Uusimmassa Parnassossa hän kirjoittaa kieltenopetuksesta, siitä miten idioottimaisesti se on kouluissa järjestetty. Se on järjestetty oikeastaan ihan päinvastoin kuin mitä se pitäisi järjestää, mikäli ihan oikeasti haluttaisiin saada ihmiset oppimaan kieliä. Ei tarvittaisi kiltteyteen perustuvaa kieliopin pänttäystä. Oikeasti tarvitaan vain riittävän nuori lapsi, ja aikuisen päätös puhua hänelle jotain tiettyä kieltä. Lasta voi leikittää, laulattaa tai viedä hänet luontoretkelle. Siinä sivussa hän sitten oppii kielen.
Saarikivi väittää, että hänen ehdottamansa järjestelmä tuottaisi ihmisiä, joilla on hyvä kielitaito. Mutta koska tämä järjestelmä ei kuitenkaan uusintaisi vallitsevia kiltteyden, ahkeruuden, tunnollisuuden ja kurin rakenteita, ja koska sen avulla ei myöskään voida ylläpitää kuvaa kielitaidosta eliitin ominaisuutena, tätä mallia ei tulla koskaan ottamaan käyttöön koululaitoksessa.
Saarikiven kolumni sykähdytti minua, joka olen oppinut kieliä aivan ällistyttävän huonosti siihen nähden kuinka paljon niitä on koulussa päntätty. Vuosina laskien olen vähiten opiskellut englantia, olen nimittäin pitkän saksan lukija ja englanti tuli lukujärjestykseeni vasta kolmantena kielenä. Mutta koska olin nuorena typynä kiinnostunut populaarikulttuurista ja populaarikulttuuriin kieli oli englanti, tutkin kiinnostuneena idolieni laulamien rallatusten sanoja ja yritin saada niistä jotain tolkkua. Sillä seurauksella, että englanti on itselläni ainoa kieli, jonka avulla edes joten kuten pärjään maailmalla. Auta armias, jos joutuisin sölkkäämään saksaa, jota opiskelin hirmuisen Aila Laannin johdolla Tipulan toisesta luokasta lähtien.
Tekstit
Ihan kiistatta kieliä oppii vuorovaikutuksessa ihmisten kanssa. Ei niin, että kieltä opetetaan irrallisena asiana, vaan niin, että sitä käytetään kommunikoimiseen. Sehän kielen tehtävä on, että ihmiset saisivat jotain tehdyksi yhdessä!Eikä suinkaan se, että kieli itsesään olisi jotain hienoa ja ihmeellista ilman käyttötarkoitustaan.
VastaaPoistaKouluopetuksessa tämä kuitenkin kätevästi unohtuu, kielestä tulee itsetarkoitus, jota ei päntätään siksi, että se on opetussuunnitelmaan kuuluva Vieras Kieli ei siksi, että sitä käyttötilanteessaan tarvitaan johonkin.
Suomesta löytyy monenkielisiä ihmisiä. Joskus ihmetyttää, miksi heitä ei kutsuta koululuokkiin. Kun paikalla olisi oikea kyseistä vierasta kieltä puhuva kiinnostavan tuntuinen oman ikäinen ihminen (eikä pelkästään kielioppipoliisina toimiva ope), niin motivaatiota yrittää solkata jotain sille kiinnostavalle tyypille varmaankin löytyisi. Samalla tulisi kokemusta siitä, että vieraan kielen hallinnasta tosiaan on jotain iloa ja hyötyä - muuallakin kuin kiltteyspisteiden ansainnassa.
Olen itse oppinut (ja sittemmin aika tarkoin unohtanut) yhden vieraan kielen pelkästään sillä motivaatiolla, että ihmiset ympärillä puhuivat sitä enkä malttanut olla hiljaa. Oli siis yritettävä solkata itsekin - ja oppiminen sujui vaivattomammin kuin minkään kielen kohdalla ikinä aiemmin, vaikka kukaan ei hetkeäkään opettanut yhtään mitään. Minulle vain puhuttiin ja minä itse puhuin.
Mutta Kirsti, minulle ei tosiaan ole tullut mieleen, että olet pitkän saksan lukija. Tämähän on yllättävää - luulin ilman muuta, että englannin, koska tiedän sinun englantia osaavan. Saksasta ei ole tainnut koskaan olla mitään puhetta.
Arja, kiinnostavaa että tuo menetelmä toimii siis vähän vanhempanakin. Uskon kyllä, että noin se menee.
VastaaPoistaNiin ei me ehkä olla niin puhuttu noista kieliopinnoista. Olen tosiaan aikamoinen harvinaisuus, tai harvinaista se oli ainakin noihin aikoihin. Muistaakseni ikäluokassani oli 7 pitkän saksan lukijaa meidän koulussamme.
Olisin luullut sinun kirjoittavan Turun kansainvälisistä Kirjamessuista, kun olit siellä molempina päivinä.
VastaaPoistaTekisi liian kipeää kirjoittaa niistä nyt. Ehkä sitten kun olen toipunut.
VastaaPoistaMinulla on tänä vuonna opettajaopiskelijana ruotsin opettaja, joka kertoi kyselleensä oppilailtaan, mitä he erityisesti haluaisivat oppia. Vastaus oli ollut kielioppia! Opeopiskelijani ihan kiljui, kun hän sanoi, että eihän kukaan järkevä ihminen oikeasti halua mitään kielioppia oppia! Hänen näkemyksensä oli, että oppilaat oli niin tehokkaasti saatu uskomaan läpi peruskoulun ja lukion, että oikea kieltenopiskelu on kieliopin opiskelua, etteivät he enää edes ymmärtäneet haluta muuta!
VastaaPoistaItse opin ruotsia neljän kuukauden kielikylvyssä Ahvenanmaalla 10-vuotiaana. Poikieni englannin taito on internetistä ja peleistä peräisin. Ihan käypänen tapa hankkia vuorovaikutukseen kelvollista kieltä.
En minä kuitenkaan kieliopin merkitystäkään kiistä. Nimittäin äidinkielen kieliopin. Havaitsin aikoinaan amerikassa opiskellessani, että puhumallakin oppii paremmin, jos pohjalla on taju oman äidinkielen kieliopista.
Sun äitis, varmaan se kuuluu ihan yleissivistykseen, että osaa kielioppia, minä en tosin osaa minkäään kielen, edes äidinkieleni kielioppia, mutta se onkin toki häpeä. Uskon että lisäksi on ihmisiä, jotka oikeasti haluavat oppia kielioppia. Tosin varmasti on niinkin kuten opiskelijasi epäili, ihmiset myös tehokkaasti aivopestään odottamaan opetukselta tiettyjä asioita. Uskon kuitenkin itse, että kieliopin opiskelemisella ei ole paljon tekemistä kielen oppimisen kanssa. Sinunkin esimerkkisi todistavat samaa. Kieli opitaan jotain muuta kautta. Sen lisäksi fiksu ihminen voi sitten opiskella myös oppimansa kielen kieliopin jos kiinnostusta riittää.
VastaaPoistaSaksan kieltä EI OPI ilman kielioppia. Minäkin olen pitkän saksan lukija (minun aikoinani se oli maan tapa). Minä pidin saksasta samoin kuin shakkipelistä ja geometriasta - niissä oli paljon samaa. Saksan opettajamme huomautti, että suomalaiset oppivt paljon paremman saksan kuin saksalaiset - hän oli opettanut jonkin vuoden Saksassa. Sanavarasto karttuu käytännössä, hän sanoi, kunhan pohja on kunnossa.
VastaaPoistaMenin kuukaudeksi kielikurssille Saksaan stipendillä (siinä vaiheessa olin iltaoppikoulussa, ja kukaan muu ei hakenut stipendiä). Nopeasti puhuttu saksa alkoi sujua - kuukauden lopussa näin saksankielisiä unia. Sittemmin unohdin saksa paitsi eräällä kahden viikon matkalla, jolla saksani palasi tarvittavaksi ajaksi.
Myöhemmin muutin itse lyhyen iltaoppikouluenglantini erittäin hyväksi luetuksi englanniksi, koska innostuin kirjallisuudesta, jota ei suomenneta. Puhuminen on hyvin heikkoa vieläkin, mutta huomaan televisiota seuratessani, että huomauttelen kärsivälle aviomiehelleni kääntäjän virheistä ja näyttelijöiden kulloisestakin murteesta.
Ruotsin kielen kohdalla tein yhden naisen kapinan - kun menin oppikouluun, meillä oli epäpätevä opettaja, jonka opetustyyli oli management by nöyryytys. Vanhempani olivat lähettäneet minut - kansakoulunopettajan suosituksesta - vuotta aikaisemmin pääsykokeisiin. Selvisin liput liehuen, mutta minut todettiin silti liian nuoreksi. Otettiin homma uusiksi vuotta myöhemmin ja rehtori itse soitti tuloksista kotiin "koska tyttärenne olisi oikeastaan pitänyt päästä jo viime vuonna".
Ruotsinopettaja joko pekäsi minun ylpistyneen tai oli kade (voiko aikuinen nainen olla kade 10-vuotiaalle?) ja pienestäkin virheestäni hän nostatti minut seisomaan koko luokan eteen ja kertoi, että tässä on yksi, joka luulee olevansa nokkela, mutta ei ymmärrä yksinkertaista prepositio-ongelmaa; viitatkaapa kaikki, jotka osaavat tämän kohdan vaikka teistä ei ole liikoja luultukaan.
Voitte arvata, miten paljon ruotsinkieltä rakastan. ILtakoulussa paneuduin kaikkiin aineisiin ja kirjoitin ruotsista magnan, mutta kieltäydyn aktiivisesti osaamasta mokomaa kieltä (paitsi kerran, kun Tukholman Keskusrautatieasemalla infossa ei osattu kuin ruotsia, jolloin kielitaitoni ihmeenomaisesti palasi ja tarpeen mentyä ohi yhtä ihmeenomaisesti katosi).
Hmm, itse sanoisin kielenopiskelun olevan varsin pätevää vanhaan elämäntyyliin vaikka maailma onkin nyttemmin mennyt ohi...eli siihen että Suomi on homogeeninen maa jossa ei puhuta muuta kuin suomea ja ehkä hieman ruotsia, ja ihmiset eivät kauheasti matkustele.
VastaaPoistaTai ainakin itsessäni olen huomannut että kielioppi on se vahva pohja joka käyttämättömässäkin kielessä palautuu mieleen helpommin ja luo paremman taustan, tarvittavan sanaston ja kommunikaation taas poimii helpommin matkan varrella.
Ja vastaavasti jos kieltä opettelee ihan vain puhumalla ilman että opettelee sitä kielioppia ja rakennetta siellä taustalla niin se myös unohtuu nopeasti jos ei sitä käytä aktiivisesti.
Itse olen oppinut saksaa paikan päällä tuolla tavalla kommunikoimalla, mutta nyt jo arveluttaa että kuinka paljon olen ehtinyt jo unohtaa reilussa vuodessa...
Tosin on myös huomautettava että minä siis myös ihan oikeasti pidän kieliopista, olen harrastusmielessä lukenut myös hieman yleistä kielitiedettä ja kun uusia kieliä olen opetellut niin olen ihmetellyt jännittäviä rakenteita...
Mette ja Hdcanis, Saarikiven mallissakin annetaan tilaa kieliopille. Kysymys on lähinnä siitä järjestyksestä, jossa kielentenopetus tapahtuu. En tuonut tätä asiaa postauksessani riittävästi esiin. Hän siis ajattelee, että ensin opitaan käytännön kielitaito, siis ymmärtämään ja tuottamaan kieltä. Sen jälkeen on syventävien opintojen vuoro, jolloin siis opitaan myös kielioppia. Kaikki eivät koskaan pysty omaksumaan kielioppia, esim. minä, mutta tällä mallilla olisin voinut omaksua edes välttävän kielitaidon.
VastaaPoistaOlette selvästi kumpikin ihmisiä, jotka ovat kielellisesti lahjakkaita. Onnittelut siitä. Kaltaisianne on kuitenkin ihmisistä vain pieni prosentti. Jos pidettäisiin päämääränä, että mahdollisimman monet oppisivat puhumaan kieliä, silloin opetussysteemiä kannattaisi muuttaa. Mutta Saarikiven tavoin epäilen, ettei todellisena päämääränä ole mahdollisimman hyvä ja kattava kielitaito, vaan jokin muu asia. Esim ihmisten rankijärjestykseen laittaminen.
Aila Laanti on myös osa minun menneisyyttäni ja So ist es richtig -opus. Parhaiten opin saksaa itäsaksalaisen kirjekaverin, Nenan biisien ja Der Alte -tv-sarjan kautta.
VastaaPoistaMinäkin katselin Der Altea joskus. Joskus se oli mielestäni hyväkin sarja. Niin ajattelinkin, että pakko olla maailmalla muitakin jotka tulivat tutuksi Aila Laannin kanssa.
VastaaPoistaMainioita kommentteja kielen oppimisesta. Ei tarvitse kuin ajatella sitä, että miten on mahdollista oppia näinkin vaikea kieli kuin suomenkieli ilman kieliopin opiskelua.
VastaaPoistaKieliopin opiskelusta on hyötyä etupäässä muissa tilanteissa ja ympäristöissä kuin puheympäristössä, ja oikeakielisyyden oppii kyllä ahkerasti kirjallisuuttakin lukemalla.
Olen itse oppinut lukemaankin ennen kouluun menoa, joten kaikki se mikä tuli koulussa vastaan tuntui aika hankalalta. En osaa tavata vieläkään kun olin niin itsepäinen, että kieltäydyin opettelmasta sitä. Siitä oli hieman haittaa ainekirjoituksessa, mutta opin venyttämään sanavälejä aineita kirjoittaessani siten ettei tarvinnut jakaa sanaa ellen sitä osannut. Muuta haittaa siitä puutteesta ei ole juurikaan ollut.
Kieli ei ole pelkkää kielioppia, onneksi ei ole.
Oijjoi, miten kiinnostava keskustelu!
VastaaPoistaOpetan itse kielià(kieltà), joten on todella mukavaa kuulla kommentteja siità, mità pidetààn kielenopiskelussa tàrkeànà.
Ytimekkààsti voisin kommentoida, ettà molempi parempi. Sekà analyyttistà ettà synteettistà kielenopetusta tarvitaan. Puhumista, kuuntelemista, kirjoittamista, kielen rakenteiden ja funktioiden tutkimista (siis sità kielioppia)...ainakin kaikkea tàtà teetàn oppilaillani jotka tietysti oppivat kuin vettà vaan. òhòm.
Pitkä saksa oli ainoa mahdollisuus silloinkin, kun itse oppikouluun menin. Kun kyselin englannista, opettajani, vanha SS-mies tokaisi: "Et kai sinä poika parka halua polsevikkien kieltä opetella."
VastaaPoistaHän sitten kertoi, kuinka Englanti oli auttanut ja varustanut polsevikkeja viime sodissa ja moni suomen mies oli kuollut brittiaseen luodista. Vielä hän lisäsi, että saksalaiset tekevät paljon parempia autojakin kuin britit.
Se naula veti.
Jo viidentoista ikäisenä menin kolmeksi kuukaudeksi Saksaan. Asuin perheessä ja eräänä päivänä kysyi rouvalta, milloin sanotaan mir ja milloin mich. Hän nauroi ja vastasi, että sano aina että mie niin ei koira perään hauku.
Huomasin, että tärkeintä on ymmärtää ja tulla ymmärretyksi. Vieläkään en osaa saksan kielioppia, mutta puhun sitä varsin sujuvasti. Tällä ajattelutavalla opin englannin vajaassa vuodessa sitten myöhemmin. Italiassa pärjään mainiosti muutamalla latinankielisellä fraasilla. Ensin niitä naurattaa ja sitten ne haluavat välttämättä tarjota viiniä ja sitten mennään äidin luo syömään ja esittelemään naapureillekin ulkomaalainen, joka puhuu eri hassusti italiaa.Sitten siinä käy niin, että jostain kaivetaan esiin vanha fascisti-pappa, joka puhuu saksaa ja taas kaikki läiskivät käsiään ja huutavat, että eikös vaan puhukin pappa hyvin kieliä. Muutaman viinin jälkeen komennan "silenzio" ja lausun vakavalla naamalla latinan oppikirjan ensimmäisen kappaleen: Sicilia est insula... Ja kun sanon, että "Incole italie naute sunt" väki melkein itkee ja väittää, että puhun aitoa toscanan murretta. Italia amo!
Venäjällä pärjää sadalla sanalla ja kohtelu on yhtä ylenpalttista kuin italiassakin. Venäläinen, yhtä vähän kuin italialainenkaan ei koskaan kuuntele mitä toinen sanoo. Riittää, kun vieras nyökyttelee ja on kiinnostuneen näköinen.
Mielestäni kielten opiskelua ei pitäisi ottaa liian raskaasti. Sen sijaan että kyttäävät kielioppivirheitä opettajat voisivat opettaa a.o. kieleen liittyviä sosiaalisia taitoja.
Varmaan näin nykyisin tapahtuukin.
Mutta tärkeintä olisi paiskata kielen oppijat sinne, missä kieltä puhutaan. Eikä yhtään suomenkielistä sadan kilometrin säteellä. ne, jotka eivät muutenkaan oppisi, tulevat äkkiä takaisin, muut kyllä oppivat.
ps. Minulla oli koulussa aina kaikissa kielissä joko viitonen tai ehdot.Silti puhuin, varsinkin saksaa, paljon paremmin kuin opettaja.
van Vaari
Hirlii, sitä minäkin olen aina ajatellut, että äidinkieli opitaan ilman kielioppia.
VastaaPoistaSari, olennaista varmaan on myös luoda miellyttävä tunnelma kielitunneille. Jos oppilaat eivät joudu pelkäämään, eivätkä jännittämään virheitään, uskon että oppivat melkein millä metodilla tahansa.
Van Vaari, kuulostaa ihan siltä, että olisi hauska päästä kanssasi reissuun. Minulta ei tuollainen luonnistu, vaikka kuvaamasi kaltaista kommunikaatiota pidänkin eräänlaisena henkilökohtaisena tavoitteenani.
No varmaan meillä olisi hauskaa! Otettaisiin katti mukaan ja ei kun Colosseumille rottajahtiin. Siellä on kuulemma isoja. Vimeistään Trasteveressä huomaisit sinäkin, kuinka helppo kieli italia onkaan.
VastaaPoistaMutta jos kerran pidät henkilökohtaisena tavoitteenasi vapaamuotoista kommunikaatiota vieraalla kielellä, mikä estää kokeilemasta? Kyllä se minultakin hiukan grappaa vaatii, mutta kun promillet on tuossa 0,5:n pinnassa kielitaito kummasti kasvaa.
(Älä tätä ota ohjeena. Alkoholi on vaarallista nuorelle naiselle. Vanhoista sedistä ei ole enää väliä.)
Mutta nyt olen lähdössä puhumaan englantia isoin kirjaimin. Voi hitto, mihin kaikkeen kolmen tyttären isä joutuukaan!
van Vaari
Kai se on tuo mukavuudenhalu, joka hillitsee suurinta seikkailunhalua, mutta taitavan oppaan vanavedessä olisi luonteva tehdä tuttavuutta paikallisten kulttuurien kanssa. Sen verran olen minäkin huomannut, että pieni laitamyötäinen tosiaan karsii pahimpia estoja ja kieli kummasti vetreytyy.
VastaaPoistaMinulla on joskus ollut ulkomailla outoja tilanteita. Olen käynyt keskustelua jonkun kanssa ja jälkeenpäin on herännyt kysymys: "Mitä hemmetin kieltä me puhuimme?"
VastaaPoistaPienenä esimerkkinä: kerran Louvren vieressä mies kysyi, milloin La Giocondaa pääsee katsomaan. Tarkistin, kerroin; hän mainitsi olevansa italialainen kevyen sarjan nyrkkeilijä, parhaillaan kilpailumatkalla, ja kutsui minut keilahalliin lounaalle syömään. Kiitin ja kieltäydyin. Erosimme kovasti ytävinä.
Siten rupesin kummastelemaan. Sikäli kuin käsitin (ja mies mainitsi), hän ei osannut kuin italiaa - kieltä, josta minä osaan ne klassiset kymmenen sanaa, jotka turistin on aina opeteltava. Joten mitä kieltä me puhuimme? (Se keilahalli ei taatusti ollut ymmärtämisvirhe - paitsi että törmäsin myöhemmin kyseiseen rakennukseen, olen syönyt lounasta keilahallissa Budapestissa.)Ongelma ei ole koskaan ratkennut.
Myöhemmin samalla matkalla vietin rattoisan tunnin katukahvilassa kahden mustan miehen seurassa - se äänekkäämpi väitti olevansa Slim - mutta siinä kieli oli selvä; puhuimme kaikki yhtä huonoa englantia. Tsernobyl oli juuri pamahtanut eivätkä miehet millään suostuneet uskomaan, että Suomen kadut eivät olleet täynnä ruumiita.
Mette, entä jos puhuitte suomea? Merete Mazzarella kertoi esseessään, miten Ruotsissa ihmiset eivät tajunneet hänen puhuvan ruotsia, vaan aina vastasivat englanniksi. Kun Mazzarella kertoi näille ihmisille ruotsiksi puhuvansa ruotsia, nämä sanoivat, että miten he muka voisivat sen tietää. Minusta tämä oli jotenkin huvittava juttu. Muuta en siitä kirjasta varmaan muistakaan.
VastaaPoistaNiin, monessa maassa pitkälle pääsee jo sillä sinnepäin-puhumisella tai jos muutaman sanan osaa niin on jo iso plussa, toki maissa, paikoissa ja yksilöissä on eroja.
VastaaPoistaRanskassa käydessäni minulle vastattiin kaikkialla aina englanniksi, kun yritin sitä huonoa ranskaani solkata...mutta ainakin vastasivat mikä ei kuulemma ole itsestäänselvyys. Toki niihin "en edes yritä ymmärtää mitä haluat sanoa, typerä turisti" ihmisiin törmää myös.
Italiaksi osaan muutaman näpsän kirosanan...mikäköhän siinä on että kirosanat tarttuvat parhaiten mieleen? Samoin muutama ulkomaalaistuttu osaa suomea muutaman hyvin värikkään fraasin verran...
Ja myönnän että jos on epävarmuutta sanojen päätteistä yms. niin häpeämättömästi voin mumista sanojen loppuja tai vääntää sinne jonnekin väliin toivoen kuulostavani joltain hassulta murteelta...
Kemppinen kirjoitteli siitä, mitä hankaluuksia sanojen epäselvä tai väärin painotettu ääntämys saattaa ulkomailla aiheuttaa. Epävirallisissa ympyröissä se ei ehkä haittaa, mutta politiikassa, liike-elämässä jne voi tulla onkelmia.
VastaaPoistaHyvä äidinkielen pohja kielioppeineen on äärimmäisen iso apu aina uuden ja uuden kielen oppimiseen. Siksi kannatan sitä. Omat oppilaani ainakin pitivät selkeistä vertailuista äidinkieleen tai jo oppimaansa muuhun vieraaseen kieleen.
VastaaPoistaOn sitten kielikorva- ja sävelkorva-ihmiset, jotka oppivat kuuntelemalla. Nykyään kouluissa otetaan kaikki kielen osa-alueet ja eri oppimistyylit mukaan. Ryhmät ovat heterogeenisiä, mutta jokaiselle löytyy sillä tavalla jokin osa-alue, jolla voi kokea onnistumista. Sehän on kaiken A ja O kielen tulevaa käyttöä varten.
Kielikylvyt ko. kulttuurissa ovat kai säästökurimuksessa toteutumattomia haaveita lukuun ottamatta kaikkein varakkainta väestön osaa. Ja heidän lapsiaan tietysti.
Liisa, ei tässä Saarikiven mallissa mitään kalliita kielikylpyjä haviteltukaan, vaan toisenlaista lähestymistapaa kielten oppimiseen. Lienee aika selvää, että tämä nykyinen metodi on tehoton, mikäli tosiaan pidetään päämääränä, että mahdollisimman moni oppisi puhumaan auttavasti jotain vierasta kieltä.
VastaaPoistaHei Kirsti!
VastaaPoistaValitettavasti Suomessa tarjotaan äärimmäisen vähän kielenopetusta, joka ei nojaa kieliopin pänttäämiseen. Onneksi 80-luvulta saakka Suomessa on kuitenkin kielikylpytoimintaa (http://fi.wikipedia.org/wiki/Kielikylpy, jota tarjotaan ainakin ruotsiksi ja englanniksi. Olenpa kuullut peräti kiinankielisestäkin kielikylvystä. Todennäköisesti sitä tarjotaan myös muilla kielillä.
Toinen lapsistani on osallistunut peräti kahden kielen kielikylpyyn, ensin ruotsinkieliseen ennen koulikää, sitten kouluun mentyään englanninkieliseen. Oikeastaan tarkoituksemme oli, että lapseni olisi jatkanut ruotsinkielistä kielikylpyä koulussakin, mutta menimme muuttamaan välillä paikkakunnalle, jossa oli tarjolla englantipainotteinen kieliluokka.
Kielikylpyluokkia ja -kouluja on yleensä kaksikielisillä seuduilla. Kielikylpykokeilu tuotiin Suomeen 80-luvulla Kanadan kaksikielisiltä alueilta (ranska ja englanti) saatujen erinomaisten tulosten innottamana. Tälläkin hetkellä kielikylpyopetukseen liittyvää tutkimusta tehdään Vaasan yliopistossa.
Kielikylpy perustuu Saarikivenkin maintisemaan ajatukseen, että lapsi oppii kielen matkimalla, ts. hän vastaa sillä kielellä, jolla hänelle puhutaan.
Opiskelijana olin töissä Ruotsissa umpiruotsalaisella seudulla, joten ruotsin taitoni parani huimasti siitä, mihin se oli jämähtänyt suomalaisen koululaitoksen ansiosta. Sittemmin kertasin ruotsin taitoani lyhyellä suggestopedisella kielikurssilla, jossa keskityttiin nimenomaan keskustelemiseen ja kieliopin opiskelu rajoitettiin minimiin. Pidin. Niin kuin pidin lapseni ruotsinkielisestä kielikylvystäkin.
Luontaisella kielikylvyllä on muuten pitkät perinteet. Vielä 1900-luvun alun sivistyneistökodeissa oli luonnollista puhua useita kieliä, ruotsia, saksaa, ranskaa jne. Olisikin aivan ihastuttavaa, jos moinen ilmiö saataisin takaisin Suomeen.
Kielikylpy ei muuten ole kallis kielenoppimistapa. Yhteiskunnalle kielikylpyopettajan koulutus ei maksa sen enempää kuin muukaan kielenopettajakoulutus. Kielikylpyluokkia puolestaan on tarjolla myös ihan tavallisissa peruskouluissa, jotka ovat käyttäjilleen täysin ilmaisia oppilaitoksia. Valitettavasti kielikylpyä kuitenkin tarjotaan harmillisen harvoissa kouluissa.
VastaaPoistaVirve, kiitos asiantuntevasta kommentistasi kielikylpyihin liittyen. Vaistomaisesti olen aavistellut, että suggestopedisissä metodeissa voisi olla pointtia. Valitettavasti itselläni ei ole kokemuksia.
VastaaPoistaMieleeni juolahti näin yöaikaan googlata Aila Laannin nimi, ja päädyin vilkaisemaan tätä sivua. Ihmettelin kommentteja hänestä! Minä muistan hänet 1970-luvulta Porin Tipulasta melko mukavana opettajana. Hän tiesi kyllä varsin hyvin inhoni pakkoruotsia kohtaan, mutta en koskaan tuntenut tulleeni syrjityksi tai kaltoin kohdelluksi. Muista opettajista on huomattavasti ikävämpiä muistoja.
VastaaPoistaRuotsia en kyllä oppinut keski/peruskoulussa puhumaan lainkaan, ja lukiossa taas sattui olemaan sanotaanko nyt vaikka että "mielenkiinnoton" opettaja, joten siellä alkoi jo opittukin haalistumaan muistista.
Opin ruotsia kunnolla vasta muutettuani tänne töihin, ja jäin kuin jäinkin maahan asumaan, löytyi umpiruotsalainen puolisokin.
Ajattelin vain panna tänne sellaisen huomautuksen, että ei kai Laannissa mitään kummempaa vikaa ollut, hän opetti sen ajan käytännön mukaan - pääasiassa kieliopin ja sanaston kautta. Muistelen häntä lämmöllä ruotsin-inhostani huolimatta.
Hei Sinikka! Ehkä hänellä oli ruotsin opetuksessa aktivoituna eri persoona kiuin saksan opetuksessa. Olin pitkän saksan ryhmässä, meitä oli alle kymmenen. Pari muutakin tyttöä poti tuskallisia ahdistusvaivoja hänen pelottavuutensa vuoksi. Se on kyllä totta, ettei myöskään monessa muussa sen ajan opettajassa ollut hurraamista oppilaan näkökulmasta asiaa tarkastellen.
VastaaPoista