Olohuoneen nurkassa on vihreä perintökaappi, jonka alahyllyllä on kasa käsikirjoituksia erilaisissa hylkäyskuorissa. Niitä on vaikea katsella. Luojan sydän särkyy, kun näkee omansa siellä niin hylättyinä, toivonsa menettäneinä.
Pari hylättyä käsikirjoitusta koki 90-luvulla ylösnousemuksen Kolmiokirjan tuotteissa, hiukan muokattuna toki. Yksi novellikokoelma on mennyt muutossa hukkaan, siitä minulla on vain muistot. Kysymys oli lapsuusnovelleista, joissa nostalgisesti palasin kuusikymmentäluvulle. Mieheni piti niitä mestarillisina, mutta kustantamot eivät syttyneet. Novellit on kirjoitettu muistaakseni 1993.
Nyt hylättyjä kässäreitä lojuu nurkissa enää seitsemän kappaletta. Ihmeellistä, mutta sydän tosiaan tuntuu paljon keveämmältä nyt, ja on mukava alkaa miettiä seuraavaa kirjaa.
En usko, että kaikki käsikirjoitukseni koskaan näkevät päivänvalon kirjoina. Ainakin nuo Kolmiokirjan pokkareina julkaisemat olen jättänyt mielestäni. Lapsuusnovellit pitää myös unohtaa, koska minulla ei ole printtiä, eikä niitä ole sähköisessäkään muodossa, tietenkään. Pari-kolme käsikirjoitusta on kuitenkin sellaista, joista viimeistä sanaa ei ole vielä minun mielestäni sanottu. Mutta en pidä kiirettä. Aika toimii tässä minun hyväkseni. Kun aikaa kuluu, näen mikä noissa jutuissa voisi olla kestävää, ja työstäessäni käsikirjoituksia eteenpäin voin tarttua sitten niihin asioihin.
Tekstit
Aikamoinen nivaska!
VastaaPoistaHylkyjä kertyy kaikille kirjoittajille. Itselläni niitä on pari. Tai sanoisinko että niitä on aikojen saatossa tullut viisi tai kuusi, mutta noista neljä olen muokannut tosiaan Kolmiokirjalle. (Hyvä loppusijoituspaikka kirjalliselle jätteelle!) no hyi kuinka rumasti sanottu.
VastaaPoistaKoneella sen sijaan on kymmeniä alkuja ja ideoita, niissä hauskaa on se, ettei koskaan tiedä ovatko ne jätettä vai voisiko niistä kehittää jotain, niitä vain säilöö vuosia, koskaan tarttumatta aiheeseen.
Ehkä olisi viisasta puhdistaa kone kaikista ideoista ja aluista ja tuon jälkeen kirjoittaa vain ne, jotka ovat ajatuksiin jääneet kiusaamaan. Luultavasti niissä on riittävästi aihetta tarinaksi asti...
Steven Kingilläkin oli niitä aika kasa ennen kuin tärppäsi. Joillekin niitä kertyy matkan varrella urankin aikana. Muistan ainakin Helvi Hämäläiseltä julkaistun jotain aikanaan hyllytettyjä kässäreitä. Uskon, että aika tekee työtään, ja seuloo kaikesta kertyneestä materiaalista esiin niitä, joita voisi hyödyntää ja jatkojalostaa.
VastaaPoistaOlli Jalonen muistaakseni kertoi joskus, että joku hänen käsikirjoituksensa hylättiin, sitten hän purki sen osiin, julkaisi osat salanimellä, sen jälkeen teki osista jälleen synteesin ja julkaisi romaanijärkäleenä, jota en ole kylläkään lukenut. Hanneliina Seretinä julkaistun jonkun kirjan tai parikin olin kyllä lukenut.
VastaaPoistaKiinnostavaa pohdintaa. Itsellä on kasa kaikenlaista paperisaastaa nurkissa, osa kustantajalla joskus kiertänyttä, osa ei. Joskus voi tietysti olla, että tarinaan palaa vuosien päästä ja silloin siitä syntyykin jotain aivan uutta.
VastaaPoistaMinttis, kannattaa ainakin pitää mieli avoimena. Ja ehkä kannattaa myös välttää hylättyjen käsikirjoitusten mieltämistä paperisaastaksi, edes leikinpäiten. Sanoilla on taipumusta muuttua lihaksi, siksi ehkä kannattaisi keksiä korkealentoisempia nimityksiä kirjallisille, toistaiseksi keskeneräisille tuotoksilleen.
VastaaPoistaTästä kirjoitetaan julkisesti liian harvoin. Lohdullista, että muillakin on näitä tekstejä. Mutta ehkä ne vielä jalostuvat, kunhan löytävät oikean lukijan?
VastaaPoistaOikea lukija oikealla hetkellä:-)
VastaaPoista