Tytötkin on tuhmia

Lehdessä oli pieni uutinen siitä kuinka kolmen murrosikäisen tytön porukka oli pahoinpidellyt ja raiskannut tytön, joka oli aikaisemmin kuulunut samaan kaveriporukkaan, ja jonka kanssa oli tullut riitaa. Tyttö oli huumattu diapamilla, sitten häntä oli useiden tuntien ajan rusikoitu.

Olen itse kasvanut sellaisen propagandan ympäröimänä, jonka mukaan naiset luonnostaan ovat helliä ja suloisia, luopuvat omastaan muiden hyväksi ja tämä on heille pelkkä ilo. Tällaiseen naiseuteen minua on kasvatettu ja kasvatus herätti minussa lapsena ja nuorena vihaa ja ahdistusta, joka tosin kääntyi sisäänpäin, enkä kyennyt käsittelemään sitä muuten kuin tukahduttamalla. Ajoittain saattoi olla jotain pieniä itsensä vahingoittamispyrkimyksiä, kerran esimerkiksi talloin paljain jaloin nokkospuskia, jotta sisäinen kipu korvautuisi konkreettisella, fyysisellä kivulla.

Koin aina, etten ole hellä enkä suloinen, enkä luonnostani luovu omastani muiden hyväksi. Halusin kyllä olla hyvä, useimmiten, mutta olisin halunnut että hyvyyttäni arvostettaisiin. Ymmärrettäisiin sen hinta. Mutta sitähän ei ymmärretä jos nähdään, ettei ihmisellä muuta vaihtoehtoa olekaan kuin iloiten uhrautua muiden hyväksi.

Olisin voinut hyväksyä, että omasta muiden hyväksi luopuminen olisi asia, johon jokaisen pitää pyrkiä ja josta tunnustetaan, että se on luonnostaan vaikeaa jokaiselle, niin tytöille kuin pojille. Jos omasta edusta luopuminen olisi nähty jokaisen velvollisuutena, olisin varmasti sopeutunut siihen. Mutta ajatus, että minun pitäisi jotenkin luonnostani kyetä panemaan muiden tarpeet omieni edelle sen vuoksi että olin syntynyt tytöksi, täytti minut aina järkyttävällä katkeruudella.

Huomaan, etten vieläkään ole sinut tämän asian kanssa, koska tuo uutinen herätti minussa halun huutaa: näettekö nyt, eivät tytöt ole yhtään sen herttaisempia kuin pojatkaan. Me olemme kaikki kauheita.

Minulle on vapauttavaa tajuta, etten ole luonnostani yhtään hyvä ihminen. Koska vain silloin hyvän tekeminen voi olla tietoinen valinta. Olen vapaa valitsemaan hyvän tai pahan ja päätän valita hyvän. Ideologia, jossa naiset nähdään suloisina hoivaajina mielestäni riistää meiltä meidän vapautemme.

ugh, en yhtään ymmärrä miksi kirjoitin tällaisen jutun.

Tytötkin on tuhmia

Pihkatappi lähti

Pääsin tänään kovan kakistelun ja ähinän jälkeen hetkelliseen flowtilaan, jonka aikana kirjoitin kuusi liuskaa ajattelematta mitään. Jälkeenpäin tutkin tuotostani kuin minusta poistunutta vierasesinettä, ja sainkin siis nyt hieman ensi käden tietoja tulossa olevasta tarinasta. Hämmästyin hieman joitakin henkilöitä ja joidenkin henkilöiden välisiä suhteita, koska etukäteen en ollut kaavaillut mitään tuollaista. Huomenna on lauantai, mutta toivon voivani puristaa ulos itsestäni vielä toisen samanlaisten pruuttauksen. Nythän on niin, että olen hautonut takamustani tässä koneen ääressä viikon ja minulla on yhteensä kasassa 13 liuskaa, mikä on ihan järjettömän vähän.

Ulkona on kuulemma lämmintä, en ole käynyt siellä aikoihin. Illatkin istun koneen ääressä ja värkkään silmät särkien nettisivuja, joiden tekeminen ei myöskään tule vielä pitkiin aikoihin lyömään leiville, koska olen hidas sähläri. Pelkään lisäksi, että webbihotellin henkilökunta pian väsähtää idioottimaisiin tukipyyntöihini.

Pihkatappi lähti

Lyhenevä lapsuus

Kuva: Mariar

Vauvamuskari
taaperojumppa
värikylvyt
vauvauinti

Syntymätöntäkin
kannattaa jo valmentaa
oikeansuuntaisilla virikkeillä.

****

Runotorstai

Lyhenevä lapsuus

Markkinarako vei ajatukset

Toivokaa nyt hyvänen aika, että viimeinkin saisin jotain aikaiseksi. Kuvittelin heti elokuun alusta aloittavani uutta romaania, mutta nyt elokuu vetelee viimeisiään, enkä ole kirjoittanut sanaakaan. Tänäänkin heti aamusta alkoivat mielessä pyöriä ihan muut asiat kuin romaanihenkilöt ongelmineen.

Mietin esimerkiksi sellaista asiaa, että lupasin tehdä kotisivut eräälle yhdistykselle. Koko kesä niitä suunniteltiin ja minulta kyseltiin, että saanko ne valmiiksi elokuun puoliväliin mennessä. Lupasin, että se onnistuu. Olin vähän myöhässä, olikohan se elokuun 17 päivä kun sain sivut pystytettyä palvelimelle. Pistin heti menemään ilmoituksen, että siellä ne nyt ovat, mutta kaipaavat sisältöä. Netissä on siis pelkät sivut, mutta ei muuta asiaa kuin yhdistyksen säännöt, jotka minulle toimitettiin heti alussa. Siellä on yhteystiedot ja aluetoiminta jne, mutta noilla sivuilla ei lue mitään. Sain yhdistykseltä viestin, että heillä on nyt kiire, eivät ehdi ottaa kantaa sivuihin. No mikäs siinä, sama se minulle, eihän minulla niiden sivujen kanssa hoppua ollutkaan.

Hiukan häiritsee, että odottavatko he minun jostain hatusta taikovan sinne ihmisten nimiä ja yhteystietoja ja muuta sellaista. Odottavatko he kenties, että alan tuottaa sisältöä sinne heidän sivuilleen. Mietin olenko jossain vaiheessa antanut ymmärtää jotain sellaista.

Koulun opit vaikuttivat onneksi sen verran, että tein heti alussa hankkeesta ylimalkaiset paperit, mm. synopsiksen, johon kirjoitin millaiset sivut tehdään ja minkä vuoksi. Ja siihen pistin kohdan, että tilaaja vastaa sivuille tulevasta materiaalista.

Vähäinen kokemukseni websuunnittelusta viittaisi kyllä siihen suuntaan, että olisi tarvetta henkilölle, joka nettisivuston tilaajan puolesta suunnittelee myös sivuille tulevan sisällön. Alan taas miettiä, olisiko tässä markkinarakoa.

Markkinarako vei ajatukset

Ei koskaan täällä

Vastarannalla, sateenkaaren päässä
asuvat Onni ja Rauha kulta-aarteineen.
Hyvä niiden on siellä
taivaallisessa valokiilassa.
Toista se on minulla täällä
mustien pilvien alla.

Sitä vähän ihmettelin
kun kylillä satuttiin yhteen,
ja Onni ja Rauha väittivät nähneensä
sateenkaaren pään koskettavan maata
juuri siinä kohdassa missä minun mökkini sijaitsee.
Torjuin ajatuksen järjettömänä.

***

taas vähän onnahtelevaa runoutta runotorstaihin.

Ei koskaan täällä

Hyvä uutinen

Kuinka monen ihmisen kanssa sitä pitäisi voida jakaa ilonsa niin että ilo jättäisi rauhaan ja voisi jatkaa taas asiallisia hommiaan? En ole vielä ilmoittanut muille kuin asianosaisille (kuvittaja, historiallinen neuvonantaja), että eräästä käsikirjoituksestani näyttäisi nyt tulevan kirja. Muuthan eivät edes tiedä, että olen joka välissä jyystänyt saturomaania. Se on todellakin ollut jyystämistä, innostuksesta ei ole ollut puhettakaan, paitsi ehkä ohimenevästi joskus aivan alussa.

Olen nyt kertonut kolmelle ihmiselle, mutta se ei riitä. Pitäisi selvästikin soitella ympäriinsä ja purkaa tunteitaan. Mutta on jotenkin hankala hihkua asiasta ihmisille, jotka eivät edes tiedä minun kirjoittaneen saturomaania. Ja miksi minä yleensäkin olen yhtäkkiä revetä nahoistani tällaisen asian takia, vaikka minultahan näitä kirjoja pullahtelee ulos tämän tästä, laihoin vaikutuksin. Ei ole maa vielä yhdenkään kirjan vuoksi järähtänyt.

Paitsi että minun maani nyt hetkeksi vähän järkkyi, siksi jaan tämän asian teidän kanssanne. Kiitos osanotosta ilooni.

Hyvä uutinen

Kipupiste

Kun ajatuksiini vaipuneena kuljin ostoskeskuksen läpi, ystävällinen, hiukan surullisesti hymyilevä tumma nainen pysäytti minut ja sanoi toivovansa että kokeilisin ihon kuorintaa.
- Mikä minun ihossani on vikana! huudahdin kauhistuneena.
- Kuoriminen on hyvin terveellistä, hän sanoi etääntyvälle selälleni.

Vasta turvallisesti nurkan taakse ehdittyäni tulin ajatelleeksi, että naisen tarkoitus oli varmaan kaupitella minulle hyvää oloa, kuitenkin koin hänen lähestymisensä moitteena. Hän sai minut syyllistymään, tuntemaan itseni rujoksi.

Kotimatkallakin vielä mietin naista, joka käski minun kokeilla ihon kuorintaa. Jostain syystä muistin kirjoituskurssin, ja sen miten lausuin myönteisiä arvioita kurssilaisen tekstistä ja hän kuuli kaiken sanomani moitteena. Kun sanoin, että hänen lyhyessä tekstissään on näkyvissä elämän koko kirjo, hän sanoi heti ahdistuneena: arvasin että sanoisit noin, en mahda itselleni mitään, ajatukset eivät pysy kasassa, kaikista jutuistani tulee aina tällaisia.

Ihonkuorintaa ehdottanut nainen osui sisäiseen kipupisteeseeni ja automaattisesti sykerryin sen ympärille. Niin kai ihmiset aina tekevät kun heidän kipujaan sorkitaan.

Kipupiste

Huono sopeutuja totuttelee työrytmiin

Alkukesästä oli hankala lopettaa työt ja ryhtyä lomailemaan. Angsteja pukkasi pintaan. Tunsin itseni turhaksi tyypiksi, elämä oli tarkoituksetonta. Unelmoin, että olisi pian syksy ja loma lusittu.

Sitten tapahtui jotain. Tuli uitua, ja korjattua kattoa. Istuttua verannalla ja katseltua kaislojen kasvua ja vesilintujen pelehtimistä. Oli se vaihe, kun sorsat uivat rantaa pitkin pallerojono perässä, sitten äkkiä puidenkolojen linnunpesät olivat tyhjiä, ja lepakot lentelivät iltahämärissä. Yhtäkkiä se pitkältä tuntunut kesä olikin takana.

Olen muokannut Pelastusrenkaita ja välillä kirjoittanut novellia Portin kisaan. En tiedä saanko siitä kunnollista, jokin viimeinen vääntö puuttuu. Taas on edessä sama sopeutuminen kuin keväällä. Vaikea siirtyä uuteen vaiheeseen. Keväällä työnteosta lomailuun, nyt syksyllä lomailusta työntekoon. Koko elokuu on ollut tämmöistä haparointia.

Huono sopeutuja totuttelee työrytmiin

Taiteen äärellä tuli kriittinen ajatus

Eilen tuli käväistyä katsomassa Pyhän Olavin kirkon maalaukset tuoreeltaan puoli neljän aikoihin, heti kun kutsuvierasnäytäntö oli päättynyt.

Minuun Osmo Rauhalan maalaukset vetoavat jollakin hyvin syvällä tavalla, osuvat siihen mikä on selittämätöntä ja mihin etsin kontaktia, vaikka se levottomalle ihmiselle onkin hyvin vaikeaa. Näppäilin alkeellisella kamerallani muutaman kuvan, ihmistungoksessa ei huvittanut viipyä kovin pitkään. Mehän asumme kesät tämän kirkon vieressä, joten kaipa meillä on aikaa näihin maalauksiin syventyä myöhemminkin.

Ihailen Kuutti Lavosen ekspressiivisiä kuvia, vai ovatko ne ekspressiivisiä. Kuten huomaatte, en tiedä mitään taiteesta. Mutta ne eivät vaikuta alitajuntaani. Tietoinen tajuntani ihailee niitä, mutta syvempi kerros minussa uinuu niiden äärellä. Kerron tämän vain henkilökohtaisena kokemuksena, enkä väitä mitään teosten ansioista. Kirkko kaikkineen on mielestäni käsittämättömän upea. Alttari keskittyy paratiisiin, lehtereillä esitetään kärsimystietä.

Juhlassa oli ollut paljon väkeä. Kirkon ovella oli laput kutsuvieraita varten. Rahvaalle oli penkkejä ulkosalla. Sisällä oli vielä varattu laput paikallaan, että silmäätekevät varmasti pääsivät parhaille paikoille. Mietin miten käheetä olisi, jos kirkko pystyisi joskus järjestämään juhlat niin, että se voisi unohtaa yhteiskunnalliset arvojärjestykset. Siitä tulisi sillä tavalla jotenkin uskottavampi sanomansa suhteen.

Taiteen äärellä tuli kriittinen ajatus

Feliks antoi minulle synninpäästön

Taannoisen Waltari-järkäleen innoittamana luin eilen illalla nukkumaan mennessä Feliks onnellista ja nauroin kippurassa.

Oli ihmeellistä tajuta nauravansa Felix onnellisen touhuille, sillä viimeksi kun luin kirjan, ehkä noin 16-vuotiaana, pidin niitä kovinkin surullisina ja ahdistavina. Silloin en nähnyt tarinassa lainkaan huumoria, ja nyt se mielestäni on eräs hymyilevimmistä kirjoista joita olen koskaan lukenut.

Feliks onnellinen on pieni hyväntahtoinen mies, joka tuntee pakonomaista tarvetta todistaa ihmisille, että nämä voivat saada syntinsä anteeksi. Todistustaakka on Feliksille miltei ylivoimainen, koska hän on ujo ja arka. Hän haluaisi antaa ihmisten kulkea rauhassa, mutta ei pysty, koska Jumala vaatii häntä todistamaan. Niinpä Feliks kuljeskelee kaduilla ja etsii ihmisiä, joille voi kertoa, että Jumala etsii heitä hänen kauttaan.

Syntyy hupaisia yhteentörmäyksiä, koska ihmiset arkisten vaivojensa keskellä eivät välttämättä kovin hyvin kykene ottamaan vastaan Feliksin ilosanomaa, jonka hän tuo esiin huolestunein kasvoin, ahdistuksesta kimittävällä äänellä. Feliksin asennetta kuvaa keskustelu, jonka hän käy entisen koulutoverinsa Erkin kanssa. Erkki valittelee elämänsä vastoinkäymisiä, ja kehuu Feliksin näyttävän hyvinvoivalta, mutta Feliks sanoo: Älä hitossa sinä, Erkki, minua kadehdi. Pahemmin minulle on käynyt kuin sinulle. Et edes arvaa kuinka pahasti. Minusta on tullut kristitty.

Tämä kirja rohkaisee minua, koska se osoittaa, kuinka paljon huumorin ymmärtäminen on kiinni siitä että on oikealla taajuudella ja tuntee asiat joista puhutaan. 16-vuotiaana en vielä ymmärtänyt tätä kirjaa, mutta nyt ymmärrän. Minunkaan kirjojeni huumoria kaikki eivät välttämättä tunnista huumoriksi. Se tuntuu aina hiukan ikävältä, koska se heittää ylleni sen epäilyksen, että kirjani on huono. Voi se tietysti olla huonokin, mutta joskus voi lukijankin vastaanottokyvyssä olla rajoituksia, jotka eivät johdu minusta.

Feliks antoi minulle synninpäästön

Parasta kesässä

Jättiläisunikon nuppu
saa minut ajattelemaan
kollikissan palleja.
Ylipäänsä palleja.
On melkein säädytön olo
kun silitän hopeanhohtoista nukkaa.
Onneksi kukaan ei varmaan arvaa.

Runotorstai tuli kesätauolta

Parasta kesässä

En jaksa keskittyä

Yritän ruoskia itseni työhön. Kässäriä pitäisi vielä viimeistellä ja mikä tahansa tuntuu kiinnostavammalta puuhalta, jopa Facebook. Minulla on nyt kaksikymmentäkahdeksan ystävää ja tunnen itseni syrjäytyneeksi. Se johtuu ehkä siitä, että monilla facebookystävilläni on satoja ystäviä, eräällä jopa pitkälti yli tuhat. Miten tärkeä mahdan olla ihmiselle, jolle olen ystävä numero 1038? Eräs Fb ystävä lähettelee minulle ruusuja, halauksia, sydämiä ja välillä hän tönäisee. Mahtaako hän lähettää nämä huomionosoitukset kaikille 269 ystävälleen? Miten paljon ruusuja, sydämiä ja halauksia risteileekään facebookin sivuilla, miten ystävällisiä olemmekaan toisillemme ja miten onnellisia meistä tulee kun jaksamme jatkaa samaa rataa.

En jaksa keskittyä

Vuorovaikutusta

Eilen junassa kuuntelin vierestä tällaisen puhelinkeskustelun, toisen osapuolen repliikit voi vain arvata:


-Moi, mä olen nyt sitten tulossa, juna lähti just Hämeenlinnan asemalta.
-***
-No ei ole mun vika.
-***
-No ei saatana ole mun vika!
-***
-Hei, vähän iloisempaa ääntä nyt kun vaimo on tulossa kotiin!
-***
-No vittu, pakkaa sitten kamas ja häivy!

Vuorovaikutusta

En hallitse miestäni

Muutama vuosi sitten kyllästyin jatkuvaan marjojen kanssa vehtaamiseen ja vaadin että kun muutamme kaupunkiin, ahtaisiin tiloihin ei tuoda pakastinta. Taustalla oli havainto, että ensin syksyllä pakastinta täytettiin marjoilla, ja seuraavana syksynä sieltä heiteltiin vanhoja pakasteita pois, jotta mahtuisi uusia tilalle.

Tiesin, että marjat ovat terveellisiä, mutta ei niitä vaan tullut niin kauheasti syötyä. Jotta marjat saisi alas, ne tuntuivat vaativan sokeria, rasvaa ja jauhoja kyytipojikseen, jolloin ne eivät enää olekaan niin terveellisiä.Joten sain tahtoni läpi, pakastimesta luovuttiin.

Mökillä vanhat viinimarjapuskat tuottavat uskollisesti satoa ja joka syksy marjojen kohtalo on noussut puheenaiheeksi. Mihin marjat, pitäisi olla pakastin. Minä sanon siihen, että antaa ropista maahan, ei kai siitä suurta vahinkoa synny. Mies siihen, että niin no joo. Ja on selvästi tyytymätön. Minä selitän että kaupasta saa, ostetaan sieltä. Voidaan ostaa juuri sen verran kuin tarvitaan, eikä niin että puskat poimitaan tyhjiksi, pakastin täytetään syksyllä, ja tyhjennetään seuraavana syksynä uusien marjojen tieltä. Niin no joo, mies siihen.

Eilen aamulla lähdin Hämeenlinnaan pitämään kirjoituskurssia. Soitin illalla hotellista, että miten on nyt kotona asiat sujuneet. Mies ilmoitti ostaneensa pakastimen. Siis on tämä nyt merkillistä, kun pitäisi aikuista ihmistä olla koko ajan vahtimassa. Heti kun en ole vieressä se menee ja ostaa pakastimen.

En hallitse miestäni

Runotyttö löytää seksin

Luin huolimattomasti läpi Suomen Kuivalehdessä olleen jutun Helena Sinervon tulossa olevasta kohuromaanista. Sinervo on nyt kirjoittanut rohkean ja ruman romaanin naisen himosta.

Sain artikkelista sen kuvan, että naisen himoa ei olisi saanut kirjallisuudessa käsitellä ja nyt Sinervo käsittelee.

Minulla on ollut se käsitys, ettei viime aikoina ole muusta puhuttukaan kuin seksistä ja himosta ja haluamisesta, erityisesti naisten seksihaluista. Minäkin sain nuortenkirjoistani vähän sapiskaa, koska kuvaan seksiä niin vähän ja niin kiltisti. Jotain rajumpaa olisi pitänyt kirjoittaa. Minulla on siis aivan päin vastainen käsitys kuin Sinervolla, minusta vaatii milteipä kansalaisrohkeutta kirjoittaa ja julkaista romaaneja jotka eivät keskity seksiin ja himoamiseen.

Minulla ei ole mitään seksiä ja himoamista vastaan, eikä sitä vastaan että niistä kirjoitetaan kirjoja, minä vaan kummastelen mistä joku voi saada päähänsä ettei Suomessa uskalleta kirjoittaa kirjoja seksistä ja himoamisesta.

Sitten tuli mieleen yksi mahdollinen selitys. Yleensähän sosiologisesti ymmärretään niin, että eliitti omaksuu aina uudet asiat ensin, ja sieltä ne sitten vähitellen valuvat alaspäin, siis huipulta rahvaaseen. Näin ovat levinneet kansanhuveiksi esimerkiksi laskettelu ja golf. Mutta entä jos naisten seksinhimon kohdalla suunta onkin toinen. Minullahan on tausta Reginassa, joka 80-luvulta lähtien alkoi työntää naisten seksifantasioita markkinoille. Regina on tunnetusti rahvaannaisten lukemisto. Rahvaasta naisten seksihaluaminen on kapillaari-ilmiön omaisesti kohonnut nyt yläluokkiin, jopa runoilijoiden keskuuteen. Eteeriset runotytötkin ovat huomanneet olevansa naisia ja haluavansa seksiä.

Sori vaan Sinervo ja kaikki runotytöt, en tarkkaan tiedä miksi minua otti aivoon se Kuivalehden juttu. Pitäisi ehkä lukea huolellisemmin, mutta en viitsi.

Runotyttö löytää seksin

Havainto

Joskus minulle käy niin, että yhdet kasvot erottuvat joukosta, ja sanat jotka olen periaatteessa kuullut jo moneen kertaan eri ihmisten toistelemana, saavatkin uuden, koko olemustani ravistelevan merkityksen. Ymmärrän, että määrittelemättömäksi ajaksi minut on niitattu kiinni tähän ihmiseen, koska tulen oppimaan hänen kauttaan asioita jotka ovat välttämättömiä elämäni ja kirjoittamiseni kannalta. Kaikki mitä sanotaan ja jätetään sanomatta varastoituu sisimpääni, mutta epäilen etten koskaan osaa kirjoittaa siitä muuten kuin korkeintaan niille, jotka ovat kokeneet jotain hyvin samanlaista. Siksi etsin ihmisiä, jotka ovat kokeneet samaa, että voin puhua siitä mistä ei voi puhua. Puhua silläkin uhalla, ettemme ehkä sittenkään niin hyvin ymmärrä toisiamme kuin välillä haluan uskoa.

Havainto

Nyt se on täytetty

Nyt on Unio mystica luettu ja mielestäni kannatti.

Ehkä Unio mystica on vähän liiotteleva nimi, koska huomattavasti enemmän Waltari tuntui kuitenkin pyrkivän yhtymään naisiin kuin Jumalaan, olkoonkin että hänellä nämä pyrkimykset saattoivat limittyä ja mennä vähän päällekäinkin. Waltarin uskonnollinen vaellus alkoi nuoruudessa kirjoitetusta evankelioimisopuksesta Jumalaa paossa, niin kuin kaikki jo tietävätkin, jatkui Sun ristis juureen runokokoelmalla, jonka jälkeen hän otti jyrkän pesäeron kristinuskoon ja hylkäsi teologian. Hän kirjoitteli suorastaan paholaista palvovia runoja ja varhaisteoksissaan heittäytyi synnillisen elämän kuvaajaksi. Synnillisyys oli yhtä kuin alkoholipitoisten juomien nauttiminen ja huoraaminen.

Uskonnolliset kysymykset eivät kuitenkaan jättäneet Waltaria rauhaan. Hän mietiskeli ajan olemusta, ihmisen kuolemattomuutta ja oli kai jo nuoruudestaan asti jollakin tavalla vakuuttunut Kristuksen ylösnousemuksesta. Ainakin hän oli suojatilleen Saima Harmajalle puhunut jotain sen tapaista. Uskonnollinen vakaumus ei kuitenkaan hänen kohdallaan tuottanut eettisesti esimerkillistä elämää siinä mielessä, että hän olisi pysynyt raittiina ja siveänä.

Minua itseänikin on aina ärsyttänyt moraalisten kysymysten tiukka naittaminen uskonnon kanssa. Suomessahan uskonnollinen ihminen ymmärretään lähinnä olentona joka pyrkii elämään oikein ja joka muistuttelee muita siitä että he elävät väärin. Kuitenkin käytäntö osoittaa suurin osa ihmisistä pyrkii luonnostaan elämään oikein, vaikkei olisi yhtään uskonnollinen. Uskonnolliset ihmiset puolestaan eivät yleensä menesty oikein elämisessä yhtään sen paremmin kuin muutkaan, jotka hekin tietysti menestyvät siinä huonosti.

Olen itse ajatellut, että ihmisen uskonnollisuus on jotain muuta kuin oikein elämistä. Toisin sanoen olen ajatellut sen olevan mystiikkaa. Ymmärsin tästä kirjasta, että Waltari oli samaa mieltä.

Äitinsä kuoleman jälkeen Waltari luki isänsä kirjeet. Hänen isänsä oli todellinen kutsumuspappi, joka sieluja pelastaakseen jätti perheensä heitteille. Kirjeistä ilmeisesti paljastui jotain, mikä sai Waltarin suorastaan hyökkäämään kristinuskoa vastaan kirjoissaan Mikael Karvajalka ja Mikael Hakim. Hän alkoi myös miettiä olisiko islam jotenkin kristinuskoa kelvollisempi uskonto ja pettyi siihenkin.

Turms kuolematonta kirjoittaessa hän koki joitakin haltioitumisen hetkiä, mikäli oikein muistan. Turms oli hyvin mystinen romaani ja sen jälkeen olivat sitten vuorossa hänen selkeästi kristilliset teoksensa Felix onnellinen, Valtakunnan salaisuus ja Ihmiskunnan viholliset. Waltarilla oli ihmeellinen haltioitumiskokemus kun hän ekstaasissa oli kävellyt Pietarin kirkkoon. Vastaantulijat olivat hänet nähdessään väistäneet syrjään ristinmerkkejä tehden ja jollakin tavoin tämä kokemus oli osaltaan vaikuttamassa siihen että hän lopulta tunnustautui kirjoissaan kristityksi joka uskoo yliluonnolliseen, toisin sanoen ihmeisiin ja erityisesti Kristuksen ylösnousemukseen. Hän taisi sanoa, ettei koskaan enää voisi epäillä, mutta palasi kuitenkin tuttuun epäilyyn.

Waltari mietti paljon aikaa, hänellä oli teoria ajan pallomaisuudesta, mutta mitä sillä tarkoitettiin, sitä en kykene selittämään.

Mitäs fiksua minä tästä kirjasta osaisin sanoa? En mitään, mutta mukava se oli lukea. Kirja viritti taas vähän kiinnostusta Waltarin tuotantoa kohtaan. Sinänsä oli kiinnostava huomata, että kuohuvassa nuoruudessani olin ehtinyt lukea läpi melkein koko tuotannon, näytelmiä ja elokuvakäsikirjoituksia lukuun ottamatta, niin ja tietenkin noita kaikkia lehtijuttuja. Waltarin sotapropagandakaan ei ollut jäänyt täysin vieraaksi, muistaakseni sitä tuli vastaan kun tein graduani sota-ajan Kotiliesistä.

Nyt se on täytetty

Hilja Valtonen loukkaa Waltaria

Olen nyt lukenut 355 sivua Unio mysticaa, mutta en ole vielä päässyt Waltarin mystisiin kokemuksiin asti.

Ajoittain kirjan lukeminen aiheuttaa pahoinvointipuuskia. Kun kamppaillaan vallasta ja arvovallasta suomalaisessa kulttuurielämässä kirjalliset ansiot ovat tämän kirjan perusteella sivuseikkoja. Kirjailijoita ja kirjoja nostetaan tai parjataan osittain poliittisin motiivein, osittain henkilökohtaisin perustein. Ei kai tuo ole varsinaisesti mikään uutinen, mutta olen harvoin viitsinyt paneutua moisen yökötyksen kuvaamiseen 355 sivun verran. Kirjailija joutuu hampaisiin jos hänellä on vääränlaisia mielipiteitä. Mutta jos hänen mielipiteensä ovat oikeat, suitsutus on ylenpalttista. Epäilen, että sama pätee edelleen.

Olennaisinta on liikkua oikeanlaisissa piireissä, tehdä naamansa oikeissa paikoissa oikealla tavalla tunnetuksi. Ajatella ajan hengen mukaisesti. Ei tämä mitään uutta ole, muistan Rajalan sen suuntaisesti opastaneenkin Pentinkulman päivien esikoiskirjailijatapaamisessa, johon osallistuin käsittämättömän helteisenä elokuun viikonloppuna 1994.

Naisten rooli kirjassa on vaatimaton. Joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta he ovat olemassa lähinnä seksuaalisen kiinnostuksen kohteina. He eivät kirjoita teoksia, joilla olisi merkitystä Waltarin uran kannalta, eivätkä he osallistu kirjallisuusmaailman kukkotappeiluihin, muuten kuin korkeintaan sivulauseessa. Naisista kyllä puhutaan, mutta he ovat Waltarin romanttisen ja eroottisen kiinnostuksen kohteita, eivät ihmisiä ja taiteilijoita jotka pitäisi ottaa vakavasti.

Jotkin sivuseikat jäävät enemmänkin jäytämään. Esimerkiksi se miten pahana piikkinä Rajala pitää sitä, että kriitikko oli verrannut Waltaria Hilja Valtoseen. Ymmärrän kyllä, että se joka vertasi Waltaria Valtoseen halusi loukata Waltaria, vaan oliko loukkaus osuva? Ehkä Waltarin olisi kannattanut olla imarreltu.

Hilja Valtonen loukkaa Waltaria