Pari pelotonta lukijaa

Eräs ihminen kertoi minulle vuosia sitten, miten oli naistenlehdestä lukenut artikkelia herpeksestä. Ja sen jälkeen saanut valtavat rokahtumat naamaansa. Hän oli vakuuttunut siitä, että se johtui hänen lukemastaan lehtiartikkelista, koska koskaan aikaisemmin hän ei ollut kärsinyt herpesrakkuloista.

En tiedä miten yleinen tuo ajattelutapa on nykyaikana. Välillä mietin tuliko annettua kirjalle liian epäkaupallinen nimi, kun ristin sen Lepraksi. Käsikirjoitus kulki pitkään nimellä Kutsumus, mutta sitten Kreetta Onkeli julkaisi kirjansa Kutsumus, enkä tahtonut antaa omalle kirjalleni samaa nimeä. Onneksi ihmiset ovat tarttuneet Lepraan pelottomasti.

Jos jotakuta askarruttaa mistä kirja kertoo, niin tässä on lukihäirikön postaus aiheesta, ilman juonipaljastuksia. Ja tässä Marjatta Jaanu-Schröderin todistus, hänelle lepra on sisaren työn vuoksi tullut läheiseksi. He ovat yhdessä kamppailleet auttaakseen lepraan sairastuneita lapsia Jaavalla.

Pari pelotonta lukijaa

Kiitos Kirjallisuustoimikunta ja Taike

Pääsin niin hienoon joukkoon, että alan pian kuvitella olevani itsekin jotain.

Pyhä Birgitta sairaanhoitajana taisi olla yksi niistä hankkeista joihin etsin rahoitusta. Tähän on tosiaan tultu, ei minua oikeastaan enää muu kiinnosta kuin pyhimykset ja heidän viestinsä maailmalle.

Me nykyihmiset olemme sellaisia, että tutkaillessamme menneisyyttä näemme sen takapajuisena ja surkeana. Kaikki oli ennen vaikeaa ja tuskallista, nyt on helpompaa. Ennen oltiin tyhmiä, nyt ollaan viisaita ja tästä se viisaus vain lisääntyy vuosi vuodelta.

En kiistä tuota, on se monessa asiassa noin. Mutta pyhimysten idea on siinä, että he ovat perillä ja he tietävät. Siitä asemasta käsin katsovat ja arvioivat meitä ja tekojamme. Tämä katseen suunta kiehtoo minua tällä hetkellä.

Pyhästä Birgitasta sairaanhoitajana on tehty opinnäyte sairaanhoito-oppilaitokselle ja sitä lukiessa menee helposti aivo solmuun, kun kaikki yhtäkkiä pitääkin ajatella jotenkin aivan toisin päin kuin mihin moderni ihminen on tottunut. Sen kaiken voi kuitata takaperoiseksi, ja moni varmaan kuittaakin, mutta minä en. Minusta siinä on ideaa.

Nyt jatkan päivää Hesselbladin parissa.

Kiitos Kirjallisuustoimikunta ja Taike

Äiti, älä murehdi siellä pilven päällä, kyllä mnä pärjäilen

On ihmeellistä, että toimeentuloni on turvattu vuoden 2020 loppuun asti. Tällaista ei ole tapahtunut sen jälkeen, kun äitini helmoista lähdin.

Äiti kantoi viimeiseen asti huolta siitä kuinka pärjäisin. Hän oli täyttänyt yhdeksänkymmentä ja poti terminaalivaiheen syöpää palvelutalossa, ja suri epävarmaa elämääni. Minä olin tuolloin viisikymmentäkahdeksanvuotias.

Äidin viimeiset sanat minulle olivatkin: Koeta pärjätä. Sitten hän vielä lisäsi: Vaikka kyllähän sinä pärjäät, kun olet aina ollut niin fiksu tyttö. Taas alkaa itkettää, kun muistelen sitä. En enää nähnyt häntä elossa tuon vierailuni jälkeen.

Miksi nyt aloin sitä muistella, vaikka minun piti riekkua apurahoistani ja työsuunnitelmistani. Kesä menee tiiviisti Elisabeth Hesselbladin kanssa. Hän on siis se ruotsalainen nainen, joka elvytti birgittalaissääntökunnan 1900-luvulla. Hänen ansiostaan meillä Turussa toimii Birgittalaisluostari. Vai onko se oikeastaan hänen ansiotaan, vaikea sanoa, mutta jätän teologian nyt sikseen ja puhun asiasta maallistuneen ihmisen tapaan. Jollainen tavallaan olenkin. 

Äiti, älä murehdi siellä pilven päällä, kyllä mnä pärjäilen

Suomessa on taas lepraa

Uusin romaanini Lepra on nyt sitten maailmalla. Otsikko voisi tietenkin viitata siihen, että romaani on nyt saatavana kautta Suomen, mutta samalla otsikko liittyy siihen hätkähdyttävään tietoon, että lepra on tehnyt paluun Suomeen myös sairautena. Kätilöt televisiosarjassakin taisi olla jakso, jossa laivasta tuli maihin lepraa sairastava merimies. Nykyään kun ihmiset liikkuvat vapaasti, myös kaikenlaiset taudit ja vitsaukset liikkuvat vapaasti. 

Olin signeeraamassa kirjaa Sastamalan Vanhan kirjallisuuden päivillä ja oli hiukan yllättävää tajuta, että ihmiset, joiden sukua lepran kaltainen sairaus on päässyt hipaisemaan joskus 1900-luvun alkuvuosikymmeninä, kokevat kantavansa sen vuoksi stigmaa edelleen.

Ja sitten vielä yksi hassu huomio. Kirjan nimi on siis "Lepra". Muutama on kertonut yllättyneensä siitä, että kirja tosiaan kertoo leprasta ja leprasairaalasta. He olivat ajatelleet, että se "lepra" on vain jokin läppä.

Mistä kirjaa saa ostaa, on ns. tuhannen taalan kysymys. Sitä myydään tietenkin Arktisen banaanin nettikaupassa, mutta myös Akateeminen kirjakauppa ja Prismat myyvät Lepraa. 

Suomessa on taas lepraa

Kirjoitinko nyt pääteokseni, viimein?

Tänään tuli sähköpostiin kysymys. Lukija oli löytänyt yhdeksän vuotta sitten kirjoittamani blogipostauksen, joka liittyi Oriveden leprasairaalaan, ja kyseli onko jotain tapahtunut aiheen parissa. Olipa kiva vastata, että on totta tosiaan. Kuva, jonka tuossa näette, on tulevan kirjani kansi. 

Tuli mieleen googlettaa, että mitä olen vuosien saatossa kirjoitellut lepraprojektista blogiini. Näköjään vuonna 2004 on aihe jo askarruttanut, koska google vei minut vuodatuksenaikaiselle Häiriöklinikalle, pohdin siellä kysymystä rakastamisen ammattilaisista.  Myös hurskaan tädin rippumatto on tullut siellä huomioiduksi. Vuonna 2010 on olen tunnelmoinut tarunhohtoisesta Orivedestä. Olen harrastanut blogissani myös ns. sorsastamista, eli pyytänyt lukijoilta apuja, esimerkiksi kysymystä kloaakkirotasta yritin somen avulla selvittää. Myös lysolin olemuksen pohdinta liittyi tähän kirjaprojektiin. 

Kun asiat pitkittyvät, ne mutkistuvat. Lepraan littyvä prosessi alkoi, kun Oriveden diakonissoista ilmestyi Ulla-Maija Kauppinen - Perttulan väitöskirja Kutsumus, Palvelustyö, Jaksaminen. Sisaret Oriveden leprasairaalassa 1904-1953. Kuten olen selittänytkin leprasairaalan pitkäaikainen johtaja Matilda Hjon oli iso-isotätini ja sattumoisin ehdin tuntea hänet hänen maanpäällisen elämänsä aikana nimellä Olga-täti. 

Kun aloittelin kirjailijaelämääni vuonna 1992, minulle oli jo silloin selvää, että kirjoittaisin leprasairaalasta kirjan. Mutta millaisen kirjan? Muistan selittäneeni kaverille, että kirjoitan kirjan naisesta jolle lepran olemassaolo on todistus Jumalan olemassaolosta, ja kun lepraan löytyy lääke, nainen luopuu uskostaan. Sen aikaisen minäni mielestä se oli hyvä idea. 

Mutta sitten asiat lähtivät menemään toiseen suuntaan. Aloin julkaista aika erilaisia kirjoja kuin olin etukäteen kaavaillut. Päätin, etten hyljeksi mitään genreä ja kyllä sitä onkin sitten tullut kirjoitettua elämän varrella kaikenlaista. Sellaista joka kestää päivänvaloa ja sellaista mikä välttämättä ei kestä.  

Mutta ihmeiden aika ei ole ohi, koska nyt olen jo näin pitkällä. Noin 32 kirjaa olen julkaissut ja  Lepra on noin 33:s. Pääteokseni kenties?

Kirjoitinko nyt pääteokseni, viimein?

Elisabeth Hesselblad sai rahaa

Kevät on aina sitä aikaa, kun kirjailijat jännittävät millainen päätös Kirjastoapuaha-asiassa on tehty heidän asiassaan. Rahaahan jakelee Taike, ja ideana on jakaa tietty prosentti kirjastojen aineistomäärärahaa vastaavasta summasta apurahoina työsuunnitelmaa vastaan kirjailijoille joiden kirjat ovat kirjastoissa vapaasti lainattavissa.

Minulla on apurahojen ja kirjailijuuteni suhteen ollut vähän sellainen päähänpotkitun identiteetti. Ehkä se juontaa juurensa siitä, että esikoiskirjailijaseminaarissa Pentinkulman päivillä vuonna 1994 kerrottiin, että esikoisen jälkeen annetaan aina sellainen pieni alkupotkuapuraha. 

No, ei annettu minulle, ja sepä jäi kaivelemaan. En jäänyt seuraamaan, että saivatko muut.

En ole varma sainko ensimmäisen 8000 MARKAN apurahani toisen vai kolmannen kirjani jälkeen, mutta sen jälkeen olen ollut joka vuosi niiden onnekkaiden joukossa joita Taike muistaa myönteisellä päätöksellä.

Muutama vuosi sitten jakoperiaatteita muutettiin. Päätettiin luopua pienistä parin tonnin apurahoista ja ryhtyä jakamaan isompia summia harvemmille. Luonnollisesti vastustin tätä muutosta, koska oletin kohtaloni olevan karu. Mutta ei sentään. sain tänä vuonnakin myönteisen päätöksen ja kaiken lisäksi suuremman summan kuin koskaan aikaisemmin. Ja sain rahaa Elisabeth Hesselbladia koskevaan projektiin, jota pidin aika toivottomana tapauksessa apuraharaadin kannalta. Siis ketä kiinnostaa joku ruotsalainen hourupää joka tahtoo nunnaksi ja päättää elvyttää kokonaisen keskiaikaisen sääntökunnan. Tosi hienoa siis, että saan paneutua Elisabeth Hesselbladin elämään. Kuten kaikki kunnon pyhimykset hänkin on todella raivostuttava ja samalla ihastuttava persoona.

Iloa apurahasta himmentää se, että monet ovat jääneet ilman. Väkisinkin mietin mitä olen tehnyt ansaitakseni tämän tuen? Tiedän ettei sitä sovi jäädä miettimään, koska sellaiset ajatukset kangistavat ja sitten jää hommat tekemättä.

Elisabeth Hesselblad sai rahaa

Epämuodikasta ja tärkeää

Kaikkea sitä ihminen huomaa, kuten sen, että hänen kirjaansa löytyy jo joidenkin kirjastojen aineistoista. Varsinais-Suomessa on jopa peräti viisi ihmistä varannut kirjan! Maasta se pienikin ponnistaa.

Tässä vaiheessa projektia alkaa olla pelko pöksyissä. Mietin mitä oikeastaan on tullut taas kirjoitettua. En sure varsinaista vastaanottoa, siis lukijoiden mielipiteitä tai mielipiteettömyyttä, vaan ihmisiä joiden elämät olen hyödyntänyt tähän tarinaan.

Muistan tietenkin joka välissä mainita, että vaikka romaani perustuu tositapahtumiin ja olemassaolevaan kirjeenvaihtoon, se on silkkaa fiktiota. Mutta kun puhutaan Oriveden leprasairaalasta ja sen johtavasta diakonissasta, niin se osoittaa kiusallisen selvästi sisar Matildaan, joka johti tuota sairaalaa yli kolmekymmentä vuotta juuri sinä aikana, josta kirja kertoo.

Olisin tietenkin voinut vaihtaa sisar Matildan nimen joksikin toiseksi, ikään kuin alleviivatakseni sitä, että tarina ei yksi yhteen kertoisi hänestä. Mutta olisiko se auttanut paljonkaan. Suomessa ei 1900-luvulla toiminut kovin monta leprasairaalaa eikä niiden johdossa ehtinyt olla kovin monta diakonissaa.

Sisar Matilda on kuitenkin ilmiselvästi ollut minun muusani tätä tarinaa tehdessäni. Minä tosin tunsin hänet Olga-tätinä, ja hän oli minun iso-isotätini, eli isoisäni täti. Lapsuudessa kuulemani tarinat ihanasta Oriveden leprasta ovat olleet alkusysäys tälle kirjalle. Raskaasta aiheesta huolimatta kirja on lohdullinen tarina, uskaltaako sanoakaan, rakkaudesta ja uhrautumisesta. Ei kovin muodikas näkökulma, mutta jos olet kiinnostunut elämän peruskysymyksistä, niin tässä voi olla romaani juuri sinulle.

Sisar Matilda, annatko siunauksesi tälle romaanille?

Epämuodikasta ja tärkeää

Kauppalopon laskelmia

Lapsi on meille syntynyt, poika on meille annettu, joten hyvää joulunjatkoa kaikille tasapuolisesti. Tosin nyt huomaan, että kuva on hiukan epäraamatullinen, koska lasta ei ole kapaloitu. 

Tämä syksy alkaa olla virallisesti ohi, talvipäivänseisauskin on takanapäin. Hauskaa on ollut koko rahan edestä, kun olen tuon joulukirjan myötä joutunut kauppalopoksi. Olen mennyt rohkeasti epämukavuusalueelle, ja siellä on tosiaan ollut epämukavaa. Mutta syyskuun alussa minulla oli pikkuruisessa työhuoneessani 18 kpl ruskeita pahvilaatikoita täynnä Niilon joulukoulua, nyt niitä on enää kolme. 

Kauppaa tehdessä on muodostunut jotenkin uudenlainen näkökulma asioihin. Tuosta krääsän menekistä jo kirjoitinkin, kun myyjäisissä myytiin valotonttua kuin siimaa. Mutta sitten olen joutunut miettimään myös markkinointiasiaa. Kuinka löydetään otollinen kohderyhmä. Koska vähäisen kokemukseni perusteella aavistan, että sellainen olisi olemassa.

Mainetta kirjani sai Sotahuudon ja muutaman blogiarvion (esim tämä) kautta, mutta varsinainen kaikkialla esillä oleva hittituote se ei ollut. Olen tässä yrittänyt analysoida tilannetta. Suuri osa ihmisistä ei ylipäätään ole kiinnostunut kirjoista. Sitten on olemassa aktiivinen kirjallisuutta seuraava ja lukeva väestönosa, mutta hekään eivät ole kiinnostuneita minun kirjoistani, koska kirjailijan elämääni on neljännesvuosisadan ajan varjostanut se tosiasia, ettei media ole kiinnostunut minusta tekijänä eikä kirjoistani teoksina. 

Mutta vuodesta toiseen kuulun Sanastokorvauksen saajista siihen kolmen prosentin ryhmään joka saa eniten rahaa kirjastolainauksista. Kolmen prosentin ryhmässä on tietysti kymmeniä muitakin kirjailijoita, mutta mielestäni keikun silti tilastoissa aika korkealla. 

Niilon joulukoulun kanssa olen nyt huomannut, että suurin osa tietysti ei osta yhtään kappaletta, mutta sitten tämän tästä tulee eteen tyyppi, joka ostaa ensin monta. Hetken kuluttua hän tilaa niitä lisää. Hän kertoo antaneensa kirjat lahjaksi, lahjan saaja on ihastunut kirjaan ja haluaa antaa itsekin sen lahjaksi joillekin läheisilleen.

Puolet kirjan myynnistä on mennyt kirjastoihin, toinen puoli on levinnyt näin. Kovin monta yhden kappaleen ostajaa ei listaltani löydy. 

Jos nyt pitää summata tilanne jotenkin, niin varsinainen rahasampo tämä hanke ei ole minulle tekijälle ollut. 

Kauppalopon laskelmia

Valopäät

Olin viime lauantaina Suomen suurimmissa joulumyyjäisissä myymässä kirjaani. Vieressä oli sisustusliikkeen myyntipöytä, ja viehättävä myyjä myi pikkuista tonttulakkia, jonka sisällä oli led-valo. Kaikki halusivat hauskan valomyssyn, joka maksoi kuusi euroa. Sellaisia ihmiset ovat. He haluavat saada asiat helpolla, ja nyky-yhteiskunta mahdollistaa sen. He haluavat, että hattuun syttyy valo napin painalluksella, ja simbsalabim, joku on luonut sellaisen tuotteen. Kirja taas, no kyllähän te tiedätte. Kirja pitää ensin lukea, ja sitten omaan päähän ehkä syttyy se valo. Se on vaivalloista.

Valopäät

Oi voi Oodi

Tänään on juhlapäivä, sillä Sanasto-tilitykset ovat tupsahtaneet tilille. Jokavuotinen Sanasto-ihmeeni on luonnonlakien vastaisesti jälleen tapahtunut. Kiitos ahkerien kirjastonkäyttäjien. Saan 25 senttiä joka kerta, kun lainaatte kirjani. Teidän ei tarvitse edes lukea kirjaa, riittää, kun lainaatte sen. 

Tulevaisuus ei tietenkään ole minun kohdallani yhtä valoisa, jos saamme tähän maahan lisää uuden uljaan Oodin kaltaisia kirjastoja, joissa sitten ei pidetäkään hyllyissä mitään kaikenmaailman kirjoja, vaan tarkasti valittuja vaan, mutta sen sijaan siellä voi ommella vaatteensa ja kolmedee tulostaa jotain jännää. Eli ajan hengen aallonharjalla surffaava kirjasto. Meidän sivilisaatiomme on tuomittu. Länsimaiden perikato lähenee.

Oi voi Oodi

Upeeta, mahtavaa

Näytän kuvassa mairealta kuin kermaa latkinut kissa, vaikka tarkoitus oli ikuistaa pysähtynyt tunnelma, jonka vallassa matkustin Helsinkiin tapaamaan kustantajaa. Tämä oli siis eilen. Helsingissä oli kylmää ja kolkkoa, kuten aina. Onneksi tapasin kosmopoliitin ystäväni, joka puhuu sujuvasti englantia, saksaa, italiaa, ranskaa, venäjää ja ruotsia, mutta ei ole oppinut puhumaan sujuvaa suomea. Siksi minä taivun ja sönkkään hänen kanssaan englantia. Arvatkaa onko sujuvaa. No ei todellakaan, mutta hän on aina valtavan iloinen, kun tapaa minut, joten kyllä sellaisen ihmeen vuoksi taipuu sönkkäämään englantia.

Tapaamisen jälkeen suuntasin kustantamoon. Luulin, että siellä käydään läpi printtiä, johon on punakynällä tehty korjauksia, mutta sen sijaan me joimmekin kahvia ja skumppaa ja puhuimme minun romaanistani. Minä siemailin skumppaa ja kuuntelin herrojen analyyseja ja ajattelin, että herranjesta, tässähän minä istun kustantamon herrojen kanssa kuin oikea kirjailijatar, onpas viehättävää. 

En ole tottunut yhdistämään kirjojen tekemiseen tällaista seuranpitoa, mutta minulla tietenkin on aina aikaa puhua siitä mitä MINÄ olen kirjoittanut. Mahtawaa.

Upeeta, mahtavaa

Epäilen salaliittoa

Kirja-alan ihmisten parissa on viime päivinä jaettu tätä selvitystä. Kysymys on siitä kirjallisen kulttuurin alasajosta, joka on maailmassa meneillään. Suomi seurailee länsimaisia trendejä.

Voimme tietenkin käydä uljaaseen taisteluun tuulimyllyjä vastaan, ja järjestää vaikka kirjoituskilpailun, jossa etsitään poikia kiinnostavia tekstejä, koska halutaan sytyttää lukemisen vimma poikiin. Oletetaan siis, että pojat eivät lue, koska puuttuu kiinnostavaa luettavaa.

En vastusta hanketta, päinvastoin, mutta silti käy mielessä miten pitkälle voi edetä suuntaan, jossa pohditaan mikä ketäkin kiinnostaa, ja sitten tarjotaan heille sitä. Tuleeko joskus pää vetävän käteen. Historiasta tiedämme, että ihminen voi vajota hyvinkin alas, kun on sopiva alamäki. Olen yllätykseksi itselleni (olenhan vanha viihteen puolustaja) päätynyt ajattelemaan, että ihmiset pitäisi kasvattaa kiinnostumaan tietyistä asioista, vaikka ne eivät heitä luonnostaan kiinnostaisikaan. Onhan siinäkin ajattelumallissa sudenkuoppansa tietysti.

Kummalliseen paradoksiin olen silti itsekin törmännyt. Kirjoja ilmestyy paljon, mutta on haastavaa löytää joukosta itseä kiinnostavaa luettavaa. Lehtien kulttuuriosastot eivät siinä auta, paitsi siinä mielessä, että kun jotain oikein kehutaan, voin päätellä, että tuskin sopii minulle. Luettavat pitää kaivella esiin katvealueilta.

Mutta kumminkin, minun piti sanoa jotain tuosta kirja-alan alamäkeä koskevasta selvityksestä. Ostimme tänä vuonna uuden asunnon. Siis täysin uuden. Vasta muuttaessamme huomasimme, että eihän täällä ole ehjää seinää kirjahyllyjä varten. Olimme tienneet, että kirjojen määrää pitäisi karsia, mutta todellisuus oli vielä luultua karumpi.

Uusi asunto on kaikin puolin kaunis ja ihana, mutta kirjaihmisille tätä ei selvästikään ole tarkoitettu. Se onkin jo pitkään ollut näkyvissä, etteivät kirjahyllyt ole linjassa sisustustrendien kanssa. Mitä yritän sanoa? Sitä vaan, että taustalla jylläävät isommat voimat, ja vaikka onkin suotavaa miettiä poikien ja kenen tahansa lukuinnon sytyttämistä, niin ratkaisua pitäisi etsiä myös toisesta suunnasta. Erilaiset salaliittoteoriatkin hiipivät mieleen. Kuka hyötyy siitä, että ihmiset tyhmistyvät, kun luku-ja kirjoitustaito rapautetaan?

Epäilen salaliittoa

Myöhästyneet kiitokset ja Niilon joulukoulun taustat

Keskeneräiset projektit painavat mieltä eikä marraskuukaan piristä. Onneksi Niilon joulukoulu on nyt sentään paketissa. Kiitos Suomen kulttuurirahaston Varsinais-Suomen rahasto ja Suomen tietokirjailijat apurahoista, joiden tuella sain kirjan tehtyä.

On merkillistä, että kirjaa tehdessä oli niin kova pyrkimys tuottaa sen kautta iloa ihmisille, ja nyt olen sitten itse aivan läkähtynyt. Kirja on pieni ja sievä, mutta kun minun piti siirtää koneeltani joulukoulun kuvat tikulle, kone ilmoitti, että siirretään 1673 kuvaa... No ei siirrettykään, koska ei sellainen määrä mahdu tikulle. Valmiissa kirjassa on ehkä neljäsataa kuvaa, arvioisin. Tein kirjan valmiiksi viime kesän loputtomilta tuntuvissa helteissä mökillä ja välillä tuntui kuin pää hajoaisi. Mutta sitten hajosikin vain sappirakko.

Joulukoulun idea on muistuttaa markkinahumun keskellä, että mikä oikeastaan on jutun juju. On tietenkin ihanaa hankkia lahjoja ja saada niitä. Leipoa ja laittaa joulua ja syödä hyvin ja maata sohvalla, paitsi että ehkä tämä kaikki on kokenut pienen inflaation, koska nykyään me elämme arkenakin yltäkylläisyyden keskellä.

Joku sanoikin minulle, ettei hän ole mikään jouluihminen eikä välitä mässäilystä ja hössötyksestä. Hän tuntui ajattelevan, että minä olen sellainen joka mässää ja hössöttää. No ehkä olenkin, mutta se ei liity lainkaan jouluun. Minäkään en ole jouluihminen. En hommaa kuusta enkä juuri ostele lahjoja, edes joulukortteja en yleensä saa aikaiseksi lähettää. Olen usein lähtenyt jouluksi jonnekin, missä ei ole tarvinnut viettää joulua. Ja minähän olen siinä onnellisessa asemassa, että aina voi tehdä töitä. Kuten sairaanhoitajat ja pelastuslaitoksen ihmiset myös kirjailija voi olla jouluna töissä. En ole jouluihminen ja juuri siksi tein tämän kirjan. Halusin ymmärtää miksi joulua vietetään, mitä kaikkea jouluun liittyy.Kiinnosti selvittää mistä kaikki kumpuaa. Mihin kaikki viittaa, siis kuuset ja piparkakut, lahjat ja joulupöydän antimet.

En ole muutenkaan mikään juhlakausi-ihminen, mutta toisaalta, onko sitten hyvä, kun kaikki elämän päivät ovat samaa markkinapötköä ilman sen kummempaa sisältöä kuin että ostetaan sitä mitä  tarvitaan ja himphamput vielä päälle. Näkemykseni mukaan ihminen kuitenkin kaipaa tarkoitusta, merkitystä. Jos hän ei sitä löydä, hän voi huonosti. Merkitystä etsitään milloin mistäkin, eikä minulla ole siihen sanomista. Tämä pieni kirja yrittää omalla kömpelöllä ja vilpittömällä tavallaan johdattaa meidät pohtimaan mikä joulussa on tärkeää ja säilyttämisen arvoista.

Esim adlibriksestä Niilon joulukoulun voi tilata.
Tai vaikka Bookysta.

Myöhästyneet kiitokset ja Niilon joulukoulun taustat

Lepra

Vielä jokin aika sitten joku kävi välillä kyselemässä mitä Lepra-romaanilleni kuuluu, mutta ilmeisesti kaikki ovat tehneet sen johtopäätöksen että eihän siitä mitään tullut ja pitihän se arvata ettei tuosta ole sellaiseen. Siltä minusta on kieltämättä itsestänikin tuntunut. Kaikki on edelleen epävarmaa, mutta käsikirjoitus  kuitenkin on valmistunut ja eräs mielestäni maineikas kustantamo on ilmaissut mielenkiintoa aiheeseen. Siellä on kustannuspäällikkö ja kustannustoimittaja kumpikin lukenut kässärin, pitävät sitä valmiina ja olen menossa marraskuun viimeisellä viikolla pääkaupunkiseudulle neuvottelemaan yksityiskohdista. Katsotaan sitten mitä tapahtuu, tuleeko siitä kalua. Suunnitteilla on julkaiseminen loppukeväästä 2019. Se on sitten seitsemäs kustantamo jonka kautta tuuttaan sisälmyksiäni maailmalle. Jos olisin tiennyt vuonna 1993 jolloin sain tiedon esikoisteokseni sisällyttämisestä Kariston julkaisuohjelmaan, etteivät nämä prosessit vuosien myötä minun kohdallani muutu yhtään helpommiksi, vaan päinvastoin, niin en tiedä mitä olisin tehnyt, ehkä juossut Punkalaitumenjokeen.

Lepra

Ihana Agnes inspiroi

Mielenkiintoni Knausgårdin lukemiseen katosi, mistä olen kiitollinen universumille. Jätin siis neljännen osan kesken, ihanaa.

Sen sijaan olen uppoutunut Kati Närhen sarjakuvaromaanitrilogiaan, joka alkaa Saniaislehdon salaisuuksista. Olen ihanan kitukasvuisen Agneksen ja hänen mustien silmänalustensa lumoissa.

Ja siitä tuli mieleen asia, joka on alkanut ärsyttää nyt, kun olen sarjakuvataiteilija itsekin. Ihmiset tuntuvat lukkiutuneen ajatukseen, että sarjakuvat ovat lapsille. No juu onhan ne, vaan eivät välttämättä. Ei Kati Närhen sarjakuvamaailmakaan ole erityisesti lapsille suunnattu, sen verran kieroutunutta sen huumori on.

Mutta ihmiset ovat yleisesti ottaen mieltäneet, että sarjakuvat ovat lapsille. Vaikka sanomalehdissä on aikuisille suunnattuja sarjakuvia. Mutta silti, sarjakuvakirja on lapsille. Ja sitten kysytään minkä ikäisille lapsille. Omien sarjakuvakirjojeni kohdalla vastaan, että kaiken ikäisille ihmisille. Mikä on äärimmäisen huono vastaus. Pitäisi oppia tarkempaa kohderyhmäajattelua. Mutta jos en ole tähän päivään mennessä oppinut, miten todennäköistä on, että opin myöhemminkään? No jaa, nyt yritän taas, ja tähtäimessä on alle kymmenvuotias lukijakunta. Sovitaanko näin.

Kuva suunnitteilla olevasta kirjasta: HIljan kasvimaa

Ihana Agnes inspiroi

Ällöttävä Knausgård

En ole aikoihin tehnyt noloja, alamittaisia tunnustuksia, vaikka sehän oli alunperin (joskus nuorena, hehheh) tämän blogin tarkoitus. Mutta palaan nyt juurille ja tunnustan. Olen juuttunut lukemaan Knausgårdin kuusiosaista Taisteluni-sarjaa ja edennyt siinä neljänteen osaan, jossa alan jo olla ns. voiton puolella.

Minua inhottaa, että kulutan ainutkertaisen elämäni kallisarvoisia hetkiä moiseen toisen ihmisen paskassa rypemiseen, mutta sitä hyvää, mitä tahtoisin tehdä, en tee, vaan teen sitä pahaa mitä en tahtoisi. (Eespäin siis Paavalin viitoittamalla tiellä.) Tajuan kyllä K:n suosion. Hän kirjoittaa taitavasti, ja ammentaa aiheensa samasta inhimillisestä likasangosta kuin iltapäivälehdet ynnä muut laatujulkaisut. Hän tyydyttää ihmisen tirkistelynhalua ja tekee sen tavalla, joka miellyttää esteettisintäkin nirppanokkaa. Oikeasti on pakko ihailla miehen kykyä kirjoittaa. Hän on lahjakas, ja käyttää lahjansa saastassa rypemiseen.

Lukemisesta jää niljakas olo. Suihkussa käyminen ei auta. Pitää ehkä mennä ripittäytymään. Huolestuttaa ajatella, että eräänä päivänä kahlaan ehkä vielä läpi viidennen ja kuudennenkin osan. 

Ällöttävä Knausgård

Elän jännittäviä aikoja

Siitä on kolme viikkoa, kun kuljetusliike tipautti oveni eteen lavallisen Niilon joulukoulua. Tähän asti kustantamo on huolehtinut kirjaan liittyvästä logistiikasta, mutta nyt asiat ovat olleet minun vastuullani. Joulukoululla on onneksi kustantajana Raakku, josta olen saanut apua oikolukuun ja vähän muuhunkin välttämättömään, kiitos heille. Turun linnan tutkijana vuosikymmenet toiminut Salme Kotivuori on "hyväksynyt" sisällön, eli tietokirjani sisältö on kuranttia tavaraa.

Tämähän on siis joulun aate- ja kulttuurihistoriaa sarjakuvana. Parhaimmillaan kirja on, kun aikuinen tutkii sitä yhdessä lapsen kanssa, koska tässä on asioita joita aikuisetkaan eivät välttämättä tiedä. Joulua vietetään perinteiseen tyyliin ilman, että kukaan enää muistaa miksi sitä vietetään niin kuin vietetään. En itsekään tiennyt, tietenkään, mutta nyt tiedän, koska tein tämän kirjan ja selvitin sitä varten vähän joulujuttuja.

Ensimmäinen jouluyö

Tiernapoikien historiaa

Kun kirjat tulivat, pieni työhuoneeni täyttyi pahvilaatikoista. Istuin niiden keskellä vähän kuin puristuksissa, ja tunsin hetken suoranaista kauhua. Entä jos kukaan ei halua kirjaani, mihin silloin joudun niiden kanssa. Tämähän se on tietenkin isompienkin kustantajien jatkuva porunaihe. Turun kirjamessuilla oli suuri halli täynnä laareja, jossa myytiin käyttämättömiä kirjoja kahdella eurolla kuin jotain hylkytavaraa. 

Joulukoulu on pienelle kustantajalle iso taloudellinen satsaus, eikä tuntunut kivalta ajatella, että oman työni kautta aiheuttaisin sille parin kuukauden palkkaa vastaavan tappion. Nyt tässä vaiheessa tiedän onneksi jo, että hanke yltää ainakin siihen, että saamme kulut katettua. Tilauksia on tipahdellut sekä Bookyn että Kirjavälityksen kautta. Sen lisäksi olen itse käsipelillä myynyt kirjoja. 

On sellainen tunne, että kirja on otettu hyvin vastaan, on riittävästi ihmisiä, jotka tajuavat jutun jujun. Se ilahduttaa, koska isommat kustantamot eivät ideasta syttyneet, kun yritin sitä kaupata. Valmista en sitten enää tarjonnutkaan millekään isommalle kustantamolle, koska siinä vaiheessa oli tämä Raakku-kuvio jo sovittu. 

Kirjaa voi tilata suoraan minulta kirsti.ellila(at)gmail.com

Mutta tietenkin sitä voi tilata myös verkkokaupoista. Turusta sitä löytyy Pienestä kirjapuodista, Turun Kansallista kirjakaupasta ja Turun sarjakuvakaupasta. Kirjastoihinkin Niilon joulukoulua on tilattu mukavasti ympäri maan, mutta jos ei ole juuri sinun kirjastossasi, niin ainahan voit tehdä aineistonhankintaehdotuksen...

Elän jännittäviä aikoja

joulukoulua maailmalle

joulukoulua maailmalle

Elämäni ensimmäinen markkinointivideo

En voi väittää markkinointivideotani suurmenestykseksi, koska ainakin äsken kun vilkaisin, video oli katsottu 37 kertaa. Siihen nähden on yllättävää, että videon julkaisemista seuranneen vuorokauden aikana olen myynyt 49 kappaletta Niilon joulukoulua. Tässähän melkein innostuu. Harmi, ettei minulla ole lainkaan punaisia vaatteita, joihin sonnustautuneena voisin ryhtyä leikkimään joulumuoria.



Joulukoulua saa paitsi minulta suoraan 15 euron hintaan + postimaksu, myös erilaisista nettikirjakaupoista, kuten Suomalaisesta, Suuresta suomalaisesta kirjakerhosta, ja Bookysta.

Elämäni ensimmäinen markkinointivideo

Romaani uskollisuuden kaipuusta

Olen tietysti julkaissut taas romaaninkin. Tai Karistohan sen on julkaissut, minä vain kirjoitin. 

Pohjakosketus pohtii  uskollisuutta ja lupausten pitämisen vaikeutta. Moni meistä haluaa joskus unohtaa toiselle tekemänsä lupauksen, mutta harva pitää siitä, että itselle annettu lupaus rikotaan. 

Tutulta lähti aviomies toisen miehen perään ja tapahtuma oli esillä myös mediassa, koska siihen aikaan oli juttua sukupuolineutraalista avioliittolaista, joten perhetragedia sopi hyvin trendeihin.

Mediassa julkaistujen juttujen perusteella tuli sellainen vaikutelma, että jättäjä oli tarinan sankari ja jätetty oli vähän konna, tai ainakin syyttäköön itseään, kun ei jo nuorena tajunnut miehensä seksuaalista suuntautuneisuutta. Viis yhteisistä lapsista ynnä muista.

Minua tämä median näkökulma vähän rasitti, koska tosiasia kuitenkin oli, ettei vaimo ollut pakottanut miestä kanssaan avioon ja lapsia laittamaan. Ja hän oli kuvitellut solmivansa rakkausavioliiton ja elävänsä miehensä kanssa kunnes kuolema erottaa.

Median yksisilmäinen näkökulma perhetragediaan hämmästytti minua. Miten sydämettömästi suhtauduttiin jätettyyn osapuoleen, joka sai lehdistä lukea miehensä uudesta onnesta.

Romaani uskollisuuden kaipuusta