Asuin Kaukola nimisessä kylässä alkeellisessa mökissä ja haaveilin siitä, että minusta tulisi kirjalija. Vuosi oli muistaakseni 1988. Olin valmistunut Turun yliopistosta pääaineena uskontotiede ja olin työtön. En muista työttömyyskorvaukseni suuruutta, mutta koska en ollut ammattiliiton jäsen eikä minulla ollut työkokemusta, se oli sangen vaatimaton. Olin siis yhteiskunnan parasiitti, koulutettu alisuoriutuja. Elin kädestä suuhun.
Eräänä päivänä nostaessani pankkiautomaatista rahaa, huomasin että tililleni oli jostain ilmestynyt 800 markkaa.
Menin pankkiin ja kysyin mistä raha oli tullut. Silloin ei ollut vielä internettiä eikä verkkopankkitunnuksia. Hämillinen pankkivirkailija penkoi kuittinippua ja sanoi piipittävällä äänellä: Tässä on maksajana sellainen kuin Kolmiokirja Oulu. Sanooko se mitään?
Menin siltä seisomalta kauppaan ja ostin metvurstia ja juustoa ja munkkeja ja olutta ja juhlin hillittömästi. Minusta oli käsittämätöntä, että joku oli lukenut juttuni ja maksoi siitä.
Siitä alkoi minun urani. Siihen aikaan Kolmiokirja muisti kirjoittajiaan myös pienin lahjoin. Jos novelli oli menestynyt lukijakyselyssä saattoi tulla jokin pieni paketti. Jouluksi tuli aina luksuslahja. Äidilläni on vieläkin tallella se keraaminen purkki, jossa oli lakkahilloa. Oli mahtava käydä postist hakemassa tällaisia paketteja.
Minulle nämä rahat ja lahjat olivat merkityksellisiä, koska ne olivat konkreettisia merkkejä siitä, että joku arvostaa minun kirjallisia ponnistuksiani.
Eräänä päivänä nostaessani pankkiautomaatista rahaa, huomasin että tililleni oli jostain ilmestynyt 800 markkaa.
Menin pankkiin ja kysyin mistä raha oli tullut. Silloin ei ollut vielä internettiä eikä verkkopankkitunnuksia. Hämillinen pankkivirkailija penkoi kuittinippua ja sanoi piipittävällä äänellä: Tässä on maksajana sellainen kuin Kolmiokirja Oulu. Sanooko se mitään?
Menin siltä seisomalta kauppaan ja ostin metvurstia ja juustoa ja munkkeja ja olutta ja juhlin hillittömästi. Minusta oli käsittämätöntä, että joku oli lukenut juttuni ja maksoi siitä.
Siitä alkoi minun urani. Siihen aikaan Kolmiokirja muisti kirjoittajiaan myös pienin lahjoin. Jos novelli oli menestynyt lukijakyselyssä saattoi tulla jokin pieni paketti. Jouluksi tuli aina luksuslahja. Äidilläni on vieläkin tallella se keraaminen purkki, jossa oli lakkahilloa. Oli mahtava käydä postist hakemassa tällaisia paketteja.
Minulle nämä rahat ja lahjat olivat merkityksellisiä, koska ne olivat konkreettisia merkkejä siitä, että joku arvostaa minun kirjallisia ponnistuksiani.
Tekstit
Sepä reipas alku.
VastaaPoistaMinä olen ollut tynnyrissä kasvanut tyttö: en ole tiennyt mitään noista viihdelukemistoista. Muistelen nähneeni jonkun niistä kauan sitten, mutta niiden ulkoasu vieroitti. Tiivistä tekstiä ilman kuvia. Ehkä niin oli alkuaikoina.
Olisi ollut paljon hauskempaa kirjoittaa romanttisia kertomuksia kuin hioa artikkeleita lehtiin, jotka vaativat koko ajan enemmän ja enemmän.
Minä kirjoitin ensimmäisen novellini Kolmiokirjaan 1983. En muista summaa, joka tuli Postipankkiin, mutta tunne oli sama kuin sinulla: kirjoittamalla voi tienata! Lahjat olivat mieluisia, lakkahillopurkki särkyi, mutta sisus tuli syötyä, samoin kylmäsavuporopaistit (!), jotka posti toi joulun alla. Tajuan Kolmiokirjan merkityksen kirjailijan uralleni kunnolla vasta nyt, kun Kirsti toit sen esille. Kiitos. Marja-Leena
VastaaPoistaIhana tosikertomus urasi alusta :)
VastaaPoistaHieno muisto! Vieläkö muistat ekan Kolmiokirjatarinasi nimen?
VastaaPoistaMinä lähetin kymmenvuotiaana paikallislehteen riimirunon. Sain siitä kymmenen markkaa. En muista, mitä sillä ostin (luultavasti karkkia), mutta tärkeä tapahtuma se oli. Tuon jälkeen tosin tuli pitkä kirjallinen hiljaisuus, mutta tiesin, että urani oli viitoitettu.
Anna kuules, ei se silti niiiiin hauskaa ollut, kuin miltä se saattaa ulkopuolisesta vaikuttaa. Ja itsestäkin näin jälkikäteen.
VastaaPoistaMarja-Leena, minä en saanut poropaisteja, harmi! Se oli sellaista konkreettista kannustamista, tehokkaampaa kuin taidokkainkaan palaute hyvinkoulitulta kirjoittamisen opettajalta.
Helmi-Maaria, eikös:-)
Katja, muistan: Kesäleikkejä syksyn lapsille.
Oh, riimiruno:-)
Keittiön kulmakaapin hyllyllä neljä lintuaiheista hillopurkkia, ah niin Wright-tunnelmaisia, ja ne poronpaistit! Niitä Hassisen Pirjo ja minä muistelimme joskus kirjakauppakiertueella, kun saimme illallispöydässä eteemme jotain vähemmän gourmetmaista;) Hyvä koulu tuo Kolmiokirja oli, olen aina kehunut sitä kirjoittajakoulukseni. Itse aloitin 1979 Nyyrikin novelleilla ja muistelen, että palkkio oli 330 markkaa per novelli silloin. Opiskelijalle, jonka opintolaina vuodeksi oli vain 5700 markkaa, se oli iso raha. Sai monta kahvi- ja voipakettia. Pitemmistä jutuista ja sarjoista tietenkin sai helmeilevää omppuviiniäkin useammin samoin kuin Feteascka-valkkaria. Oi niitä aikoja! Tuija L
VastaaPoistaRahapula näyttää olevan hyvä kannustin. Kirjoitin tosin ensimmäisen ja ainoan julkaistun runoni ilmaiseksi sanomalehteen alakoulussa, kun opettaja lähetti sen sinne. Tunsin olevani runotyttö. Kun tuli opiskeluaikana kova rahapula, tein ensimmäisen lehtijuttuni, Suomen Kuvalehteen Sikamessias kantelijasta. Aloin kirjoittaa uudestaan vasta Kanadassa sikäläiseen suomalaiseen lehteen. Sain kerran viikossa tekemästäni artikkelista sen verran rahaa, että saimme sillä yhden viikon ruoan perheelle. Suomeen tehdyistä jutuista sai enemmän rahaa, mutta aloin tuntea yhä enemmän, että halusin kirjoittaa kaunokirjallisuutta.
VastaaPoistaKiitoksia vaan, ihan kiva niitä oli lukea!
VastaaPoistaTe saitte "apurahaa" ja lukijat hetkeksi päähänsä muita asioita.
Ammattiliittoni lehdessä oli vuonna 1977(?) iso ilmoitus Reginan jatkokertomuskilpailusta. Tuomareina mm. Kaari Utrio ja Matti Kuusi. Pääpalkinto oli 5000 mk – parin kuukauden nettopalkkani muistaakseni. Olin miettinyt, miten velkaisena yksinhuoltajana rahoittaisin mahdollisen äitiyslomani – olin vähän harkinnut sellaista. Ansiosidonnaista äitiyspäivärahaa ei silloin vielä ollut. Ryhdyin ponnistelemaan tosissani Erikani kanssa.
VastaaPoistaJossain vaiheessa tililleni oli ilmestynyt 5000 mk, mitään ilmoitusta voitosta ei tosin tullut. Päätoimittajalta tuli kylläkin kirje, jossa kehotettiin ”kirjoittamaan ihmeessä lisää”. Niin tein, pari vuosikymmentä pienin tauoin. Se oli tärkeää aikaa. Paitsi että sain rahaa, pääsin toteuttamaan myös maailmanparantajan missiotani, joskus päätoimittajan mielestä yritin liikaakin ja juttu palautettiin. Mutta kirjoittaminen oli aina viihdettä itsellekin.
Niin, lapseni muuten syntyi 1979.
Anna Lukko
Tuija, yhdellä Nyyrikin novellilla olisin siis saanut kuitattua ekan opiskelija-asuntoni kuukausi vuokran. Harmi, etten tuolloin vielä tajunnut.
VastaaPoistaAnna, sehän se kumma juttu on, että tällaisia haluja sielun uumenista nousee, kuten halu kirjoittaa kaunokirjallisuutta, ei pelkkiä ruokakoreja perheelle.
Ole hyvä A-L, niin minä sen ajattelinkin, että ikäänkuin unelmoin toisten puolesta.
Hei Anna Lukko! minä muistan nimimerkkisi ja varmaan olen lukenut novellejasi, koska oman urani alkuaikaan luin kaikki lehdet kannesta kanteen.
Kyllä me varmasti tosiaan myös vaikutimme lukijoihin, kukin omalla tavallamme. Kirjoittaminen oli tosiaan hauskaa silloin, kun itsekin viihtyi niiden tarinoiden parissa. Itse tein sen virheen, että jatkoin rahan vuoksi väkisin vielä sittenkin, kun ei enää oikein jaksanut kiinnostaa.
Ai niin, jäi kommentoimatta, että sangen arvovaltaiselta vaikuttaa tuon kilpailun tuomaristo...
VastaaPoistaKun itse aloitin yhä jatkuvan Kolmiokirja-urani, ilmestyi vielä lehti nimeltä Perjantai. Sen päätoimittajaa, Vienoa, haastateltiin Journalistilehdessä. Hän kertoi, miten hyvistä novelleista on koko ajan pulaa, ja koska olin juuri jäämässä äitiyslomalle, päätin yrittää. Se oli hieno tunne, kun heti eka teksti meni läpi, ja monta monta sen jälkeen. Ilman Kolmiokirjaa minulla ei olisi suurperhettäni, sillä novellien ja pokkareiden kirjoittaminen mahdollisti sen, että sain hoitaa lapset kotona. Ja ne hillopurkit tosiaan, ne ovat vieläkin jossain jemmassa. Silloin joulu oli joulu.
PoistaTerveisin Sointu J. (Soile Jokiranta)
Hei Sointu:-)Tosi mahtavaa, kun vanhat Kolmiokirja-tutut käyvät täällä ilmoittautumassa. Minäkin muistan Vienon ja Perjantain ja kirjoitin jotain juttuja sinne ja Nyyrikkiin, vaikka enemmän painotuin SinäMinään ja Reginaan ja noihin pokkareihin. Täytyy todeta kuten Tuija: oi niitä aikoja.
VastaaPoistaKirsti, arvovaltaisia olivat monet kirjoittajatkin. Kerrotaan, että teologian professori Aimo T. Nikolainen kirjoitti salanimellä rakkauskertomuksia joihinkin noista lehdistä. Tutkijan tulot olivat pienet, piti saada lapsille leipää.
VastaaPoistaOnpa tosiaan mukava tavata Kolmiokirja-kollegoita täällä! Kommenteista päätellen me kaikki iloitsimme yhteistyöstä, ja etenkin palkkioista. Ne olivat pääasiallinen toimeentuloni aina vuoteen 2000, jolloin aloin saada apurahoja, terv. Heli Maruk
VastaaPoistaAnna, uusi tieto minulle tuo.
VastaaPoistaHei Heli! Apurahoitus tosiaan huomattavasti helpotti tuota toimeentulemisen taakkaa...
Minä lukisin mielelläni Kalle Päätalon kirjoittamia juttuja, mutta syystä tai toisesta niitä ei ole onnistuttu löytämään Kallen Päätalo-instituutille jättämistä arkistoista. Kuulemma ihan roimaa t lempeäkin kuvauksissa, mutta olisi kiva lukea jokin oikeasti. Tässä tosiaan nostalgia herää, kun näkee tuttuja nimiä. Mitä kaikkia itse käytinkän ennen kuin astuin kaapista nuortenlehtien sivuilla. Marita Lehti, Sonja Lumme, Minna Skog ainakin, ja pari muutakin vielä. Tuijalla oli monta mieltä...
VastaaPoistaNiitä taitaisi kaivata moni muukin. Jotkut noista nimimerkeistäsi tuntuvat tutulta, lienen niihin törmännyt silloin. Hah, olihan siinä tietty jakomielisyyden vaara piilemässä, kun erilaisilla nimillä kirjoitti erilaisiin lehtiin.
VastaaPoistaEn ole noihin lehtiin kirjoittanut enkä niitä kovin paljon lukenutkaan, mutta silti muistelunne toivat mieleen lehtien ulkoasun. Olin 60-luvulla mummon kaupassa myymässä kesäisin, ja valikoimaan kuuluivat niin Perjantait, Nyyrikit kuin Reginatkin. Minun muistikuvissani Nyyrikin ännä oli jotenkin krumeluurinen, Perjantai oli käsialakirjoituksen oloinen ja Regina oli aikakauslehtimäisenä ja kansipaperiltaan laadukkaampana selvästi hienompi lehti. Jostain syystä Nyyrikistä tulee mieleen sinertävänvihreä, Perjantaista oranssinkellertävä ja Reginasta punainen. Oliko niiden nimet väripainettuja, vai onko tämä vain tyhjästä syntynyt mielikuva?
VastaaPoistaT. Sä
En osaa sanoa tuohon väriasiaan mitään. Nyyrikki ja Perjantai olivat sanomalehden mallisia ja Regina aikakauslehti, tähän loppuu minun tietämykseni. Hauska muisto mummon kaupasta, aloin kaivata sellaiseen paikkaan ja aikaan.
VastaaPoista