Luin tutkimuksesta, jossa osoitettiin että yksinäisyys tarttuu. Yksinäinen levittää alakulonsa muihin ja nämä ovat vaarassa myös muuttua yksinäisiksi. Oma kokemus on ollut samansuuntainen. Nuorena kun lähti murhemielin kapakkaan, oli varmaa, että siellä sai istua yksin ja palata kotiin vielä alakuloisemmissa tunnelmissa kuin lähtiessä. Mutta jos sinne pääsi iloisessa seurassa, saattoi tapahtua kaikenlaista hauskaa, joka kantoi pitkään jälkeenpäinkin. Mutta nyt se on siis todistettu, kun ihminen on yksinäinen, muut kiertävät hänet kaukaa.
Tulos on yksinäisyydestä kärsivän ihmisen kannalta aika ankea, koska se osoittaa, että silloin kun ihminen tarvitsisi muiden tukea eniten, hän saa sitä vähiten. Hän ei voi saada sitä, mitä tarvitsee, siis ihmisten seuraa, koska ihmiset karttavat häntä inhottavan yksinäisyystaudin tarttumisen pelossa. Yksinäinen eristetään, jotta taudin leviäminen tulisi estetyksi.
Yksinäisyys on tarttuva tauti
Tekstit
Hiljattain julkaistiin samansuuntainen tutkimustulos myös onnettoman olon tarttumisesta. Joten eiköhän perusteta reservaatti tai varata vaikka sopivankokoinen saari yksinäisten ja onnettomien eristämiseen, jos tämä suomalaisten masennusongelmakin lievenisi, kun siivotaan taudinkantajat pois tartuttamasta alakuloa ;-)
VastaaPoistaHuomaan kyllä karttelevani osaansa aina tyytymättömiä ja ruikuttavia perheellisiä enemmän kuin yksinäisiä, yksin eläjiä, heitä jotka eivät juuri turhista kitise. Tuntuu että ensin mainituilta puuttuu aina kaikki tuki: suuri ja mahtava äiti-yhteiskunta ei koskaan tue heitä riittävästi. Aina on vaikeaa sekä raskasta. Sitä voi vain ihmetellä, että miksi ihmeessä sellaisessa kukaan haluaa elääkään.
VastaaPoistaTosin olen kohdannut sellaisia yksinäisiä joille yksineläminen ei ole taakka sinänsä, että ehkäpä siksi käsitykseni hieman poikkeaa tutkimustiedosta. On tietenkin heitä joille yksinäisyys on pelottava ja ahdistava kokemus, ja heitäkin joilla on foobinen suhtautuminen omaan ja toisten yksinäisyyteen.
Tulin lukaisseeksi saman uutisen, ja erakkotyyppisenä ihmisenä on vähän hankala hahmottaa, miksi alakulo ripustetaan jotenkin automaationa yksinäisyyteen – ikään kuin ne olisivat yksi ja sama asia. Alakulo voi kyllä tehdä yksinäiseksi, ja yksinäisyys aiheuttaa depistä silloin kun tuntuu ettei asialle mitään voi, mutta eivät ne sentään synonyymejä ole...
VastaaPoistaNo eivät taatusti ole synonyymejä kasbach. On paljon yksineläjiä, jotka eivät ole yksinäisiä. Ja perheellisiä, jotka kuitenkin potevat yksinäisyyttä.
VastaaPoistaHirlii, itselläni ei ole tuota eroa. On samantekevää onko perheellinen vai yksineläjä, mutta jos on ärsyttävä ruikuttaja tms. niin kyllähän sitä alkaa sellaista tyyppiä kartella. Ikävä kyllä sitä joskus löytää itsestäänkin tuollaisia negatiivisia piirteitä.
Aattele Millan, jos kävisikin niin, että siellä yksinäisten ja onnettomien saarella olisikin hauskaa, kun pääsisi tästä sosiaalisuutta ja pirteyttä korostavasta maailmasta sinne lepäämään.
Kyllähän sitä kuka vaan ruikuttaa, silloin kun on aihetta. Ei tämä helpoksi ole tehty kenellekään.
VastaaPoistaItseään ei pääse pakoon, se tulee aina perässä, sanaili H.Anhava muistaakseni. Elääpä sitten missä tahansa.
Nyt haluaisin kyllä flunssaani pakoon.
VastaaPoistaYksinäisyys on todellakin tauti! Siitä tulee paha olo, kuvotus ja hengenahdistus.
VastaaPoistaKun oireet on näkyvillä kaikkoaa muut ihmiset.
Kukapa sitä ehdontahdoin altistuisi?
Minusta ihmiset sotkevat yksinäisyyden ja yksin liikkeellä olemisen - ja karttavat varmuuden vuoksi kaikkia yksinään liikkuvia. Tai yksin liikkuvia naisia ainakin.
VastaaPoistaKäyn silloin tällöin yksin paikoissa, joissa ihmiset käyvät yleensä kaksin tai ryhmissä. Sellaisia paikkoja ovat esimerkiksi teatterit, ruokaravintolat, osa kahviloista, eri tyyppiset näyttelyt ja nähtävyyksiksi luokiteltavissa olevat kohteet. Samaan sarjaan kuuluuvat myös esimerkiksi Tallinan laivat (välttämättömyys, jos tahtoo lahden yli eikä ole varaa lentää) ja majoittuminen vaikkapa lomamatkalla.
Olen välillä liikkeellä jonkun seurassakin - ja minusta ero yksinään kulkevaan ja kaksin/ryhmässä kulkevaan naiseen suhtautumisessa on aivan päivänselvä. Kun olen yksinäni, minua ei yleensä tulla jututtamaan, (no, nuorempana tultiin joskus ns. iskemistarkoituksessa), mutta jos mukanani on joku muu, niin silloin kyllä. Kun on muitakin ihmisiä paikalla, kaikenlaiset ihmiset tulevat herkemmin juttusille. Syynä toisin voi olla muukin kuin yksinäisyyden tarttumisen pelko - ehkä yksin liikkuva nainen on muistakin syistä pelottava.
Koska en halua tulla tulkituksi pelottavaksi ja vaikeasti lähestyttäväksi yksinäisyysbasilin levittäjäksi, sorrun toisinaan teeskentelemään, etten olekaan yksin liikkeellä. Teatterissa näytelmän väliajalla tämä tapahtuu esimerkiksi menemällä vessa- tai kahvijonoon, jossa kukaan ei hoksi yksin liikkeellä olemista. Kahviloissa saatan räplätä kännykkää - ja luoda tietoisesti mielikuvaa siitä, että odotan jotakuta, joka on myöhässä. Ulkomailla vähemmän pelottavaksi ja oudoksi tekeytymistemppu tehdään sulautumalla paikallisiin, jos ihonväri sen sallii. Kartat ja kamera piiloon ja määrätietoisin askelin eteenpäin.
Etua tuo myös se, jos toiset tulkitsevat minun olevan työasioissa liikkeellä - silloin yksin liikkuminen ei ole yhtä hämmentävää ympäristölleen. Työnsä vuoksi yksin liikkuva nainen ei ole ollenkaan niin pelottava kuin nainen, joka on muuten vain yksinään liikkeellä.
Miehillä taitaa tältä osin olla enemmän vapautta. Luulen, ettei yksin liikkuvaa miestä yhtä helposti ajatella yksinäisyysbasilin tartuttajaksi.
Niin, kukapa Arjaanneli, mutta aika tyly kohtalo yksinäiselle.
VastaaPoistaArja, yksin liikuskeleva mieshän on seikkailija, siis jotenkin kadehdittava olento. Nainen tarvitsee suojelua.
Tuo kännykän näpelöinti on kyllä hieno suojamekanismi. Minäkin turvaudun siihen usein ja ihmettelen miten oikein ennen pärjäsin, sillä ei minulla ole vielä edes kymmentä vuotta ollut kännykkää.
Elin naimattomana myöhäiseen keski-ikään - hoidin kotona dementoituvaa isoäitiä ja lisäsin nippuun vielä liikuntavammaisen äidinkin. Koska työnikin vielä sisälsi asiakaspalvelua, hankkiuduin parhaani mukaan yksinäisille ulkomaamatkoille sekä sellaisille kursseille, joissa sai oman huoneen. Ulkomailla keskustelin välillä muiden seuramatkaajien kanssa, mutta yritin pitää tarkan huolen, että vain hetkittäin; en halunnut olla riesa.
VastaaPoistaNiinpä en koskaan ole oikein ymmärtänyt, miksi elokuvissa ei voi käydä yksin, tai teatterissa ja ravintolassa. Minulla ei vieläkään ole estoja käydä joskus (varsin harvoin, kerran vuodessa)elokuvissa; mieheni ei pidä ihmisseurasta, hän vähän panikoi tungoksessa.
Kun viime laman aikana meni työpaikka, hakeuduin vapaaehtoistoimintaan. Kerran minut merkattiin vanhusystäväksi, mikä oli outo kokemus. Kyseinen vanhus oli pitkälti yli 90-vuotias neiti, joka oli kotihoitajan mukaan "hankala". Idea oli käydä pari kertaa kuussa; neuvottiin, ettei pidä käydä hänelle kaupassa, ei ottaa mitään vastaan jne. (Nämä olivat toiminnan yleiset säännöt, eivät mitään henkilökohtaista.)
Kyseinen neiti oli äärettömän suoraselkäinen, asunto oli moitteeton (ja kolkko); hän avasi aina keskustelun tarjoamalla makeisia. Sanoisin, että sen vuoden aikana, jonka kävin, kyseessä oli sama kipollinen Fazerin sekalaisia. Istuimme molemmat polvet yhdessä geometrisesti sijoittuneilla sohvilla emmekä oikein keksineet mitään sanottavaa. Jonkun kerran kävimme ulkona. Silloin hän tarkisti kaiken noin kahdeksaan kertaan, mikä ehkä oli sitä kodinhoitajan mainitsemaa "hankalaa". Minä en siitä kärsinyt; isoäitini oli samanlainen. Kerran tarjosin hänelle puistossa jäätelön, mikä sulatti häntä, ja sitten hän vei minut kahvilaan ja tarjosi kahvin ja pullan, ja heitin säännöt hiiteen ja otin vastaan.
Ilmoitin lopulta toimistoon, että käsittääkseni neiti ei tarvinnut minua enempää kuin sika ylimääräistä saparoa, ja lopetin. Todennäköisesti hän on jo kuollut, onhan tästä jo yli 10 vuotta, mutta kuvittelen häntä edelleen istumassa sillä sohvalla siinä suoraselkäisessä asennossa muuttumattomassa asunnossa se muuttumaton karamellikippo tyhjällä sohvapöydällä (ei kirjoja, lehtiä, televisiota).
Kokemus mietityttää vieläkin. Ystävää hän ei kaivannut eikä ollut mitään maallista syytä, miksi hän ei olisi voinut hankkia sellaista itse, jos tarvitsi. Sosiaaliviranomaisten hössötystä. Mutta mitä elämää! Kuin olisi vieraillut faarao Pepi II:n haudassa.
Tuo Meten kirjoittama kertomus oli vallan mainio. 90-vuotiaan ihmisen arki voi tosiaankin olla juuri tuollaista. Lähisukulaiseni joka eli 94-vuotiaaksi, eli kaksikymmentäviisi viimeistä vuottaan yksin, kävin hänen luonaan säännöllisesti ja hän oli henkisesti hyvin vireä melkein loppuun asti.
VastaaPoistaSuurin osa hänen ystävistään "odotti" häntä toisaalla, niin hän sanoi.
Tuosta yksinkulkemisesta, matkailemisesta on monia kokemuksia. Asenteet vaihtelevat yli-suojelevuudesta täyteen välinpitämättömyyteen.
Yksi asia on tullut hyvin selväksi: siinä kun kaksi matkustaa yhden hinnalla, niin yksi matkustaa kahden hinnalla.
Koin tuon Meten kertomuksen kauhean surullisena, vaikka uskonkin asian olleen niin, että neiti tuli yhtä hyvin toimeen ilman Metteä. Mutta mitä ihmisen elämässä on tapahtunut, että se on mennyt tuohon jamaan. Tämä on tietenkin turhaa voivottelua, mistä minä tiedän vaikka neiti olisi ollut täysin tyytyväinen elämäänsä. Koen vaan ettei tuollainen ole elämää.
VastaaPoistaMitä yksin matkailuun tai muuhun liikkumiseen tulee, niin minulle sellainen olisi kyllä vaikeaa. En ymmärrä miksi, mutta olisi kuitenkin.
Et ole vain tottunut, siitä se johtuu ;)
VastaaPoistaNiin. Ja mistäköhän johtuu että en ole tottunut? Koska se tuntuu niin vaikealta. Kun elin parittomana, en käynyt ikinä missään. Tosin en minä nykyäänkään käy missään, joten siinä mielessä mikään ei ole tainnut muuttua.
VastaaPoistaOnpas mielenkiintoinen aihe, ja mielenkiintoinen keskusteluketju! Näin kolmen lapsen äidille, joka sattuu vielä työskentelemään avokonttorissa, hetket, jolloin saa olla yksin, ovat kullankalliita. Yksinäisyyttä ongelmana voi tässä hetkessä olla aika vaikea ymmärtää.
VastaaPoistaTosin vielä muistan, että äiti-aikaanikin on sisältynyt yksinäisiä aikoja - ihan pienten lasten kotiäitinä, kun mies teki pitkiä työpäiviä, aikuiskontaktit olivat ajoittain melko lailla nollassa. Sitten, kun vihdoin joskus pääsi tapaamaan ns. ystäviä, ei osannutkaan enää puhua kenellekään mitään, kun muut puhuivat vain töistä ja harrastuksista ja tutkimusaiheista ja muista aikuisten asioista - ja itselle kuului vain hiekkalaatikkoa, vaipanvaihtoa ja yksinäisiä mietteitä siellä laatikon reunalla. Kun ei tavannut ketään, ei myöskään osannut tavata ketään.
Flora, ihmisten ympäröimänäkin voi tuntea olonsa yksinäiseksi. Mutta sinä olet onnellinen, kun niin ei ole:-)
VastaaPoistaOnnellinen, kyllä, ehdottomasti. Myös kiitollinen - ja tietoinen siitä, että itsestään selvää ei-yksinäisyys ei ole. Yksinäisyyden kokemisessa erikoista on juuri se, että "yksin" ei välttämättä tarkoita "yksinäinen" eikä "yhdessä" estä yksinäisyyttä.
VastaaPoistaJoillekin ihmisille yksinäisyys on varjo, joka kulkee aina mukana. Mikään iloinen seura tai läheisten läsnäolo ei vie sitä kokonaan pois.
VastaaPoista