Heidi kävi ihmettelemässä tuon edellisen postauksen kommenteissa keskustelun saamaa suuntaa. Kyllähän se hämmästyttää minuakin, koska minullakaan ei ollut tarkoitus ottaa kantaa avioliittoon, vaan puhua siitä ihmisen sisäisestä äänestä, joka meille jostain syystä kertoo miten asioiden pitäisi elämässä mennä, vaikka ne eivät menekään.
On esimerkiksi ihan yleismaailmallinen ajatus, että ystävää ei saa pettää. Ja kuitenkin kaikki tiedämme, että jossain vaiheessa suuri osa ystävistä kuitenkin pettää. Onnellista on, jos pettäminen tapahtuu pikkuasiassa, ei isossa, jossa olisi esimerkiksi hengestä kysymys.
Miksi, miksi, miksi me arvostamme uskollisuutta enemmän kuin pettämistä?
Vaikka omalla kohdallamme selitämme parhain päin, jos joskus tulee pieni pakko olla vähän petollinen ystävä, niin todella hankala on sietää sitä, että tulee itse petetyksi.
Parisuhdejutuissa tämä dilemma on tietenkin jatkuva. Voisi olla ihan piristävä joskus käydä vieraissa, mutta väkisinkin juttu paisuu kohtuullisen epämiellyttäväksi jos vieraissa käy se toinen.
Toisin kuin jotkut tuntuivat kuvittelevan tuolla kommenteissa, ei minulla ole tarvetta esittää tiettyjä eettisiä standardeja, joihin ihmisten pitäisi mielestäni pyrkiä. Puhun niistä, joita jostain syystä kannamme sisimmässämme ja joista emme pääse eroon, koska olemme ihmisiä.
Ehkä NIIIITSE (en osaa kirjoittaa sitä oikein, en jaksa tarkistaa) on ollut älymystön keskuudessa niin suosittu filosofi siksi, että hän halusi vapauttaa ihmiskunnan moraalista. Joka siis totta kai on ainakin tietyistä näkökulmista tarkastellen hirvittävä riesa henkilökohtaisen onnenetsintämme muutenkin karikkoisella polulla.
On esimerkiksi ihan yleismaailmallinen ajatus, että ystävää ei saa pettää. Ja kuitenkin kaikki tiedämme, että jossain vaiheessa suuri osa ystävistä kuitenkin pettää. Onnellista on, jos pettäminen tapahtuu pikkuasiassa, ei isossa, jossa olisi esimerkiksi hengestä kysymys.
Miksi, miksi, miksi me arvostamme uskollisuutta enemmän kuin pettämistä?
Vaikka omalla kohdallamme selitämme parhain päin, jos joskus tulee pieni pakko olla vähän petollinen ystävä, niin todella hankala on sietää sitä, että tulee itse petetyksi.
Parisuhdejutuissa tämä dilemma on tietenkin jatkuva. Voisi olla ihan piristävä joskus käydä vieraissa, mutta väkisinkin juttu paisuu kohtuullisen epämiellyttäväksi jos vieraissa käy se toinen.
Toisin kuin jotkut tuntuivat kuvittelevan tuolla kommenteissa, ei minulla ole tarvetta esittää tiettyjä eettisiä standardeja, joihin ihmisten pitäisi mielestäni pyrkiä. Puhun niistä, joita jostain syystä kannamme sisimmässämme ja joista emme pääse eroon, koska olemme ihmisiä.
Ehkä NIIIITSE (en osaa kirjoittaa sitä oikein, en jaksa tarkistaa) on ollut älymystön keskuudessa niin suosittu filosofi siksi, että hän halusi vapauttaa ihmiskunnan moraalista. Joka siis totta kai on ainakin tietyistä näkökulmista tarkastellen hirvittävä riesa henkilökohtaisen onnenetsintämme muutenkin karikkoisella polulla.
Tekstit
"...vaan puhua siitä ihmisen sisäisestä äänestä, joka meille jostain syystä kertoo miten asioiden pitäisi elämässä mennä, vaikka ne eivät menekään."
VastaaPoistaOlet ihan ytimessä. Ja voi olla, että luen väärin, mutta tämä minulle tuli mieleeni:
Ihminen pitäisi vapauttaa siitä häpeästä, että hän on mikä on. Mieluummin hän esittää jotakuta toista kuin on se joka hän on. Tuo "sisäinen ääni" kertoo meille sen. Se joutuu kuitenkin väistämättä ristiriitaan vallitsevan kulttuurin tai minkä hyvänsä ihmisen ulkopuolella olevan kanssa.
(edellisen postauksen kommentit olivat superhyviä, siitä huolimatta että ne ajautuivat ties minne, mutta se on inhimillistä)
Ihminen on petollinen. Se kuuluu kaikkiin, niihinkin, jotka ovat ns. täydellisiä ihmisiä. Nimittäin ollakseen täydellinen ihmisen on oltava edes pienissä määrin petollinen, eikö?
VastaaPoistaEi meistä kukaan tahdo pettää, mutta kuten sanot, jossakin vaiheessa, ihan millä (pienellä tai suurella) tavalla jokainen meistä pettää..olipa se sitten ystävä, kumppani, äiti, oma lapsi, koira tai työtoveri.
Se kuuluu kai myös kasvamiseen. Se, että oppii käytännön kautta.
Sekin on oleellinen kysymys, milloin petos on oikeasti petos ja milloin sitä, että ihminen tekee kuten parhaaksi näkee, mutta joku toinen kokee sen petoksena.
VastaaPoistaMonet ihmissuhdeongelmat vaikuttavat syntyvän siitä, että muut ihmiset nähdään minun jatkeinani, oman elämäni täydellistyttäjinä, joilla on enemmän velvollisuuksia minua kuin itseään kohtaan. Ja jos he eivät toimi kuten minä haluaisin, he tällöin pettävät (kenties epäreilutkin) odotukseni tai omassa päässäni (kenties perusteettomastikin) rakentamani luottamuksen/oletuksen tuosta ihmisestä.
Toisinaan on vain huonoja ja huonompia vaihtoehtoja, eikä jokaista valintaa voi tehdä vain muita miellyttääkseen. Saati että kaikkia olisi edes mahdollista miellyttää.
Jos mennään ihan raakileille, niin ihmisethän muodostivat yhteiskuntia, koska se kannatti. Siitä oli heille hyötyä. Samoin voi saada hyötyä siitä, kun on toiselle avuksi, hyödyksi ja iloksi. No tähän tulee tietysti mukaan ne "tunnejutut", mutta siis koen, että hyvyyskin lähtee tarpeista. Ristiriitoja syntyy lähinnä siitä, että kaikki tarpeet eivät ole yhteiskunnallisesti hyväksyttyjä.
VastaaPoistaMinulle on ollut järkytys, että olen aikuisella iällä menettänyt pari ystävää. He eivät siis enää ole halunneet olla ystäviäni, vaikka olemme tunteneet vuosia. Toisesta tunnen syyllisyyttä, en pitänyt häneen tarpeeksi yhteyttä, toisen "välirikon" syytä en tiedä. Ehkä ystävä koki loukkauksena sen, että olin ystävä ihmisen kanssa,joka oli loukannut hänen miestään. Elämä on monimutkaista.
VastaaPoistaAnonyymi, kuka voi vapauttaa ihmisen mainitsemallasi tavalla?
VastaaPoistaHelmi-Maaria, emme me ehkä hyvää tajuaisikaan, jos ei tapahtuisi joskus myös sitä pahaa. Ja kun tapahtuu pahaa, tajuamme selkeämmin mitä on hyvä. Menisikö se näin.
Anu, se jää tietenkin jokaisen omalle vastuulle pohtia, että milloin kysymys on toisen pettämisestä ja milloin siitä, ettemme me tosiaankaan voi toimia toisen ihmisen egon jatkeina. Yleispätevää ohjetta vaikea antaa.
Anne, tuo on evoluutiopsykologinen näkökulma, mutta ei kyllä minulle selitä sitä, mistä moraali syntyy. Koska voisihan sitä vain ajatella niin, että kannattaa olla rehellinen ja uskollinen ja niin edelleen, ja sitten jos eräänä päivänä ei ollakaan, niin sitten vaan todetaan että ohhoh ja sattuuhan sitä.
Heidi, minulle on sattunut samanlainen järkytys. Olen ihmetellyt, miten vaikea siitä on päästä yli.
"Anonyymi, kuka voi vapauttaa ihmisen mainitsemallasi tavalla?"
PoistaKen ei ole sitä kokenut, ei voi tietää eikä tajuta. Liittyy kasvamiseen ja muuttumiseen. Useimmat häpeävät omaa itseään, omaa totuttaan.
Moraali kulkee niin monissa vaatteissa, on kovin muuttuvaa ja kulttuurisidonnaista. Voidaanhan sitten tietysti ajatella, että on olemassa tiettyjä ylempiä arvoja, jotka tulevat maailmasta/ylempää. Minä en niinkään usko siihen, vaan nimenomaan kehittymiseen ja siihen, että yritysten ja erehdysten kautta kuljetaan ja edetään. Meidät on heitetty tänne, tiettyjen rajojen sisälle ja sitten selviämme, kuten parhaaksi näemme.
VastaaPoistaKaikki ovat oikeassa omasta mielestään ja kaikki ovat oikeassa omalla tavallaan. On ihan ok olla eri mieltä puolison, ystävän, työnantajan jne kanssa. Siitä ei tarvitse riidellä, että kuka on oikeassa, koska kaikki ovat. Ongelma tulee siitä, jos ei epäile koskaan olevansa itse oikeassa. Vain tyhmä ei vaihda mieltä. Ja on vielä asia erikseen myöntää se muille esimerkiksi pyytämällä anteeksi, mutta sehän on jo melkein yli-inhimillistä.
VastaaPoistaAnne, minusta moraalissa on kuitenkin kova ydin, joka ei ole kulttuurisidonnainen. Kuten kirjoitin, missään kulttuurissa ei pidetä ystävän pettämistä hyvänä juttuna. Muitakin esimerkkejä löytyy.
VastaaPoistaMary, ovelasti sanottu, että kaikki ovat oikeassa omalla tavallaan... Anteeksipyytäminen tietenkin ON vaikeaa.
Yhteiskunnan moraalista, hyödyllisintä minulle olisi se, että kaikki muut noudattavat yhteisiä pelisääntöjä ja minä en. Tästä syystä suhtaudun hieman epäillen myös ajatukseen moraalin muuttumisesta ja kehittymisestä, kuinka nopeasti mennään siihen että onhan ne kivat olemassa mutta juuri silloin kun minua ei satu huvittamaan niin ne eivät ole voimassa.
VastaaPoistaJa luulenpa että nykymaailmastamme löytyy kulttuureja joissa ystävien pettäminen on hyvä juttu, tai ainakin siltä vaikuttaa kun avaa minkä tahansa tiedotusvälineen...
Hehheh, no juu voihan se siltä vaikuttaa, että on hyvä juttu, mutta kävin just suomi 24 palstalta lueskelemassa ihmisten spontaaneja reaktioita siihen, kun oma kumppani on jäänyt kiinni pettämisestä. Ei ollut ilo ylimmillään ilmeisesti.
VastaaPoista;) Juu saattaa tikarit lennellä. Toivottavasti ei kuitenkaan oikeat!
VastaaPoistaMutta jos senkin pistää paloiksi. Pettämisen siis, niin löytyyhän siihenkin "selityksiä". Eli ihmisolento muodostaa sosiaalisia suhteita valinnan sekä veren kautta. Kun muodostamme suhteen, se on vähän kuin kauppaa, minä annan sinulle jotain, vaikkapas kumppanuutta, ja hän antaa sitä sinulle takaisin. Kumppanuuden ehtoihin voi kuulua vaikkapas se, että ei käy tökkimässä vieraita pesiä. No jos näin käy, niin sopimus rikkoutuu. Yleisestihän jokainen hakee itselleen onnea ja menestystä (ensimmäinen vähän ihmismäisempi käsite, jälkimmäinen kuuluu jo selvästi luontoon) ja, kun meidät petetään, matto ns. vedetään jalkojen alta. Meidän menestykseltämme viedään pohja. Meistä tulee vihaisia, epävarmoja ja pettyneitä. Ne ovat itsekkäitä tunteita, mutta itsesuojelun kannalta tarpeellisia myös. Ei se ole mitään syvällistä matematiikkaa, se on vähän kuin lapselle antaisi karkin ja sitten kiskaisisi sen pois. Huutoahan siitä syntyy :) Näin minä sen näen, hyvin yksinkertaistettuna siis.
Laitan tähän pätkän Kai Niemisen runosta (kokonaista taideteosta ei kuulemma saa lainata). Hänen mielestään pitää:
VastaaPoistalakata valehtelemasta,
lakata pettämästä
lakata luulottelemasta että elämä tapahtuu,
etenkin että se tapahtuu jossakin muualla,
ja pelkäämästä ettei itse ole siellä
Tämä on hyvä lopetus. Erityisesti kaksi viimeistä riviä sopii minulle.
VastaaPoista