Grafomanian pitkäksi äitynyttä keskustelua. Verkkolehti Usva käsitteli sekin aihetta, samoin Lastenkirjahylly.
En edes kuvittele voivani referoida keskustelun kaikkia ulottuvuuksia, voitte käydä itse lukemassa. Kommentoin vain asiaa, joka tuntuu nousevan esiin.
Lapsi ei lue kirjaa, joka ei sovi hänen kehitystasolleen. On siksi turha kantaa huolta siitä jos nuortenkirjojen hyllystä löytyy kirja joka oikeastaan sopisi paremmin aikuiselle, se jää lukematta, eikä siten voi vahingoittaakaan.
Tuon ylläolevan kuvan tein viime kesänä. Se on toinen osa sarjakuvakertomusta, joka kokonaisena löytyy Kulkeeko henki blogistani. Yritin piirroksella kuvata sitä kuinka minuun vaikutti, kun sattumoisin poimin aikuisten hyllystä jotain kehitystasooni sopimatonta, ja luin.
Ei todellakaan ollut lainkaan vitsikästä ahdistua kirjan vuoksi. Minun kohdallani ahdistavat asiat eivät kylläkään liittyneet seksiin, vaan väkivaltaan, mutta yhtä kaikki, olin lukenut jotain kehitystasolleni sopimatonta, enkä voinut puhua asiasta kenellekään. Sellaistakin siis tapahtuu. En sano, mitä johtopäätöksiä kirjoittajien tästä pitäisi vetää, mutta mielestäni vastuullinen aikuinen ihminen ottaa tällaisetkin sivuvaikutukset huomioon puntaroidessaan omaa kirjoittamistaan ja sitä kenelle hän kirjoittaa.
Tekstit
Ihan mielenkiinnosta vain, jäikö tuosta sulle jonkinlainen pysyvä trauma?
VastaaPoistaMinulla oli vastaavanlainen kokemus kuin Kirstillä, mutta eri alalta. Luin Victor Hugon Kurjat liian aikaisin. En yksinkertaisesti pysynyt kärryillä. En ole palannut siihen myöhemminkään.
VastaaPoistaPerinteisesti onkin sanottu, että lapsille tarkoitetuissa kirjoissa ei saisi olla liian avointa erotiikkaa, ei liian pitkiä filosofisia pohdiskeluja, ei liikaa väkivaltaa eikä liian vaikeaa kieltä.
Parista Anderssenin sadusta näin painajaisia.
VastaaPoistaAivan totta, aikuisten on mietittävä tarkkaan mitä kirjoittaa kun kirjoittaa lapsille ja nuorille, mutta tuo "kehitystasoa vastaavasti" onkin sitten jo hankalampi asia. Babarkirjoista, uudemmista on sensuroitu äitinorsun tappokohtaus, mutta eräs kolmivuotias sai lukea 3-vuotiaana alkuperäiskirjaa. Eikä ole mitenkään sielullisesti vammautunut siitä.
Jos nuortenkirjallisuudessa (tällä tarkoitan kirjoja jotka on selkeästi tarkoitettu yli 12-vuotiaille) ei voida käsittellä niitä asioita, jotka tulevat vastaan myös verkkomaailmassa (kuinka moni aikuinen joka kirjoittaa verkkoon ajattelee että tämän voi lukea kuka tahansa lukutaitoinen?), sanoma- ja aikakausilehdissä (iltapäivälehtien lööpit ja kuvat ovat aika kammottavia toisinaan), tv:ssä, elokuvissa, mainoksissa (niitä on kaikkialla) ja myös lasten ja nuorten lähiympäristöissä sekä elämässä, niin silloin kyllä jätetään lapset ja nuoret kauhean yksin vaikeiden kysymysten kanssa.
Oleellisinta on m i t e n aihetta käsitellään, ei itse aihe.
Lasten ja nuorten maailma on 2000-luvulla toisenlainen kuin heidän vanhempiensa ikäpolven maailma tai isovanhempiensa maailma. Tämän päivän 14-vuotias on esim koulussa käsitellyt koulusurmia ja norjan tapahtumia. Ne kummatkin tapahtuivat lasten ja nuorten arkiympäristössä. Kesksutelemalla niitä tapahtumia käsitellään. Viihde ei tarjoa siihen apuja, pikemminkin päinvastoin. Hyvä kirjallisuus sensijaan voi tarjota, paljon, myös ns. hankalien aiheiden käsittelyssä.
Hirlii,
VastaaPoistatuo onkin valtavan vaikea tilanne. Pitääkö lasten- ja nuortenkirjojen ottaa kantaa netissä ja lehdistössä pyörivään aineistoon?
Olen ottanut omaksi tehtäväkseni kirjoittaa kirjoja, jotka soisivat jonkinlaisen lepopaikan lapselle, mutta käsittelisivät samoja aiheita etäännyttäen, menneisyyden näkökulmasta - historialliset romaanithan kertovat aina samalla meidän ajastamme. Melkein kaikkia ongelmia on ollut ennenkin.
Eräs koululainen kirjoitti, että Auroran elämä on "niin helppoa" (Aurora-sarjani). Minusta se oli toisaalta huvittavaa, sillä aiheina ovat kuitenkin orpous, pakolaisuus, siirtolaisuus, lapset palvelijoina, mustien oikeudet, löytölapsi, unissakävely, lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö jne. Toisaalta olin tyytyväinen.
Kuten sanoit, keskustelu lasten kanssa kotona ja koulussa on korvaamaton asia. Ääneen lukeminen yhdistää aikuista ja lasta.
Anu, oikeastaan vähän vaikea eritellä, että jäikö tuosta pysyvä trauma. Ja jos jäi, niin kuinka vakava. Missä määrin voin nykyisen hulluuteni selittää tuolla tapauksella;-) Tuskin pelkästään... Mutta äidillä on edelleen kirjahyllyssä tuo kirja, enkä edelleenkään pysty selaamaan sitä. Minulle tulee aivan konkreettinen fyysinen pahoinvointi, kun vain kuvittelenkin mielessäni kirjan hajun, jonka siis koen edelleenkin, 45 vuoden jälkeen muistavani molekyylintarkasti.
VastaaPoistaHirlii, olen samaa mieltä siitä, että merkityksellisempää on käsittelytapa kuin aihe sinällään. Mutta siitähän tämä kaikkialla vellova keskustelu kai syntyikin, eli sopiiko käsittelytapa.
Anna, sinä aikamoinen sissi olit, kun luit Kurjat liian aikaisin. Siihen ei kyllä moni pysty. Melkein kuin jos joku lukisi liian aikaisin Alastalon salissa.
Kirsti,
VastaaPoistaminä vietin monet kesät naapurimme, toimittajan ja hänen opettajasisarensa vintillä. Siellä oli yksityinen kirjastoni. Kaikkea mahdollista, lastenlehtiä, outo Bushido Japanin sielu, jota kääntelin; paljon salapoliisiromaaneja, Balzacia jne.
Sitten pääsin tutkimaan koulukirjastoa ja kaupunginkirjastoa. Valitsi koulukirjastosta Välskärin kertomukset, jotka tekivät suuren vaikutuksen, vetivät mukaan historiaan.
Lapsille syntyy helposti paha olo kirjasta. Luimme lapsillemme ääneen kirjaa "Kilpikonnan syntymäpäivä". Siinä eläinystävät tuovat lahjoja, kaikki sopimattomia, heidän mieleisiään. Kun sitä on jatkunut jonkin aikaa, 3-vuotias poikamme purskahtaa itkemään Kilpikonnan kovaa kohtaloa seuratessaan. Onneksi kirjalla oli onnellinen loppu, yksi ystävistä toi salaatinlehtiä.
Niitä salaatinlehtiä meidän pitäisi osata tarjota lapsilukijoille.
Tuosta Kirstin kommentista tuli yhtäkkiä elävästi mieleeni, kuinka nuorena (ehkä liian?) luin Kaari Utrion kirjat Sunneva jaarlintytär ja Sunneva keisarin kaupungissa. Muistan vieläkin kirjojen erikoisen hajun ja sen myötä nimettömän ahdistuksen, jonka kirjat aiheuttivat. En ole sittemmin aikuisenakaan lukenut yhtään muuta Utrion kirjaa, koska ahdistus ja haju väijyvät jossakin muistin takalokeroissa.
VastaaPoistaÄsken tuli telkusta elokuva "Aavan meren tällä puolen", jossa 12-vuotias (?) tyttö yritti itsemurhaa, kun äiti oli niin dorka. Tällaisia leffoja ei mielestäni tarvita.
VastaaPoistaAnna, toisaalta on niinkin, että ihmistä ei voi suojella kaikelta mielipahalta, eikä muultakaan pahalta.
VastaaPoistaMaisakaisa, tuollaista se sitten on:-)
Vanha Erkki, minäkin katsoin leffan, enkä pitänyt sitä kovin onnistuneena tosiaan.
Kirsti,
VastaaPoistalapsen on hyvä kokea pettymys ja suru tuollaisina pieninä annoksina. Suuria suruja ja pettymyksiä tulee jokaiselle hakematta elämän aikana.
En tiedä teistä muista, mutta katselen Presidentinlinnan kutsuja ja samalla vilkaisen tätä keskustelua. Haastattelussa juuri Tuomas Kyrö ja hänen kirjansa Mielensä pahoittaja.
VastaaPoistaNiinhän niitä tulee juu.
VastaaPoistaEn kyllä millään jaksa katsoa linnan kutsuja, liian pitkäveteistä.
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
VastaaPoistaMinä luin 8-vuotiaana Utrion "Sunneva keisarin kaupungissa". Kesken lukemisen kysyin äidiltäni, että mikä on portto. Äiti kertoi asian sellaisena kuin se on. Minä vastasin, aijaa, ja jatkoin lukemista.
VastaaPoistaNoin 12-vuotiaana luin monet sotiin ja rotusortoon liittyvät aikuisten romaanit, joissa oli raakoja väkivaltakuvauksia. En lukenut lapsena juuri ollenkaan lasten kirjoja, koska ne eivät puhutelleet eivätkä auttaneet minua. Minulle ei ole tullut yhdestäkään kirjasta ahdistuksia missään elämäni vaiheessa. Kirjat ovat päinvastoin pelastaneet minut ja antaneet pakotien arjesta.
Aikuisella on toki aina vastuu lapsesta, mutta joskus moraalin vartijat saattavat estää joitakin lapsia lukemasta sellaisia kirjoja, jotka juuri näille lapsille ovat henkitärkeitä.
Minä luin Grimmin satuja alle kouluikäisenä, ne olivat aivan hirveitä. Paha äitipuoli saatettiin laittaa tynnyriin, johon iskettiin nauloja ja joka sitten vieritettiin mäkeä alas. Olen joskus lukenut, että lapset eivät ota tuollaisia väkivaltakohtauksia tosissaan. Minä otin ja kärsin pahan äitipuolen kanssa jokaisessa töyssyssä tynnyrin vieriessä. Ahdistuin valtavasti. Valitettavasti luin myös Mika Waltarin synkän Kaarina Maununtyttären ihan lapsena, tykkäsin nimittäin prinsessoista. Kirjapoliisiksi en aio ryhtyä, mutta Grimmin satuja en ole omille lapsilleni hankkinut.
VastaaPoistaKatja, niinhän se on, että ns. moraalinvartijat saattavat estää. Ja joku voi jopa tästä estämisestä saada traumoja. Mutta mikä neuvoksi, pitäisikö meidän kokonaan lopettaa sen miettiminen mikä lapsille sopii, ja lopettaa heidän suojelemisensa? Mihin sitten päädytään? Kysymykselläni tarkoitan nyt vain sitä, että minusta meidän on käytännöllisesti katsoen pakko miettiä tällaisiakin asioita, vaikka yhä enemmän on saamassa valtaa se ajattelumalli, että ketään ei saa estää tekemästä mitään asiaa.
VastaaPoistaAnonyymi, minä taas en ahdistunut Grimmin saduista lapsena, mutta ne kyllä ovat aika julmia, johtuen ehkä siitä, ettei niitä alunperin ole lapsille tarkoitettukaan. Jonkinlainen väärinkäsitys tapahtunut, kun niitä on alettu julkaista lapsille.
Aha, taas mennään! En kannata sensuuria, mutta lasten- ja nuortekirjapuolella on kyllä olemassa kontrolli siitä, mitä kirjoitaan ja miten. Kyllä kustantamot ja kustannustoimittajat pitävät visusti huolen, ettei esim. hillittömiä porno- tai väkivaltakuvauksia julkaista.
VastaaPoistaväittää Sari
Varmasti pitävät Sari. Ja myös itsesensuuri on ankaraa monella.
VastaaPoistaSelasin nopeasti läpi tästä yhdestä nuortenkirjasta syntynyttä keskustelua. Se on asiallista ainoastaan Grafomaniassa jonka perusteella lukija saa selkeän viestin mm siitä, että suurin osa lasten- ja nuortenkirjailijoista on tolkullisia aikuisia ihmisiä.
VastaaPoistaPaljon suurempaa huolta kannattaisi kantaa siitä että lapset ja nuoret (kuten aikuisetkin) viettävät ison osan ajastaan verkossa, ja vastaan voi tulla aivan mitä tahansa sisältöä. Verkkosisältöjä ei voida valvoa eikä kontrolloida, mutta valintojen tekemistä voi opettaa.
Tosielämästä: Eräs kymmenvuotias lapsi alkoi nähdä painajaisia ja oli sai ahdistustiloja joita ei kyennyt verbalisoimaan. Vanhemmat huolestuivat ja yrittivät selvittää mistä on kyse, mitä on tapahtunut. Selvisi että lapsi oli tietokoneen ääressä, kulkenut verkossa ja joutunut vahingossa sivuille jotka olivat järkyttäneet häntä. Tuo lapsi päätti itse olla menemättä interenettiin yksinään, omien sanojensa mukaan hänen ei tarvitse ja on paljon muutakin, parempaa tekemistä. Hänellä on tolkulliset vanhemmat ja aikuisia ympärillään sekä muita virikkeitä. Kaikilla lapsilla ja nuorilla ei näin ole.
Käykääpä kirjastossa ja viettäkää aikaanne siellä. Havainnoikaa mitä ihmiset siellä tekevät. Minkälaisia tiloja kirjastoista tehdään ja halutaan tehdä? Aikuisviihde ja sen aktiivikäyttäjät ovat kasvava kirjastonkäyttäjäryhmä. Pedofiilit ja raa’an väkivallan sekä pornon käyttäjät löytyvät tietokoneen äärestä, lähimmästä kirjastosta. Miten se vaikuttaa lapsien ja nuorten kehitykseen?
Kirjojen ja sitä myöten kirjallisuuden rooli tai osa on tulevaisuuden kirjastovisioissa aika uhanalainen, siksikin että aineistohankintamäärärahat tulevat entisestään pienenemään. Kaikkien kirjailijoiden kannattaisi olla enemmän huolissaan kirjastojen tulevaisuudesta, siihen kannattaisi tämä ”moraalis-eettinen energia” kohdistaa.
Luulen, että kaikki kirjailijat ovat kyllä ilman patisteluakin huolissaan kirjastojen tulevaisuudesta. Myös internetin ongelmat lienevät tiedossa. Joskus käy niin, että jokin yksittäinen teos toimii ikäänkuin ukkosenjohdattimena, jonka kautta käsitellään ajassa liikkuvia ilmiöitä, muitakin kuin ko. teosta. Ehkä niin on tässäkin tapauksessa. Luulen, että keskustelun ajoittainen tolkuttomuus johtuu siitä, että ihmiset puhuvat vähän eri asioista, puhuvat toistensa ohi niin sanoakseni. Se lienee yksi yleisin nettikeskustelun muoto.
VastaaPoistaKirsti kirjoitit :"Luulen, että keskustelun ajoittainen tolkuttomuus johtuu siitä, että ihmiset puhuvat vähän eri asioista, puhuvat toistensa ohi niin sanoakseni. "
VastaaPoistaLiian pitkien ketjujen lukemisessa on iso työ. Useimmat osallistujat eivät ehdi tai viitsi tehdä sitä.
Ihmiset taistelevat nettikeskusteluissa usein tuulimyllyjä vastaan, eivät todellisuudessa esitettyjä kommentteja vastaan. He eivät laita esille, mitä kommenttia, tarkalleen mitä mielipidettä kannattavat tai vastustavat.
Minua ärsyttää juuri tämä nettikeskusteluissa: jotkut taistelevat kuvittelemansa henkilön kuviteltuja mielipiteitä vastaan. Ja juuri ne kommentit leviävät, ja nettikeskusteluun osallistuneesta henkilöstä on äkkiä tullut suorastaan fiktiivinen hirviö.:)
Pentuna pidin Jörö-Jukka -kirjaa tosi vastenmielisenä, ja kuvitus teki tarinoista vielä karmeampia. Harvassa aikuistenkirjassakaan on niin sadistisia hirveyksiä. Sain sen joululahjaksi, onhan se lasten satukirja...
VastaaPoistaMutta pysyviä traumoja en saanut, annan kynsien kasvaa ja tukkakin on tältä aamulta kampaamatta ;)
Anu,
VastaaPoistakirjoitit Jöröjukasta: "onhan se lasten satukirja..."
Vanhoille aikuisten kauhujutuille ja saduille kävi niin kuin käy usein vanhoille verhoille ja huonekaluille: ne siirrettin lastenhuoneeseen.
Totta, Kirsti, estämisestä tulee traumoja; usein pahempia traumoja kuin sallimisesta.
VastaaPoistaLasten suojelua ei tietenkään pidä lopettaa, mutta oman kokemukseni mukaan lapset harvoin traumatisoituvat kirjojen vuoksi (olen työskennellyt myös lasten parissa).
Jos lapsella on esim. rankat kotiolot, ja hän joutuu kasvamaan aikuiseksi tavallista nopeammin (olemaan jopa äiti tai isä omille vanhemmilleen), hän kaipaa käsittelymalleja rankoille asioille. Hän tarvitsee myös tietoa siitä, ettei ole ainut lajissaan. Silloin aikuisten kirja tai rankka nuorten kirja toimii korvaamattomana apuna (kaikkia eivät psykologit tai sosiaalityöntekijät pysty auttamaan).
Jos taas lapsen elämä on turvallista, en näe mitään syytä sellaisen lapsen lapsuuden nopeaan riistämiseen liian rankalla kirjalla. Vaikkakin kaikki lapset kohtaavat elämän rankkuuden tavalla tai toisella, eikä heitä siltä pysty suojelemaan kukaan.
Itse ratkaisisin asian "tapauskohtaisesti". Tätä taustaa vasten vanhempien tai muiden kasvattajien aistit, vaistot, elämänkokemus tai koulutus nousevat tärkeään osaan.
No... Nämä asiat ovat sellaisia, joita voisi punnita tuntikausia ja miettiä ratkaisuja eri näkökulmista, mutta se on vähän sama juttu, kuin yrittäisi ratkaista matemaattisella yhtälöllä maailmankaikkeuden tarkoituksen.
Anna, se on totta, ihmiset kirjoittelevat omien mielikuviensa pohjalta ja varmasti teen itsekin sitä samaa.
VastaaPoistaAnu, minäkin sain Jöröjukan, pariinkin kertaan. Sain trauman siitä, että sain saman kirjan kahdesti. Eikä se tosiaan ollut mikään kauhean hauska, mutta siinä ehkä auttoi, kun tiesi että se on vain satua.
Katja, suo siellä, vetelä täällä. Trauma tulee estämistä ja sallimisesta ja mistä milloinkin:-) Mitä sinä puhut, eikö muka maailmankaikkeuden tarkoitusta voisi ratkaista matemaattisella kaavalla...?
"Sain trauman siitä, että sain saman kirjan kahdesti."
VastaaPoistaHaha :D
Joo, mullekin opetettiin jo hyvin pienenä, että tarinat on "vain" tarinoita, mielikuvitusta. En tiedä johtuuko siitä vai mistä, mutta mä en ole ikinä esim. nähnyt kauhuleffoista painajaisia.
Enkä muuten ole tähän päivään mennessä niin karmeaan tarinaan törmännyt, etteikö todellisuudesta olisi aina löytynyt jotain paljon pahempaa :-/
Kirsti: Jos maailmankaikkeuden tarkoitus olisi ratkaistavissa matemaattisella kaavalla, se kaava olisi varmaankin 1+1=3. Hihii!
VastaaPoistaEn kyllä väitä vastaan, jos sinä väität muuta. :)) Muistaakseni olet yhtä hyvä matematiikassa kuin minäkin. ;)
"Enkä muuten ole tähän päivään mennessä niin karmeaan tarinaan törmännyt, etteikö todellisuudesta olisi aina löytynyt jotain paljon pahempaa :-/ "
VastaaPoistaTai parempaa sekä mielikuviteksellisempaa, ja hei mikähän siinä sitten on ettei havaintomaailmaasi tämä mahtuisi, AnuH ?
(ps.tämä ei ole vittuilua)
Verkkomaailmassa se ei välttämättä mene näin, mutta todellisessa elämässä usein menee. Paljon suuremmalla mielikuvituksella varustettuja ihmisiä tunnen tästä tosielämästä.
Miksi näin? Koska tämä paljon puhuttu mielikuvitus näyttää muuttavan hyvinhyvin paljon kapeampaan tilaan (ihan pieneen tulitikkulaatikkoon) verkkotodellisuudessa kuin tässä oikeassa elämässä.
Mistähän se johtuu, että elokuva on ainakin minusta pelottavampaa kuin todellinen vaaratilanne.
VastaaPoistaOlen sellainen ihminen, joka kääntää päänsä pois, kun elokuvassa tai TV-ohjelmassa on väkivaltainen kohtaus. Mutta kun jouduin sotaan, en pelännyt ollenkaan, vaan muutuin täysin pelottomaksi ja tyyneksi.
Jouduin Kyproksella vallankumouksen ja sodan keskelle. Näin laskuvarjojoukkojen leijailevan alas varhain aamulla, kuulin, että naapuritalossa ammuttiin, olin lasteni kanssa ohuessa sirpalesuojassa, josta ei olisi ollut mitään hyötyä. Vieressä paukkui tykki tuntikausia. Meitä YK:n leirialueen siviilejä käytettiin jonkinlaisena kilpenä.
Evakuointia ennen olin muiden ulkomaalaisten joukossa hotellissa, jonka ikkunoiden eteen oli nostettu patjat suojaksi. Käytävillä oli kymmeniä vaahtosammuttimia. Läksime pois pitkässä autokolonnassa ja ajoimme napalmilla poltetun maiseman läpi.
Ehkä en voinut pelätä, kun olin siellä kolmen lapsen kanssa.
Pelkäsin vasta kotona Suomessa. Ensimmäisen päivänä kadulla kulkiessani kuulin lentokoneen lentävän yli ja olin vähällä heittäytyä maahan suojaan. Pelkäsin koko ajan, että mieheni kuolee siellä rauhanturvajoukoissa.
Varsinkin silloin pelkäsin, kun tiesin, että hän liikkuu erään toisen upseerin kanssa jeepillä eristyneeksi joutuneissa kylissä viemässä niihin postia ja lääkkeitä. Jännitin niin paljon, että hermo alkoi nykiä silmäkulmassani, ja se vaiva lakkasi vasta muutaman vuoden kuluttua.
Katja Tanskasella oli hyviä pointteja siitä, kuinka vaikeissa kotioloissa elävä lapsi tai nuori voi tarvita kirjoja rankoista aiheista ymmärtääkseen, ettei ole ainoa, ja toisaalta ehjän lapsuuden saaneita lapsia saakin suojella liian rankoilta kirjoilta. Annoit uuden oivalluksen, kiitos.
VastaaPoistaAnu, totuus on tarua ihmeellisempää. Ja varsinkin kamalampaa. Oikeat ihmiskohtalot ovat usein sellaisia, ettei niitä voisi pistää kirjaan, eivät vaikuttaisi uskottavilta.
VastaaPoistaAnna, ehkä kysymys on juuri siitä, että pahassa tilanteessa ollessa toimii jokin defenssi. Siksi elokuva voi tuntua pelottavammalta kuin tosipaikka. Olen itse aivan allergisoitunut väkivaltaelokuville ja tarinoille, en kestä niitä ollenkaan.
Katja kyllä, olen surkea matikassa.
Hirlii, Anu voi varmaan itsekin vastata puolestaan, mutta olettaisin näin että hänenkin havaintomaailmaansa varmaan mahtuu ajatus, että todellisuus voi joskus myös iloisesti yllättää. Ylipäätään ollaan ongelmissa, jos yritetään kaunokirjallisuuteen siirtää todellisuutta sinällään, koska todellisuus on niin äärimmäistä verrattuna tarinoihin. Todellisuudella on aina varattuna uskomattomia käänteitä meitä varten.
Hienoa, että täältä kommenttilootan uumenista löytyy kasvualustaa oivalluksille, Maisakaisa:-)
"Tai parempaa sekä mielikuviteksellisempaa, ja hei mikähän siinä sitten on ettei havaintomaailmaasi tämä mahtuisi, AnuH ?"
VastaaPoistaÖh, siis mikä? Että todellisuudessa on myös hienompia asioita kuin kuvitteellisessa? Totta kai on, mutta tässä nyt puhutaan näistä pahoista asioista.
(Vai enkö vaan tajunnut kysymystäsi?)
"Olen sellainen ihminen, joka kääntää päänsä pois, kun elokuvassa tai TV-ohjelmassa on väkivaltainen kohtaus."
Siksi juuri kuvitteellinen väkivalta on lohdullisempaa ja vähemmän ahdistavaa - se ei tapahdu oikeasti. Kun olet niin perehtynyt psykologiaan, tiedät varmasti sen tunnetarpeenkin mikä on "pelottavan viihteen" taustalla: Siinä voidaan kohdata äärimmäisiäkin tunteita turvallisesti ja harjoitella niiden käsittelyä, tietäen että kyseessä on vain eräänlainen simulaatio jonka voi koska tahansa keskeyttää, jos tuntuu liian pahalta.
Ja käännetään vielä kasvatuspsykologiaksi: Tietyssä iässä monet lapset tykkää kummitusjutuista - sama asia.
Anu,
VastaaPoistaEn ole perehtynyt psykologiaan, mutta olen pohtinut sitä miten kirjoittaa esim kummitustarina lapsille. Suurin osa ihmisistä uskoo, että kummituksia ei ole. Ne ovat satua, joka kiehtoo kuten vampyyritarinat.
Voiko tyttökirjassa olla kauhua ja jännitystä?
http://aurorakirjat.blogspot.com/2006/11/voiko-tyttkirjassa-olla-kauhua-ja.html
(siinä mm:
Koska nuorimmat lukijani ovat kahdeksanvuotiaita, kirjoissani ei ole seksiä, selvää erotiikkaa, eikä väkivaltaa. Monet lukijoistani ovat aikuisia, siksi kirjoissani on monikerroksisuutta eli tässä tapauksessa viittauksia Freudiin ja kulttuurihistoriaan)
En pidä väkivaltaelokuvista, sillä niitä on liikaa. jos avaa TV:n, näkee suuren joukon murhia, terrori-iskuja ym. Ja niitä on oikeastikin olemassa liikaa. Nykyajan ihminen altistuu valtavalle määrälle stressiä.
AnuH,
VastaaPoistaJoo, yritän kirjoittaa ymmärrettävämmin.
Kerron esimerkin. Olin 11-vuotias kun luokkakaverini kuoli. Hänellä oli luokassa kaksi läheistä ystävää, minä ja eräs toinen. Hänen kuolemansa kosketti meitä, ja toki myös muita luokkalaisia. Mutta. Jäimme täysin keskenämme, ja yksin, tämän asian kanssa. Aikuiset eivät kyenneet käsittelemään sitä kanssamme. Eräs opettaja ahdistui niin että hän miltei ”kielsi” puhumasta tästä asiasta. Haimme kaverini kanssa mm kirjastosta kirjaa kuolemasta, kertomusta joka olisi lohduttanut meitä. Edes kirjastonhoitaja ei oikein käsittänyt meitä, hän halusi hyväntahtoisesti suojella meitä.
Löysin ainoastaan yhden kirjan. Silloin ilmestyi sellainen Kontakti-kirjasarja jonka kirjoittajat olivat kaikki alle 18-vuotiaita. Tuossa romaanissa, nimeä enkä tekijää enää muista, kerrottiin ja kuvattiin aika naturalistisesti nuoren ihmisen kuolema. Tämä tapahtui aikana jolloin ei vielä ollut esim Lindgrenin romaania Veljeni Leijonamieli. joka on eräs parhaimpia lukemiani lastenkirjoja kuolemasta. Totuus on se, että me käsittelimme tätä asiaa, myös muutenkin.
Lapsi joka on ollut kasvokkain esim. tämänkaltaisen vaikean asian kanssa, kaipaa kirjallisuutta ja kertomusta joka antaa lapselle mahdollisuuden käsitellä mielessään (mielikuvituksessaan) vaikeita asioita, sellaisiakin joille edes aikuisilla ei ole sanoja tai jotka itse ahdistuvat niin etteivät kykene puhumaan.
Minusta kirjallisuuden on oltava totta, vaikka se on fiktiota. Silloin se puhuttelee lukijaansa, antaa sitä mitä hyvä kirjallisuus antaa. Mielikuvituksemme on yhtä rajallinen kuin olemme ihmisinä, mutta sanotaan myös ”tosi on tarua ihmeellisempää” – sen ymmärrän niin että vaikeat (siis pahat asiat joita tapahtuu) niistä pitää voida puhua, niitä pitää saada käsitellä – myös kirjallisuudessa.
Paha jolla ei ole kasvoja, jota ei voi nimetä, sitä on vaikea ellei mahdotonta käsitellä mielessään. Eikä se poistu vaikenemalla.
Asia joka näyttää yhä vaivaavan lanu-kirjailijoita ja mahd muita on se, mitä ja miten ja mistä lapsille ja nuorille voi kirjoittaa.
VastaaPoistaSadut ja fantasiat ovat oma lajinsa, mutta sitten on se kirjallisuudenlaji joka aiheen käsittelytavan ja muodon sekä kielellisen laadun kautta voi antaa, ja antaakin, myös nuorelle lukijalleen mielen välineitä, työkaluja joita tarvitaan elämässä. Läpi koko elämän. Siksi kirjallisuus on tärkeätä,arvokasta.
Äitini sensuroi lukemistani niin, että leikkeli jopa Valituista Paloista arveluttavat sivut pois vielä ollessani lukiossa.
VastaaPoistaVastapainoksi annoin lasteni valita ihan itse, mitä he lukevat.
Poika halusi 5-vuotiaana kuulla ääneen luettuna "Rautatien", luki välillä pätkiä itsekin. Tytär luki 7-vuotiaana "Seitsemän veljestä" ja nauroi ääneen, kun se oli niin hauska kirja. Vielä ala-asteella hän lukaisi "Sinuhen". Nyt jälkeenpäin muistelee, että eihän hän mitään ymmärtänyt niistä seksikohdista, mutta ei se haitannut. Hieno
lukukokemus jäi hänen mieleensä.
Ahkera äiti sinulla anonyymi:-) Aina näistä jutuista hämmästyy. Ja tytärkin aika varhaiskypsä. Mutta kyllä Sinuhe oikeastaan onkin nuortenkirja, minäkin luin sen 14 v. Vaikka ala-asteella tuskin olisi vielä mennyt himaan.
VastaaPoistaHirlii, kieltämättä se mistä ja miten voi kirjoittaa, vaivaa ainakin joitakin meistä.
Anna, sepä se juuri ihmetyttää. Että kun maailma tarjoaa jatkuvasti ihan oikeaa väkivaltaa, niin ihmiset haluavat sen päälle vielä viihdyttää itseään väkivallalla. Kai siinä jokin logiikka on, mutta ei avaudu minulle.
Hirlii, kirjoitat: "Minusta kirjallisuuden on oltava totta, vaikka se on fiktiota.-- " ja jatkat "Veljeni Leijonamieli. joka on eräs parhaimpia lukemiani lastenkirjoja kuolemasta".
VastaaPoistaLapsen kuolema ja hautajaiset ovat järkyttäviä. Kaikkein järkyttävimpiä ovat itsemurhan tehneen nuoren ihmisen hautajaiset, kertovat ne, jotka ovat sellaisissa hautajaisissa usein olleet.
Suomessa on liikaa nuorten itsemurhia verrattuna muihin maihin, itsemurhan ihannointi ei miellytä. Fantasiakirja Veljeni Leijomieli kuvaa kaksoisitsemurhaa, siksi en pidä siitä, vaikka pidän hyvin paljon muista Lindgrenin kirjoista.
En ymmärrä millä tavalla Veljeni Leijonamieli olisi "tosi" kuvaus. Se on herättänyt kiivasta keskustelua monissa maissa.
"The two brothers [Lionheart] express a series of paradoxes: they kill so that others might live; they lie to protect the truth; they endorse life, but their own end is a form of double-suicide. Little wonder the book caused an intense media debate!"
http://www.opendemocracy.net/article/astrid_lindgren_s_legacy
En tiedä, mutta arvelen Anna että saisimme loputtoman (ja mahd tämän blogin lukijoita kyllästyttävänkin) keskustelun tai jopa nahinan aikaiseksi, ja siksi en nyt vastaa esittämiisi kysymyksiin. ;)
VastaaPoistaMaisakaisa: Kiva, että sinulle oli kommentistani hyötyä! :)
VastaaPoistaKaikki tämän keskustelun kommentit ovat hyödyllisiä ja mielenkiintoisia. Kirsti herättää keskustelemaan.
Anna ja Hirlii, saahan täällä vääntää, kyllä nettiin mahtuu kirjanmerkkejä. Kuppini täyttyy ainoastaan siitä, jos pitää ryhtyä nyppimään pois kommentteja välistä, se on yllättävän työlästä ja tylsää.
VastaaPoistaKatja, ihmiset tuntuvat nyt olevan erityisen keskustelevaisella tuulella. En ottaisi kunniaa itselleni. Jättimäisiä ketjuja tuntuu syntyvän joka puolella:-)
Kulttuurissa on murroksen aika. Tapahtuu jotain samaa, kuin on tapahtunut politiikassa. Ei eletä enää suomettumisen ja vaikenemisen aikaa.
VastaaPoistaKulttuurin alalla ihmiset ovat pelokkaampia kuin politiikan alalla. Mutta sen voi ymmärtää.
Pieni kielialue, pieni lukijamäärä verrattuna suurten kieliryhmien maihin. Kirjailijat ovat oppineet, että täytyy pitää suunsa kiinni, muuten ei saa apurahoja. Sitten voidaan yksityisesti sanoa 'oli hyvä että sanoit', 'olitpa rohkea'. Se järkytti minua alussa Suomeen paluun jälkeen, kun olin tottunut pohjois-amerikkalaiseen avoimuuteen.
Joku sanoo nyt varmasti, että kyllä täällä Suomessa esitetään mielipiteitä. Kyllä vaan, mutta mitkä ovat sallittuja, suosittuja mielipiteitä? Minun ei tarvinne sanoa sitä.
Haluaisin olla kanssasi eri mieltä, mutta en ole. Tosin meillä voi olla eriäviä käsityksiä siitä, että mitkä ovat niitä suosittuja ja ei suosittuja mielipiteitä.
VastaaPoistaMeillä saa olla siitä eriäviä mielipiteitä. Sehän on hyvä ja luonnollinen asia.:)
VastaaPoistaHauskaa viikonloppua!
Nettiin juu mahtuu kirjainmerkkejä, sanojen virtaa ja niitä saa puolestani naputella tähän avaruuteen kuinka paljon lystää, jos sellaiseen haluaa aikaansa ja elämäänsä käyttää. Omassa elossa painopiste on ollut ja tulee olemaan etupäässä ruudun tällä puolen.
VastaaPoistaJa hmmm, ero keskusteluissa on iso, todella iso (verrattuna siis tähän virtuaaliseen miekkailuun tai mölinään, jossa voi toki aina välillä piipahtaa)
Molemmilla puolilla verkkoa auttaa, jos on kylmät hermot, lämmin sydän ja hyvät tavat.
VastaaPoistaHyvät ja lämpimät ihmissuhteet ovat arvokkaita asioita, se on totta. Niitä vaalin, siksi nämä näppäilyt täällä jää aika vähiin.
VastaaPoista