Olin viikonloppuna lastenelokuvia arvioivassa raadissa ja yritin miettiä elokuvia siitä näkökulmasta, että mistä elokuvasta lapset voisivat pitää. Pidin itse Kaatopaikan enkelit animaatiosta, mutta ajattelin etteivät lapset pitäisi siitä. Mutta kyllä he siitä sitten kuitenkin pitivät.
Pidin myös sellaisesta pierumuusielokuvasta ja päädyin suosittelemaan sitä voittajaksi, koska ajattelin, että siitä lapset tykkäisivät. Mielestäni elokuva oli oikeasti hauska, ei pelkästään pierevän muusin vuoksi. Mutta kas, eivät lapset välittäneetkään pierumuusista.
Tajusin siis, ettei minulla ole erityistä käsitystä siitä, mistä lapset tykkäävät. Voin lähinnä miettiä mistä olisin itse lapsena tykännyt, mutta minähän en lapsenakaan ollut kaikki lapset.
Lapsetkin ovat yksilöitä, jopa nuoret ovat yksilöitä, vaikka ovatkin melkoisia laumasieluja. Ei ehkä kannata kauheasti päätellä, että mistä lapset tykkäävät tai eivät tykkää. Ehkä lapsille kirjoittaessakin kannattaa vain pitää mielessä, että tykkääkö siitä itse ja ehkä miettiä olisiko tykännyt siitä lapsena.
Tekstit
tämän haparoivan kasvattajaurani aikana olen huomannut sen, että kerran toisensa jälkeen lapset yllättävät.
VastaaPoistaHe näkevät, kuulevat, kokevat jotain ihan muuta kuin itse luulen, ja ennen kaikkea kuin mitä itse olen lapsena kokenut ja ajatellut.
He saattavat karsastaa jotain omaa suosikkilastenkirjaani ja seuraavassa hetkessä lausua Kalevalaa ulkomuistista pitkät rimpsut. Viimesin isompi yllättäjä oli kymmenvuotias poikani, joka todellisen ahmimisikäisen tyylillä luki koko Pikku naisia -sarjan, ja piti siitä.
Ehkä kannattaa vain pitää sitkeästi kiinni omasta linjastaan ja tehdä niin kuin tykkää. Niinhän ne lapsetkin tekevät!
Tuo "lapset tykkäävät" onkin aika hankala juttu - kun kukin lapsi tykkää eri asioista.
VastaaPoistaJatkumo saman ihmisen kohdalla näytää kylläkin ilmeiseltä. Ainakin omalla kohdallani.
Lieneekö minulle häpeäksi, mutta olen vieläkin aktiivinen lasten ja nuorten kirjojen lukija. Luen minä sentään aikuistenkin kirjoja (mutta toisaalta luin niitäkin jo lapsena).
Minä nimittäin vieläkin tykkään samoista(kin) kirjoista, jotka olisin lukenut jo kymmenvuotiaana, jos ne kirjat olisivat ollet olemassa. Vaan kuin eivät olleet, luen ne hyvällä lukuhalulla nyt. Tällä hetkellä luettavanani on Randa Abdel-Fattahin kirja "Näyttääkö pääni tässä isolta?". Kirja kertoo murrosikäisen muslimitytön edesottamuksista.
Tuttu kirja sinulla luettavana Arja. Itsellänikin on taipumus edelleen pitää kirjoista, joista pidin lapsenakin, mutta on myös monia poikkeuksia, esim. Sinuhea en suin surminkaan jaksa enää lukea!
VastaaPoistaMarika, kyllä se varmaan niin on, että omasta linjasta täytyy uskaltaa pitää kiinni. Minulla on ehkä vähän heikko kohta tuossa. Voi myös olla, ettei minulle ole muodostunut kovin kiveen hakattua käsitystä omasta linjastani. Mutta kumminkin.
Kirsti; tutulta kuulostaa. Minäkin olen "kasvanut ohi" joistakin niistä kirjoista, jotka lapsuudessa/nuoruudessa kävivät luettaviksi.
VastaaPoistaMurrosiässä luin Kalle Päätalon tiiliskiven kokoisia kirjoja, mutta kun lisää elämänkokemusta ja ikää karttui, niin Päätalo jäi pois lukemistostani.
Nyt aikuisena en saa itseäni pakotetua Päätalon lukemiseen (vaikka murrosiässä ei edes tarvinnut pakottaa). Päätalon kirjojen maailmankuva tuntuu aikuisesta minästäni ihan liian kapealta. Naiskuva etenkin on minusta hyvin paperinen ja yksioikoinen.
Varhaismurrosikäisenä Päätalon kirjojen maailma kelpasi jotenkuten lukukokemukseksi, kun en vielä ollut aikuinen ja elämänkokemus naisena oli muutenkin alkutekijöissään, vaan kokemuksella on tapana karttua. Kasvoin Päätalo-vaiheesta ohi ennen täysi-ikäistymistäni ja sen jälkeen Päätalot ovat järjestelmällisesti jääneet kirjaston hyllyyn.
Tai no, pari kertaa olen koettanut palata Päätalon pariin ihan kokeeksi ja nostalgiasyistä, mutta pari-kolmekymmentä sivua luettuani olen joutunut luovuttamaan. Ei ole aikuista minua varten!
Kaikkiaan olen kuitenkin lukenut Päätaloa nuoruudessani taatusti useita tuhansia sivuja. Nyt ihmettelen, miksi ihmeessä.
Jokainen kuitenkin nauttikoon siitä kirjallisuudesta, jonka kautta tavoittaa jotain itselleen tavoittelemisen arvoista. Jos joku pitää Päätalosta, niin mikä ettei. Meitä on moneksi.
Aikamoinen sissi olet Arja ollut, jos olet jaksanut päätaloa lukea. On jäänyt minulta aina kesken, kun olen yrittänyt.
VastaaPoistaTuossa ajatuksessasi kiteytyy jokaisen elävän olennon ainutkertaisuus, arvokas ainutlaatuisuus. Jokainen kokee ja hahmottaa elämää omalla erityisellä laillaan, ei ole toista samanlaista, ei vaikka kuuluisikin joukkoon: kissat, sinikellot, lapset, vanhukset, naiset, miehet, perhoset,vasenkätiset, islamilaiset, suomalaiset, vaaleatukkaiset, sinisilmäiset etc.
VastaaPoistaIhminen poikkeaa omista lajitovereistaan ehkä kaikkein eniten, miksiköhän se onkin niin, olen sitä joskus miettinyt. Yleistämisen koen juuri siksi hyvin vieraannuttavaa, se sulkee paljon pois ja tuottaa myös näkymättömyyttä.
Mutta kaipaamme samalla yhteyttä toisiimme, samankaltaisiin tai "hengenhemolaisiin". Tai mikä se nyt sitten onkin, se yhteyden sekä ymmärryksen tarve, joka on kai aika inhimillistä. Aivan toisen lajin edustajakin etsii tuota yhteyttä, kuten vaikka kissa, jonka ilmaisua jopa ihminenkin oppii ymmärtämään. Ihminenhän ei lajina ja luontokappaleena ole ainoa jolla on tajunta.
Hirlii, se on varmaan ikuinen jännite tuon ihmisen ainutkertaisuuden ja toisaalta yleistämisen välillä. Ryhminä ja laumoina kun toimitaan, on aina pakko jonkin verran myös yleistää, erotella. Ainakin niin kauan kun eletään tällaisessa nykyisen mallisessa ihmiskunnassa.
VastaaPoistaIhminen tosiaan oppii ymmärtämään kissan ilmaisua ja kuinka paljon kissa ymmärtääkään ihmisen ilmaisusta, niin se on suorastaan huikeaa. Kissa ymmärtää ihmistä usein paremmin kuin ihminen itse. Ja koira on tuossa lajissa vielä kissaakin taitavampi.
Taas tuli yleistys. KOska kaikki koirat eivät ehkä ole tuossa asiassa kaikkia kissoja taitavampia.
VastaaPoistaNiin ja oikeastaan pitäisi minunkin korjata: tarkoitan ertyisiä kissoja, niitä joiden kanssa olen elänyt ja jotka tunnen. Ja koiria jotka olen saanut myös tuntea.
VastaaPoistaSe on oikeastaan hurjan huikeata havaita kuinka hirveän paljon ihminen saakin erilaista huomiota ja ymmärrystä ja rakkautta aivan toisen lajin edustajilta. Toisinaan jopa tuntuu että ihminen on lajina joissain suhteessa paljon kehittymättömämpi ja alkeellisempi kuin jotkut toiset luontokappaleet.
Kehittymättömämpi ehkä, tai vaihtoehtoisesti kehittyessään menettänyt joitakin eläimellisiä ominaisuuksiaan...
VastaaPoistaMinulle muut luontokappaleet, luonto itsessään, on antanut sen suhteellisuuden tajun jonka varassa ihmiselämääni elän. Ja toki lajitoverinikin, he joiden elämä ei ole silkkaa kuorutusta ja/tai kulissia jota pitää keinoilla millä hyvänsä pitää pystyssä.
VastaaPoistaOlen joskus miettinyt että tapahtuukohan joskus sellainen mullistava maailmankuvan käännös, että siirrymme ihmiskeskeisestä ajattelusta (ja toiminnasta) toisenlaiseen ajatteluun. Ihmiskeskeisellä ajattelulla tarkoitan tässä sitä missä ihmisen luullaan olevan luomakunnan itsevaltias. Ainoa ajatteleva ja tajuava olento.
Delfiinit esimerkiksi, joiden elämästä olen lukenut mielenkiinnolla paljon ja joiden koomunikaatioita (ääntelyä) sain kerran kuulla, ovat saaneet minut tajuamaan että delfiinien eettinen toiminta jopa toisen lajin edustajia kohtaan on kehittynyttä, jopa kehittyneempää kuin joidenkin lajitovereideni joita tässä viime aikoina olen saanut kohdata tässä ihmisten maailmassa, ja joka suistaa minut joka kerta vähän raiteiltaan.
(p.s teetkö piparkakkutalon tänä vuonna, olen joka vuosi käynyt täällä sitä katsomassa)
Hirlii, vaikea sanoa luovutaanko ihmiskeskeisestä ajattelusta joskus. Tai että tuleeko siitä vallitseva trendi. Sitä varmaan tapahtuu, että yhä enemmän on ihmisiä, jotka alkavat kyseenalaistaa tätä vallitsevaa maailmankuvaa. Sitä voi toki kyseenalaistaa muistakin näkökulmista.
VastaaPoistaTaitaa tänä jouluna jäädä piparitalo tekemättä. Ajattelin sitä kyllä tuossa kaupassa käydessäni, mutta flunssa on verottanut voimia ja sitten on vielä kaikenlaista muuta tekemistä niin paljon, etten taida jaksaa. Harmi sinänsä, se olisi ollut hauska perinne.