perjantai 23. lokakuuta 2009
Auttaisiko käsidesi
Mistä tulee tarve puristella henkisiä finnejä? Tajusin, että sitähän minä teen koko ajan. Puristelen finnejäni. Miksi en anna niiden parantua? Miksi en peitä niitä laastarilla? Miksi näpelöin niitä likaisin sormin, tulehdutan niitä entisestään? Käytän tulehduksia kirjoittamisen materiaalina, mutta onko se kuitenkaan terveen ihmisen touhuja tuollainen.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Tekstit
Se on yksi tapa elää ja yrittää ymmärtää elämäänsä. Ei se ole sen enempää tervettä kuin sairastakaan, se on luovan ihmisen tapa kohdata itsensä.
VastaaPoistaNe jotka käyvät "oikeissa töissä" voivat elää itsensä ulkopuolla, kohtaamatta tulehtuneita kohtiaan.
Meille kipu on työväline, hyvissäkin hetkissä sillä luodaan kontrastia ilon ja onnen taustalle.
Kyllä asioista kannattaa puhua, vaikkei välttämättä julkisesti. Se on joka tapauksessa tapa selvittää päätään ja oppia tuntemaan itseään. Vaikeuksien kokeminen ja niistä selviäminen tekee meistä vähän viisaampia.
VastaaPoistaKootut terveysuutiset- Kookas.fi
Totanoin, Claes Andersson kertoi tästä samasta uusimmassa kirjassaan. Hän keskeytti oman psykoterapiansa, koska kirjoitti romaania ja se oli juuri siinä vaiheessa että oli valittava jompi tai kumpi. Andersson sanoi terapiaprosessilla ja kirjoittamisella olevan yhtymäkohtansa, ja senkin ettei terapia tukahduttanut häntä kirjailijana vaan päinvastoin vapautti.
VastaaPoistaVaikeita, hankalia asioitahan kirjailija lähestyy ja käyttää siihen omaa maailmaansa; kokemuksiaan ja tietojaan. Ideoita ja ilmaisua voi varastaa ja lainatakin, mutta kokemus- ja tietovarasto on kaikilla omansa. Oma ilmaisu minusta syntyy sieltä.
Onko se nyt sitten tuolla akselilla lainkaan: sairas-terve, se minusta tuossa sinun ajatuksessasi tuntuu vähän vieraalta.
Kipu on työväline. Hyvin sanottu Satu. Mutta pitäisköhän vaihtaa työvälinettä?
VastaaPoistaNiinpä Nattuli. Ja onnellisessa tapauksessa viisastumisestamme on iloa muillekin. Itse vaan viisastun aika hitaasti.
Kiinnostavaa Hirlii, minäkin olen kokenut kirjoittamisen ja terapian liittyvän yhteen ja olen kirjoituskursseillanikin siitä aina välillä puhunut. Mutta sitten taas olen ajatellut, että olenko ihan pimeä kun noin sanon. Niin, toi viimeinen lause oli vain sellainen mulle tyypillinen älähdys.
Koska jotkut kirjatkin ovat lukijalleen terapeuttisia, niin miksei sitten tekijälleenkin? Minusta jotkut ammattilaiset suhtautuvat turhan kainosti sen asian tunnustamiseen, että kirjoittajan työssä on mukana myös tuo terapeuttinen aspekti. Lue, hei toi Andersson, siellä on muutakin mielenkiintoista kirjailijuudesta, kirjailijan työstä. Josta Andersson muuten puhuu enemmän kirjassaan: Luova mieli, kirjoittamisen vimma ja vastus. En tiedä onko tuttu sulle?
VastaaPoistaJoo Luovan mielen olen lukenut. Se kyllä jäi mieleen, vaikka ärsyttikin tavallaan sen maailmankuva, ihmiskuva. Täytyypä vilkaista tuo uusinkin.
VastaaPoistaLisää luovaa ärtymystä, kai sitten...;)
VastaaPoistaKipu on ihan hyvä työväline, niin kauan kuin kipua ei ole liikaa.
VastaaPoistaToisaalta, jos kipua on liikaa, se ehkä myöhemmin, vähemmän tulehduksillisina aikoina, on antanut itselle taas vähän uusia välineitä.
Kirjoittamisen terapeuttisen vaikutuksen tunnustan kyllä, tosin ehkä itselläni ne terapeuttisimmat tekstit eivät koskaan näe päivänvaloa.
Parempi niin.
Suodatettuina ne voivat näkyä teksteissä, joita kirjoittaa lukijalle.
Tuota en kyllä ymmärrä, että "Ne jotka käyvät "oikeissa töissä" voivat elää itsensä ulkopuolla, kohtaamatta tulehtuneita kohtiaan". Mielestäni se on kirjoittamisen, taiteilijuuden jne. mystifioimista, glorifioimista, aivan kuin työssä käyvät ihmiset olisivat irrallaan omista tunteistaan.
Minä epäilen, että kenelle tahansa voi käydä niin, että elää vähän itsensä ulkopuolella. Olen elämäni varrella tavannut moniakin kirjailijoita/taiteilijoita joista tuo ajatus on tullut mieleen. Ja sitten toisaalta on tietenkin myös vähän vaarallista arvioida muita ihmisiä, että elävätkö ne itsessään, vai itsensä ulkopuolella.
VastaaPoistaMinusta on ylipäätään vaarallista ryhtyä puhumaan/arvioimaan toisia.
VastaaPoistaIstuin selaamassa viikonloppuna tuota Haanpää (sensaatio) kirjaa ja siinä nimenomaan korostuu joku semmoinen näkökulma, että taiteilja on jotakin ihan ihmeellistä, ja jonkun toisen "ulkopuolisen" kertomana sekä vielä siten ettei tuo Suuri Ulkopuolinen laita itseänsä peliin lainkaan, ja sitten sen sisällä vielä häpäisee muita, hänelle melko tuntemattomia ihmisiä.
Taiteilijuus tulisi olla ihan samoin kuin mikä muukin ammattitaito tässä maailmassa, noin niinkuin mun ideaalina, ja sidottuna kansalais-perustoimeentuloon.
Tuo ulkopuolelta katseleminen, se on vähän luonnekysymys, ja on ehkäpä silloin tosi vaarallista ellei elä itsessään muuten totta. Ellei tunne itseään, ole yhtä itsensä kanssa. Oman todellisen itsensä kanssa.
Sori, ja hyvähyvä lipsahdus, hah.
VastaaPoistaHaavikko, tarkoitin sitä.
Niin, kyllä kai se on aika syvästi meidän maailmankuvassamme, tuo kaipuu että olisi jotain poikkeusihmisiä, taiteilijoita esim. ja tiedeihmisiä, neroja joita voidaan palvoa ja joille suodaan asioita joita ei normaali-ihmisille suoda.
VastaaPoista