Varsinkin aamulla olisi ennen töiden alkamista hyvä vähän aikaa olla hiljaa, ja iltapäivällä kun iskee levottomuus, niin silloinkin olisi hyvä heittää kaikki muu tekeminen sikseen ja ryhtyä olemaan hiljaa.
Mutta se ei ole helppoa. Hiljaisuudessa voi tulla mieleen kaikenlaista. Niin hyvää kuin hiljaisuus tekeekin, alan helposti vieroksua ja kartella sitä. Ihan kuin mieluummin pitäisin tutun levottomuuteni ja tutut valituksenaiheeni, kuin antaisin itseni johtua johonkin uuteen.
Tekstit
Harmaan suden blogissa on tullut jonkun runon tiimoilta pohdittua hiljaisuutta pariinkin otteeseen. Mulla on se kokemus että kun sen ahistuksen antaa mennä läpi niin hiljaisuudesta tulee eheyttävää.
VastaaPoistaMuistan että pienenä tyttönä saatoin mennä ihan vapaaehtoisesti pimeään kellariin tai komeroon. Kuulostaa creepyltä, tiedän, mutta se oli keino hallita ärsyketulvaa jo silloin. Aikuisena saatoin stressattuna istua pimeässä vaatehuoneessa tai kylmässä saunassa.
Siinä haastattelussa puhuttiin tästäkin, ihmisistä jotka heti herättyään laittavat vaikka radion soimaan tappaakseen sen hiljaisuuden jo nuppuna. Sekä haastattelija että minä totesimme ettemme ole niitä ihmisiä. Pohdittiin hiljaisuutta ja sisäistä vuoropuhelua jonka se mahdollistaa, kirjoittajan työkaluna.
Mutta tuo loppulauseesi on aika kuvaava; ihminen pelkää uutta.
Mukavaa viikonloppua sinulle!
Reine, kiinnostavia noi sun kellarikokemukset. Itsellä oikeistaan vahvimmat lapsuusmuistot liittyvät siihen kun menin talomme kellariin. Muistan sen hiljaisuuden ja rauhan. En kyllä tiedä miten kauan siellä kerrallaan olin, mutta muistan että aina välillä sinne halusin, vaikka siellä oli vähän pelottavaakin. Pelkäsin että talo romahtaa niskaan.
VastaaPoistaEn minäkään kuuntele aamuisin radiota, mutta lehteä tulee selattua ja kahvia juotua.
Minulla oli lapsena yhteän kesän sellainen harrastus, että menin pimeään kerrostalon kellariin. Tuo kellari kulki koko kymmenrappuisen talon alla, maanalla siis. Koska olin lopultakin ymmärtänyt rannekelloni viisareiden tarkoituksen, tiirasin siitä aikaa. Olin sitä ylpeämpi mitä kauemmin uskalsin olla siellä, pimeässä. Pelkoni (minulla oli sellainen vaihe, että pelkäsin paniikinomaisesti pimeää) lieveni ja lopulta katosi, ehkä tuosta itse keksimästäni harjoitteesta oli apua.
VastaaPoistaYksinäisyydessäkin voi käydä vähän samoin, että tulee levottomaksi jos mielen kellarista alkaa nousta esiin sellaista mitä ei uskalla katsoa silmästä silmään. Siis voi olla tai sitten ei, levottomuus voi syntyä niin monista erilaisista asioista.
Serkullani oli muinaisina aikoina aviomies, joka kantoi matkaradiota mukanaan huoneesta toiseen. Minulta jäivät vierailut vähiin, kävi niin hermoille. Oli toinenkin syy; serkku piti itseään taiteellisena sieluna. Kun puhuttiin hänen maalauksistaan, tulin hyvin toimeen, kehuin kehuttavat ja lopusta olin vaiti. Mutta kun kyse oli pianonklinkutuksesta, olin samaa mieltä kuin perheen pekingeesi, joka lopetti musisoinnin aina lyhyeen ulvomalla. Kuvitelkaa Für Elise nuotin vierestä soitettuna ja pekingeesillä täydennettynä! (Tiedän, jos tällaisesta lukisi kaunokirjallisuudesta, niin sanoisi, että liikaa Suomi-Filmiä, mutta kun se valitettavasti on totta!) Myöhemmin serkulle tuli avioero, ja sikäli kuin tiedän (hänen kännykkänsä on ollut vuosikaudet pois päältä), hän asustelee erakkona jossakin päin Keuruuta ja tekee mahdottomia savikuppeja.
VastaaPoistaPäivässä on monta tuntia, jolloin en tee mitään, mutta sitä sanotaan masennukseksi, eikä se pidä kallonkutistajaa loitolla. Päinvastoin.
VastaaPoistaHiljaa oleminen on yhtä luonnollista kuin hengittäminen, jos sen taidon kadottaa, on hukassa. Siksi kai ihmisille järjestetään hiljaisuuden retriikkejäkin -hiljaisuuskin pitää tuotteistaa. Huokaus.
Tosiaan Hirlii, nyt palautui minullekin mieleen miten jännittävä oli pimeässä katsella kellon viisareita.
VastaaPoistaMette, jotenkin välittömästi kiinnyin tuohon serkkuun joka asustelee erakkona Keuruulla ja tekee mahdottomia savikuppeja. Myös Fur eliseä epävireisesti kilkutelleena tunnen myötätuntoa häntä kohtaan. Minulta kyllä puuttui se pekingeesi.
Susu, olen aina ajatellut, etten välittäisi mennä retriittiin, mutta viime aikoina on alkanut tuntua, että ehkä siihen hiljaa olemiseen tarvitaan tukea. Onneksi retriitit ovat kohtuuhintaisia, eivät mitään tolkutonta bisnesta kuitenkaan, vaikka sitten tuotteistaisivatkin hiljaisuutta.
VastaaPoistaMasennus ei tosiaan pidä kallonkutistajaa loitolla. Toisaalta on tullut sellainen vaikutelma, että on suuri ilonaihe jos joku vielä saa kallonkutistajan.
Itselleni kävely työpaikalle, silloin kun sen teen, on lähes tuollainen tila - lukuunottamatta sitä, että kävelen. En kuuntele radiota, en puhu puhelimeen, en puhu itsekseni...
VastaaPoistaPaikallaan oloa mitään tekemättä vaikka vartti päivässä, se on harkinnan arvoinen idea.
MInulla on nyt taas hurahtanut monta päivää, ettei ole ollut aikaa. Mutta heti kun alkaa arki, kokeilen. Kävely on kyllä terapeuttista sekin.
VastaaPoista