Totuus

Mitä luulette, onko Osama bin Laden olemassa? Onko koskaan ollutkaan? Aina tämän tästä uutisissa näytetään suttuista videokuvaa ja/tai soitetaan nauhaa jossa joku puhuu suhinan ja särinän keskellä jollakin eksoottisella kielellä. Sitten kerrotaan, että Osama bin Laden siellä uhkuu vihaa Amerikkaa kohtaan ja kehottaa kannattajiaan terroritekoihin. Minä katselen ruutua puoliunessa ja ajattelen, että voi olla noin, tai voi olla olemattakin. Olennaisinta on, ettei minulla ole oikeastaan minkäänlaisia välineitä ottaa selville, puhuuko nauhalla Osama, ja jos puhuu, mitä hän sanoo.

Olin runsas viikko sitten katsomassa dokumenttielokuvan, jossa vakuuttavin todistein osoitettiin, että syyskuun 11. päivän terroristi-isku olikin Bushin kumppanien juoni ja salaliitto. Oli esimerkiksi mahdotonta, että talot olisivat lentokoneiden voimasta sortuneet sillä tavalla kuin sortuivat, suoraan niille sijoilleen. Joku olikin kerännyt alueelta tomua, sitä oli analysoitu, ja oli löydetty jäänteitä jostain superräjähteestä, mikä viittaisi siihen, että talojen alakerroksiin oli sijoitettu räjähteitä. Mutta asiaa ei pystytty tutkimaan tarkemmin, koska talojen jäännökset kerättiin pikavauhtia pois, toisin sanoen hävitettiin todisteet.

Silmilleni vyörytettiin virallisesti allekirjoitettuja dokumentteja, ja vakuuttavien asiantuntijoiden lausuntoja. Mutta mitä edellytyksiä minulla katsojana oikeastaan on arvioida, ovatko valkokankaalla vilahtelevat dokumentit aitoja?

On olemassa ihmisiä, joita erilaiset salaliittoteoriat kiinnostavat. Ja sitten on ihmisiä, jotka nauravat ihmisille, jotka epäilevät, että meitä sumutetaan. Tähän ikään mennessä minusta on tullut sillä tavalla kyynikko, etten usko koskaan saavani tietää totuutta mistään asiasta. Totuus on tietysti olemassa, mutta täällä ihmisten maailmassa me tavoitamme sen vain hyvin rajallisissa asioissa, jos missään.

En itse usko sen enempää virallisiin uutislähteisiin, kuin näihin vaihtoehtoisin dokumentteihinkaan. Siksi olen menettänyt mielenkiintoni uutisiin ja erilaisiin ajankohtaisohjelmiin. Katson mieluummin viihdeohjelmia, jotka eivät yritäkään väittää itsestään muuta. Siksi joskus huomaan ajattelevani, että tässä maailmassa viihde onkin ehkä lähimpänä totuutta. Joskin ehkä sattumalta.

Totuus

Niin moni asia viluttaa

Tuli tuon Ahernin yhteydessä mieleen, että nämä Ahernit ja Dan Brownit ja muut aiheuttavat vähän sellaisen tunteen, että miksi ponnistella kirjoittaakseen mahdollisimman hyvin. Miksi vielä yrittää opettaa muitakin kirjoittamaan hyvin. Kun suuren suosion voi saada, vaikkei kirjoittaisi yhtään hyvin.

Esimerkiksi Ahern kirjoittaa minusta huonosti. En löydä kuvaavampaa adjektiivia. Tarina yksinkertaisesti on pönttö. Tai sanotaan, että käsittelytapa on pönttö. Tällainen aihe, siis kahden ihmisen toisiaan kohtaan tuntema selittämätön mielenkiinto, ja uudet kyvyt, jotka kumpikin johtuvat samasta asiasta, verensiirrosta, vaatisi ihan eri tason vääntöä, mitä nyt on tarjolla, jotta tarinasta voisi saada hyvän.

Vaan sepä ei haittaa, että kirja on huono. Ahernia myydään kuin siimaa.

En myös vieläkään ymmärrä mihin ihmeen suoneen Dan Brown iski. Mutta pienellä toimittamisella ja uudelleen ajattelemisella kirjasta olisi voinut saada paljon paremman. Vaan mitä hyötyä tästä paremmuudesta olisi ollut? Vaikea ajatella, että kirja sen ansiosta olisi myynyt vielä enemmän.

No ehkä sen lukeminen olisi voinut olla vielä nautinnollisempi kokemus, mutta mitä väliä silläkään, kun ihmiset jo nyt nauttivat niin ilmeisen suuresti.

Olen nyt muutenkin taas kriisissä kirjoituskurssieni kanssa. Miksi olen hankkiutunut vetämään niin monta kurssia, kun enhän minä itsekään osaa kirjoittaa. Kohta on taas lähdettävä, ja kohdattava kriittiset opinjanoiset silmästä silmään, ja niin hemmetin kylmäkin on.

Niin moni asia viluttaa

Hömppäkirjailija taistelee

Eilen ajauduin miettimään sananvapauskysymyksiä, missäs muualla kuin Facebookissa. Ennen virallista pyrkimistä hieman pelottavan sananvapautta puolustavan Suomen Penin jäseneksi, ajattelin kokeilla kevytjäsenyyttä Facebookissa.

Olen yhteiskunnallisesti ja aatteellisesti flegmaattinen ihminen, mutta minullakin on tarve sanoa asioita omalla tavallani, ja julkaista sanomisiani kirjoina. Olen kuitenkin huomannut, että monet arvostetut kirjailijat ja yhteiskunnalliset ajattelijat, jotka toimivat erilaisissa järjestöissä, myös Penissä, olisivat valmiit rajoittamaan kaltaisteni ihmisten sananvapautta. Puhun nyt viihdekirjailijoista, roskakirjailijoista jne.

On tietenkin hiukan henkilökohtaista, mikä kenellekin arvovaltaiselle henkilölle on roskaa. Kukaan ei tietääkseni ole sanonut, ettei nimenomaan minun kirjojani pitäisi julkaista. Mutta kalikka kalahtaa aina kun puhutaan viihteestä ja roskasta vastapoolina todelliselle kaunokirjallisuudelle, joka muuttaa ja mullistaa maailmaa taiteellisesti korkealaatuisella tavalla.

Omasta mielestäni minäkin tietysti muutan ja mullistan maailmaa taiteellisesti korkealaatuisella tavalla, mutta koska teen sitä virallisen kaanon-kaanonin ulkopuolella, sitä ei lasketa. Uusimmassakin kirjassani on vaaleanpunainen takakansi, jo se kertoo mikä kirjailija minä olen.

Nyt yritän paneutua uuteen käsikirjoitukseeni, joka junnaa aivan käsittämättömällä tavalla. Yritän siinä kuvata millä tavalla kansalaissodan tapahtumat kummittelevat nykypäivän ihmisten elämässä. Tarina on aivan selkeänä mielessäni, mutta miksi on niin hirvittävän vaikea pukea sitä luettavaksi tarinaksi? Minulla on välillä sellainen kauhistuttava tunne, että tämä yritys tulee raukeamaan tyhjiin. Ei saisi päästää sellaista ajatusta mieleen, koska tässä vaiheessa pitäisi vain innostua entistä enemmän, ei suinkaan masentua.

Hömppäkirjailija taistelee

Suoraan syvältä

Cecelia Ahernin kirjassa Suoraan sydämestä, nainen saa keskenmenon jälkeen verensiirrossa verta Justinilta, joka on tutkija, arkkitehtuuri, taide- ja kulttuurihistoria ovat muistaakseni miehen osaamisalueita. Verensiirron saanut nainen ja verta luovuttanut mies alkavat tuntea käsittämätöntä vetoa toisiaan kohtaan. Nainen huomaa tietävänsä arkkitehtuurista asioita, joita hän ei ennen tiennyt, ja syövänsä verisiä pihvejä riemukkaasti, vaikka aikaisemmin oli kasvissyöjä.

Olen puolivälissä kirjaa, eikä voisi vähempää kiinnostaa, että kuinka tässä käy. Mutta olen antanut kertoa itselleni, että Cecelia Ahern on kansainvälinen bestselleristi, joka on tullut suosituksi pelkästään kirjojensa ansioista, ei siksi että hänen isänsä oli kuuluisa poliitikko Irlannissa.

En tiedä miksi tämä kirja on minusta niin blääh, vaikka tuollainen lähtökohta, verensiirron aiheuttama selittämätön vetovoima voisi oikeastaan olla ihan tyyppilinen spekulatiivisen fiktion lähtökohta. Mutta käsittelytavassa on jotain kauhean lässyä. Uuvuttaa myös Ahernin tapa kuljettaa tarinoita loputtomilla dialogeilla ja ymppäämällä niihin knoppitietoja elämän eri alueilta.

Ehkä pitäisi lukea ensin kirja kokonaan, ennen kuin sanoo mitään. Odotan onko tämä loppuun asti yhtä lässyä, vai tuleeko yllätyksiä.

Suoraan syvältä

Pallo

Mietin joskus, millainen minusta olisi tullut näillä perintötekijöilläni, jos olisin saanut kasvaa ihanteellisissa olosuhteissa. Ikään kuin perisynnittömässä, paratiisillisessa maailmassa. Missä minulla ei olisi ollut tarvetta lapsesta asti lohduttaa itseäni epäterveillä elämäntavoilla.

Kirkkoisät ovat miettineet, minkä näköisiä me olemme ylösnousemuksessa, ja kirkkoisä Origenes (hdcaniksen muistin mukaan) tuli siihen tulokseen, että olemme todennäköisesti pallon muotoisia. Koska pallo on täydellinen. Olenkohan minä ylensyömisellä alitajuisesti tavoitellut tuota täydellistä pallon muotoa jo tässä ajassa?

Vaihtoehtoisesti voisi tietysti miettiä, millainen minusta olisi näillä perintötekijöillä tullut, jos olisin elänyt niukoissa oloissa sata vuotta sitten. Mutta sitä on turha miettiä, koska sata vuotta sitten sekä äiti, että minä olisimme todennäköisesti menehtyneet synnytyksessä. Mutta jos olisinkin selvinnyt synnytyksestä, olisin kuollut muihin vaivoihini, joita en nyt tässä kehtaa selostaa. Saan siis kiittää elämästäni kehittynyttä lääketiedettä, mikä kyllä pistää miettimään.

On tietenkin ihan turha miettiä, millainen minusta olisi kehittynyt jossain toisenlaisissa olosuhteissa. Vai onko? Ajattelin kuitenkin tänä keväänä viettää pääsiäispaastoa, ja luopua valkoisesta sokerista ja valkoisista jauhoista. Ehkä en odota edes laskiaista, vaan aloitan jo nyt.

Pallo

Milloin kirjasi ilmestyy?

Vieläkin joskus kuulee käytettävän tuota juhlavaa termiä. Muistan että ajatus sykähdytti joskus. Kun kirjoittaa kirjan, ja se hyväksytään kustantamon julkaisuohjelmaan, se jossain vaiheessa ilmestyy.

Olen kirjailija, jolle uuden kirjan ilmestyminen tarkoittaa sitä, että kannan 25 kpl tekijäkappaleita kotiin. Jos kirja ilmestyy syksyllä, asia on helpompi toteuttaa, koska voin tuoda laatikon kotiin polkupyörän tarakalla.

Kirja siis ilmestyi aviomiehelleni pari päivää sitten, kun hän töistä kotiin tullessa löysi kirjalaatikon tuolilta, jonne hänen on tapana laskea reppunsa. Tosin tajusin tämän vasta jälkeenpäin, hän ymmärsi kunnioittaa kirjani ilmestymistä, eikä huomauttanut, että sen sietäisi ilmestyä jossain muualla.

Kävin eilen postittamassa tekijänkappaleita muutamalle, jotka ovat osoittaneet mielenkiintoa Pelastusrenkaiden ilmestymistä kohtaan.

Teokseni ilmestyi myös toiselle työväenopiston ryhmälleni, kun pistin sen kiertämään. Toisessa ryhmässä unohdin kirjani ilmestymisen. No ehkä ensi viikolla.

Milloin kirjasi ilmestyy?

Naiset on ujoja ja arkoja, niin se vaan on

Pidän työväenopistossa kurssia genrekirjoittamisesta. Ujutin mukaan myös romanttisen viihteen, mutta pistin sen viimeiseksi, etteivät ihmiset pelästyisi.

Ujosteluni ei ollut turhaa, ensimmäisellä tunnilla kerroin, että Oriveden opiston kanssa kerran suunnittelimme romanttisen viihteen kirjoittamisen kurssia, mutta osallistujia ei ollut riittävästi. Ryhmän nuoret naiset sanoivat heti, että eihän kukaan kehtaisi ilmoittautua sellaiselle kurssille. Olisi kauhean vaikea omassa tuttavapiirissä selittää, että on nyt lähdössä Orivedelle opettelemaan romanttisen rakkausromaanin kirjoittamista, se olisi mahdoton yhtälö. Näin siis sanovat nuoret, emansipoituneen oloiset naiset.

Kuitenkin moni haaveilee kirjoittamisesta ammattina, tai puoliammattina. Onnistuneella rakkausromaanilla voisi pärjäillä yhtä hyvin kuin onnistuneilla dekkareilla. Lukijoita riittää. Mutta naiset ujostelevat aihetta. Olenkin huomannut, että hävyttömimmin romanttisten romaanien kirjoittajat ovat miehiä. Siis nämä Hiljaiset sillat, Hevoskuiskaajat ym. kaipuutuubakirjat. Kun naiset kirjoittavat romanttista viihdettä, sen kai pitää olla itseironista tyyliin Bridget Jones.

Naiset on ujoja ja arkoja, niin se vaan on

Elämä kuljettaa

Näillä näkymin tapasin viikonloppuna viimeisen kerran suloiset kirjoituskurssilaiseni Hämeenlinnasta. Terveisiä vaan teille, jos satutte eksymään tänne, olette unohtumattomia. Jokainen kurssi opettaa myös vetäjää. Eniten minua puhutteli avoimuutenne ja rohkeutenne, ja ilo joka syntyi tekstien jakamisesta, se oli ainutlaatuista. Kyselitte minulta, mitkä mielestäni ovat aloittelevan kirjoittajan virheitä, ja sattumoisin olin juuri blogannut aiheesta. Referoin kurssilla ulkomuistista kirjoittajan virheitä, mutta jos vielä kiinnostaa, postaus löytyy täältä.

Aloitan tämän työviikon hengittämällä, ja muistamalla, että vaikka hengittäminen on tahdonalaista toimintaa, se on myös jotain minusta riippumatonta elämän toimintaa minussa. Jollakin tavalla kurssinne muistutti minua tästä tosiasiasta. Samoin siitä, että asiat sujuvat, kun en vastustele, vaan heittäydyn mukaan siihen mitä elämä tuo, ja luotan siihen. Huomaan nyt kuulostavani elämäntaito-oppaalta, hiukan kankealta sellaiselta, mutta noin se kumminkin menee.

Nyt menen puurolle, ja sen jälkeen jatkan omaa keskeneräistä käsikirjoitustani. Tauon jälkeen siihen palaaminen aina jotenkin tökkii, vaikka vielä on tuoreessa muistissa, että perjantaina siitä erkaneminen viikonlopun ajaksi tuntui fyysisenä kipuna.

Elämä kuljettaa

Raadonsyöjä pohtii Facebook-habitustaan

Olen jollakin tavalla tykästynyt Facebookiin. Se edustaa mielestäni sosiaalisen kanssakäymisen laimeinta muotoa. Jos olisi hiukan vielä laimeampaa, se ei enää olisi sosiaalista kanssakäymistä.

Positiivisinta on, että sitä kautta on löytynyt löyhä kontakti sellaisiin ihmisiin, jotka ovat sivunneet elämääni joskus, mutta sittemmin kadonneet tutkasta. On jotenkin kiva tietää näiden ihmisten elämästä edes jotain, vaikka tiedot triviaaleja ovatkin.

En ole itse torjunut yhtään kaveripyyntöä, paitsi ehkä aivan alussa, kun en vielä ymmärtänyt systeemejä. Minun kaveripyyntöjäni sensijaan roikkuu odottamassa vahvistusta. Yhtä tyyppiä olen muutaman viikon odottelun jälkeen pyytänyt hylkäämään minut, jos ei kerran seura kelpaa. Toiselta roikottajalta kysyin miten on mahdollista ettei seura kelpaa. Se tehosi heti. Mietin, pitäisikö minun poistaa hänet kuitenkin listaltani, olisiko se hänelle helpotus. Koska ilmeisesti hän ei toivonut Facebooktuttavuutta kanssani, vaikka luulin meidän olevan ihan kohtuuhyviä kamuja todellisessa elämässä.

Nyt olenkin päättänyt, etten enää pyydä ketään kaveriksi. Ihmisillä voi ilmeisesti olla tarkkojakin laatuvaatimuksia sen suhteen, kenet hyväksyvät Facebookystävikseen. Minulla ei ole. Yksi todellisen elämän tuttu kommentoi, että minulle ilmeisesti kelpaavat raadotkin.

Raadonsyöjä pohtii Facebook-habitustaan

No jotain positiivistakin. Kuulin, että Pelastusrenkaita valmistuu painosta tänään tai huomenna. Onhan se aina hienoa, kun yksi työ on taas paketissa.

Avioerosta miellyttävä oppimiskokemus? Naispappi Matleena aloittaa jälleen ihmissuhteiden peruskoulun

• Mainio jatko-osa kiitettyyn Pappia kyydissä -romaaniin

• Viihderomaani modernin naisen haasteista ja monipuolisista rooleista äitinä, naisena, pappina, rakastajana…

Kustantajan sivuilta varastin esittelytekstin.

Voisin lisätä, että kirjassa käsitellään keski-ikäisen naisen suhdetta itseään 15 vuotta nuorempaan mieheen, ja sivutaan myös yhtä kirkon kuuluisimmasta "kipupisteestä", nimittäin suhtautumista homoseksuaalisuuteen.

Tiedän joitakin ihmisiä, jotka suorastaan rakastavat sanaa kipupiste tällaisissa yhteyksissä, siksi hipsukat tuohon sanaan.

Miinuksella mennään

Saako valittaa? Kun nimittäin kirjoittaminen ei suju. Miten pitkään pitää jatkaa hankalan kässärin kanssa? En odota vastausta, koska tiedän, että sen kanssa pitää jatkaa katkeraan loppuun asti. Sinänsä yllättävää, että käsikirjoitusta on kasassa 137 liuskaa, vaikka työpäivieni saldo on useimmiten ollut negatiivinen. Tänäänkin aamulla aloittaessani käsikirjoitusta oli 140 liuskaa. Uurastuksen tulos on siis kolme liuskaa miinusta.

Mutta jossain välissä on ilmeisesti ollut pluspäiviäkin, koska tekstiä on kasassa noinkin paljon. Välillä tajuan, että olen yksinkertaisesti haukannut liian ison palan, ja se on katkera havainto. Sitten taas puren hammasta ja jatkan kuitenkin. Samalla olen alkanut taas pohdiskella kirkkotrilogiani kolmatta osaa. Tarkistin papereistani millaiseen työsuunnitelmaan Kordelinilta herahti neljä tuhatta. Alkoi senkin vuoksi puntit tutista, suunnitelmani on haastava. Joku on ollut luovalla päällä runoillessaan tuota hakemusta.

Miinuksella mennään

Vuoden alun introspektiota

Kai se on pakko myöntää, että haluan lukijoita. Tietenkin kirjoittaminen on myös itseilmaisua. Ehkä minua kirjoittajana leimaa rimpuilu näiden kahden voimakkaan tarpeen ristipaineessa.

Kafka käski tuhota tuotantonsa kuolemansa jälkeen, joten voisi ajatella, että hänelle itseilmaisu oli lukijoita tärkeämpi asia. Mutta Kafka olikin lakimies, hänellä oli ammatista hyvät tulot, hänen ei tarvinnut kirjoittaa rahan vuoksi.

Olen miettinyt kirjoittaisinko kovin erilaisia tekstejä, jos minun ei tarvitsisi ajatella rahaa. Siitä on oikeastaan vaikea sanoa mitään, koska oma urani niin kohtalokkaalla tavalla alkoi rahan vuoksi. Kun aloin kirjoittaa novelleja lehtiin, en kuvitellut että kirjoittamista jatkuisi näin pitkään. Se oli silloin vain ajan ostamista, aikuistumisen viivyttämistä. Oli kätevä kun sai rahaa kirjoittamalla, sen sijaan että olisi pitänyt jatkaa hotellisiivousta, tai pyöriä työllisyyskoulutuksissa. Kirjoitin leipää ostaakseni, ja se on muokannut minua kirjoittajana, halusin tai en.

Jotkut kirjoittavat dekkareita, koska niissä on mahdollista käsitellä hankalia yhteiskunnallisia asioita viihdyttävästi. Voisi olla jalompaa käsitellä niitä asioita ilman dekkarijuonta, mutta tässä vajavaisessa maailmassa kun elämme, silloin kirjat löytäisivät paljon vähemmän lukijoita.

On ehkä joillekin yllätys, että saman voi tehdä muidenkin kirjallisuudenlajien sisällä, esimerkiksi naisille suunnatussa viihdekirjallisuudessa. Kirjoitan viihdyttäviä kirjoja naisille, koska voin niissä käsitellä tärkeitä ihmisyyteen liittyviä kysymyksiä, jotka kiinnostavat minua itseäni. Saan samalla enemmän lukijoita, kuin saisin muuten. Voi tietysti olla, että romaanista pelkkää höttöä odottava lukija pettyy kirjojeni kohdalla, mutta otan sen riskin.

Tietysti minun on kirjoittaessa pakko ottaa huomioon kirjan genre, samoin kun otan sen huomioon kirjoittaessani nuorille, tai lapsille. Mutta kirjan ytimeen genreen mukautuminen ei koskaan ulotu. Siitä en ikinä jousta. On olemassa tarinoita, jotka minun on pakko saada kirjoittaa, ja haluan tehdä sen noiden tarinoiden ehdoilla, pilaamatta niitä.

Mutta koska olen vajavainen ihminen vajavaisessa maailmassa, niin kaipa ne tarinat aina hiukan turmeltuvat sitä mukaa kun laskeutuvat alas puhtaasta ideoiden maailmasta tänne varjojen maahan.

Vuoden alun introspektiota

Vielä kässäreistä

Moni kirjoittamiseensa kunnianhimoisesti suhtautuva kirjoittaja on ilmeisesti kokenut huojentavana esittämäni ajatuksen, ettei käsikirjoituksen tarvitsekaan olla täydellinen, jotta se voisi ylittää julkaisukynnyksen.

On hyvä, jos mieli huojentuu, koska huojentunein mielin ihminen kirjoittaa luovemmin ja rohkeammin ja synnyttää kiinnostavampaa tekstiä kuin lemmiskellessään neuroottisesti käsikirjoituksensa pilkkuja.

Vaikka sanon, ettei käsikirjoituksen minun oman kokemukseni perusteella tarvitse olla täydellinen, en kuitenkaan väitä, että olisi helppo saada käsikirjoituksensa julkaistua. Kustantajat etsivät kiinnostavia käsikirjoituksia. Nykymaailmassa se yhä useammin tarkoittaa sitä, että kirjoittajan pitää olla kiinnostava. Kun entinen ministeri Häkämies kirjoittaa dekkarin, sille löytyy kustantaja. Valta on ihmeellinen asia, kun ihminen onnistuu saamaan sitä itselleen, se tekee hänestä kiinnostavan, vaikka hän olisi kuinka tylsä.

Meillä muilla menestys näissä asioissa on ikävän paljon kiinni sattumasta. Siitä että käsikirjoitus päätyy sellaisen ihmisen pöydälle, joka tajuaa sitä. Kirjallisuudessa on kysymys makuasioista, ja vaikka makuasioista voi kiistellä, kiistely harvoin muuttaa mitään. Jos joku pitää tekstiäni tylsänä, hän pitää sitä tylsänä, vaikka omasta mielestäni se olisi jännittävä ja ihmeellinen.

Vielä kässäreistä

Opastusta haetaan

Nyt olen siis lukenut kolme kirjoittajaopasta lyhyessä ajassa ja silmäillyt muutamaa muuta. Olen opiskellut elämäkerran, spekulatiivisen fiktion ja dekkarin kirjoittamista kirjojen avulla. Lukemani kirjat ovat siis Kirjoita kosmos, Kirjoita tarinasi ja Harkittu murha. Kaikki olivat kiinnostavia ja auttoivat hahmottamaan omaa kirjoittamista, vaikka lukemisen päämotiivi olikin varastaa sieltä hyviä vinkkejä jaettavaksi kirjoituskursseilla mukamas omina tietoina ja oivalluksina. No ei vaan, aion kyllä esitellä kirjoja ja niiden kirjoittajia, tietenkin.

Mutta yksi puuttuu joukosta, vielä ei ole silmiin osunut suomenkielistä opasta romanttisen viihderomaanin kirjoittajille, lukuun ottamatta Hakalahden ja Tuomisen Kirjoittajaohjaajan tukipakettiin liitettyä Kolmiokirjan kirjoittajille tarkoitettua tiivistettyä ohjetta.

Vuosituhannen vaihteessa muistan käyneeni joitakin myrkyllisiä keskusteluja, joissa nimenomaan tuo tukipaketissa oleva "kaava" esiteltiin minulle todisteena siitä, että romanttinen viihdekirjallisuus on kaavamaista törkeää paskaa. Ihmettelin jo silloin, miksi scifissä saa olla kaava, dekkarissa saa olla kaava, fantasiassa saa olla kaava, ja niihin kirjoihin voidaan kuitenkin suhtautua kiinnostuksella, jopa kunnioituksella. Mutta jos romanttisessa viihteessä on kaava, niin se viimeistään todistaa, että romantiikka on paskaa.

En kuitenkaan aio kirjoittaa suomenkielistä opasta romantiikan kirjoittajille. Miksi? Ensin ajattelin, että siksi, etten ole kovin romanttinen kirjoittaja, eikä minua tässä elämän vaiheessa kiinnosta romanttinen kirjallisuus kovin paljon. Mutta kyllähän minä jollakin tavalla olen romantikko, sitä ei käy kiistäminen. Uskon rakkauteen, hyvään ja olen kiinnostunut ihmissuhteista. Haluan, että ihmiset viihtyisivät kirjojeni parissa. Joten mikä minua estää?

Luultavasti pelkään haasteen valtavuutta. Romantiikka stigmatisoi tekijänsä, ellei hänellä ole jotain ulkokirjallisia suuria avuja, kuten Virpi Hämeen-Anttilalla yliopistoura, korkea koulutus ja tavattoman sympaattinen ja sivistynyt aviomies. Oma menestykseni on myös ollut sen verran vaatimatonta, ettei niillä paukuilla ehkä kannata ryhtyä muita opastamaan. Kirsti Manninen voisi ehkä laatia tällaisen oppaan, ehkä hän on jotain jo tehnytkin. Pitääkin tonkia kirjastoa. Myös Tuija Lehtisellä voisi olla asiasta kiinnostavaa sanottavaa. Hetkinen, pitäisikö tehdä artikkelikokoelma, johon pyytäisi juttuja todellisilta veteraaneilta. Hei sehän voisi olla kiinnostavaa. Nyt vaan rahoitusta hakemaan, mahtaisiko irrota.

Opastusta haetaan

Minusta ei taida olla dandyksi

Luin Antti Nylénin Vihan ja katkeruuden esseet. Ensin teksti tuntui raikkaalta, oli mukava lukea niin vihaista ja purevaa sanailua, varsinkin kun kirjoittaja oli vihainen samoista asioista kuin minä, kuten eläinten tehokasvatuksesta ja ihmisten pahuudesta.

Aika pian esseet alkoivat puuduttaa. Mitä Nylén oikeastaan ajattelee, paitsi että on vihainen ja katkera, yllättäen siitä olikin vaikea saada selvää. Sen ymmärsin, että hän haluaa olla yllättävä. Hän haluaa aiheuttaa päänvaivaa ihmisille, jotka mielellään laittaisivat hänet lokeroon. Välillä tuntui, että hänelle oli tärkeämpää olla yllättävä, kuin sanoa mitä ajattelee. Olisi nyt puhunut suunsa puhtaaksi, kun kerran sai esseekokoelmansa julkaistua.

Lukiessani ajattelin, että kohta varmaan tulee vastaan jokin sellainen ajatuskulku tai väite, joka pakottaa minut kirjoittamaan blogiin nasevan vastineen, mutta sellaista ei tullutkaan, joten lopulta olin pettynyt joko Nylénin hämäryyteen, tai omaan sivistymättömyyteeni, koska en tajunnut kirjan kaikkia nyansseja. Olin ehkä myös laiska, en jäänyt tutkimaan lauseita sen tarkemmin.

Hän esitti väitteen, että kirjallisuuden käyttövoimaa on viha, sitä minä vähän olen tässä miettinyt. Minulla on sellainen hämärä mielikuva, ettei ajatus ole täysin omaperäinen. Olen itse halunnut ajatella, että kirjallisuuden käyttövoima olisi rakkaus. Olen ainakin toivonut että asia olisi niin omalla kohdallani. Mutta totta kyllä, jos rakastaa, niin kyllä silloin vihaakin.

Mietin, että pitäisikö minunkin kirjoittaa omat vihan ja katkeruuden esseeni, pureutua asioihin jotka ottavat minua pannuun ja purkaa kiukkuni esseekokoelmaan. Hylkäsin ajatuksen aika nopeasti, koska lihava vihainen keski-ikäinen nainen ei ole samalla tavalla mediaseksikäs kun vihainen nuorehko ja tyylikkäästi pukeutuva hoikka mies.

Minusta ei taida olla dandyksi

Kirjoittajan virheitä

Edellisen postauksen kommenteissa Delilah pyysi minua kertomaan, mitkä mielestäni ovat viisi pahinta virhettä, jotka vaanivat harrastajakirjoittajaa.

1. Kielikuvat. Niiden pitäisi olla omaperäisiä, mutta ei itsetarkoituksellisia. Kielikuvien kanssa joutuu jatkuvasti tasapainottelemaan kliseisiin turvautumisen, ja toisaalta omituisuudeksi lipsahtavan omaperäisyyden vaikeassa välimaastossa. Yllättävän harvoin kielikuvat tuovat tekstiin mitään todellista lisäarvoa, joten senkin vuoksi niiden kanssa kannattaa olla tarkka. Tietenkin kielikuvia kannattaa käyttää, jos löytää hyviä. Mutta jos ei löydä, pääsee parempaan lopputulokseen kun on niiden kanssa säästeliäs.

2. Liika selittäminen. Ensin sanotaan, että Heka oli vihainen. Sitten mainitaan pullistelevat otsasuonet ja heitetään perään muutama vihainen repliikki, joihin vielä saatetaan liittää selittäviä johtolauseita (huusi vihaisesti, raivoa pursuen). Syntyy tälläinen tårta på tårta rakenne, jossa sama asia, Hekan vihaisuus alleviivataan moneen kertaan, niin että lukija varmasti ymmärtää.

3. Liian hidas aloittaminen. Jos tarinan ideana on konflikti sisarusten välillä, kannattaa tarina usein aloittaa siitä konfliktista, eikä pistää päähenkilöä sukkapyykille tai muihin arkisiin tylsiin askareisiin.

4. Hämäryys on erityisesti hyvin taiteellisesti suuntautuneiden kirjoittajien helmasynti. Hämärästi kirjoittavat ovat usein mestareita puolustamaan hämäryyttään, ja esimerkiksi minulla ei vieläkään tahdo itsetunto riittää näissä tilanteissa. Taideproosaan on aina kuulunutkin tietty hämäryys ja sen vuoksi tässä kohtaa pidän mahdollisena, että olen aivan väärässä, kun liitän hämäryyden virheiden joukkoon. Mutta teen nyt kuitenkin niin, kaiken uhallakin.

5. Liika yrittäminen. Se että kirjoittaminen on syystä tai toisesta itselle liian tärkeää. Tai jos olemme tarkkoja, liian tärkeää on yleensä se, mitä kirjoittaja toivoo kirjoittamisella saavuttavansa. Siis rakkautta, arvostusta, mainetta, kunniaa, ihailua, olemassaolon oikeutta. Kirjoittamisella ei ehkä kannattaisi tavoitella noita asioita. Kirjoittaa kannattaa lähinnä siksi että se tuo mielihyvää, ja kenties rahaa. Jos kirjoittamisella tavoiteltavat asiat ovat liian tärkeitä, ihminen voi jäädä tavoitteensa vangiksi. Tavoite syö hänen ilonsa ja mielihyvänsä, ja sitä kautta myös tekstien laatu vääjäämättä heikkenee.

Kaikkien kirjoittamista enemmän ja vähemmän vakavasti harrastavien kannattaa kuitenkin muistaa, että arvostettujen kustantamojenkin kautta ilmestyneissä kirjoissa esiintyy kaikkia noita mainitsemiani kauhistuksia, plus tietenkin lukuisia muita näiden lisäksi. Joten ehkä tähän pitäisi laittaa vielä yksi bonus-virhe, joka on tämä:

Kuvitella, että saadakseen kirjansa julkaistua, kirjan pitäisi olla kielellisesti, tyylillisesti, rakenteellisesti virheetön ja pätevä. Ei pidä paikkaansa. Julkisuuden henkilöt saavat tyhmät kirjansa julkaistua ilman suurempia ongelmia. Mutta nobodyjenkaan (joihin lasken itseni) ei kannata liian ahdistuneena ajatella teoksensa teknisiä ansioita. Tarina ja henki ratkaisee. Osaatko kertoa kiinnostavan tarinan. Saatko henkilösi elämään. Minun käsittääkseni tästä on kysymys.

***

Mummo nosti kommentissaan esille tärkeän asian, näkökulmien hallitsemattoman heittelehtimisen. Siis että ensin kirjoitetaan Pekan näkökulmasta viisi liuskaa ja sitten Pekka unohtuu ja aletaankin ilman selityksiä kertoa jostain muusta. Näkökulmia tietysti voi vaihdella, mutta sen pitäisi tapahtua jäsentyneesti ja tarinan kannalta mielekkäästi.

***

Arja täydensti listaani seuraavalla:

Liika ulkoapäinohjautuvuus. Tällä tarkoitan sitä, että kirjoittaa niin kuin olettaa "oikean kirjailijan" kirjoittavan eikä niin kuin oma intuitio itselle sanoo.

****

Ja hirlii naulasi kommenttilaatikkoon omat teesinsä:

1. Mitä sinä haluat sanoa? Ajatteletko todella näin? (usein sekavan tai hämärän tekstin kirjoittajalta kun kysyy tämän, hän saattaa havahtua omiin peittelyynsä tai pelkuruuteensa ja tämä liittyy seuraavaan ohjeeseen)
2. Ole rohkea toisia kunnioittavalla tavalla (tämä on vaikeaa aika monille)
3. Ota opettajiltasi se mitä tarvitset ja hylkää se mitä et tarvitse ja rakasta omaa työtäsi, itseäsi. Älä usko kaikkea mitä opettajasi sanovat.
4. Tunne itsesi ja kunnioita omaa laatuasi.

Kirjoittajan virheitä