes mainitsen hänet blogissa, eli sitä kautta helppo ymmärtää.
VastaaPoistaMutta kuten Helmi-Maaria tuolla ylempänä viittasi, kirjailijoiden blogithan ovat aina vähintäänkin autofiktiota. Minun on ainakin tarvittaessa puhdasta fiktiotakin. ;)