Putkinäkö

Tuttava: Hei oletko kuullut, että Turussa on kirjamessut, ne alkaa tänään.
Minä: Öö, siis joo.
Tuttava: Sinnehän sinun pitäisi mennä esittelemään kirjojasi.
Minä: Öö, siis juu, tietysti.
Tuttava: Rohkeasti vaan, ei kannata pitää kynttilää vakan alla.
Minä: Siis...
Tuttava: Sinne voi ilmoittautua haastateltavaksi. Ja voit varata sieltä oman osastonkin, jossa myisit kirjojasi.
Minä: No siis olen menossa sinne huomenna...
Tuttava: Huomenna? Miksi vasta huomenna? Etkö ole huomannut, että ne alkavat jo tänään. Sinun pitäisi seurata vähän paremmin, että mitä kaupungissa tapahtuu.

**

Siis suurin piirtein tuonsisältöisen keskustelun kävin. Onko minussa jokin vika, vai miksi vedän puoleeni tällaisia?

**

Kaivatuista kirjoitti Kirjavalas ja Kolmas huone. Johannes ja Jura huomattiin Kirjavinkeissä. Salon sanomien printtilehdessä oli arvostelu Kaivatusta myös, mutta sitä en nyt tähän saa.

Putkinäkö

Näin mua viedään koulusta kouluun

Pitäisi lähteä koulukeikalle kertomaan Reetta ja linnanvangit kirjasta, mutta mikä neuvoksi, kun kirja on hukassa. "No kerro opettajalle, kai sillä on kirja, jota voi lainata sulle", tällaisen neuvon sain.

Mutta kun on sellainen koulutausta kuin minulla, niin viimeinen asia minkä tahdon tehdä on opettajalle tunnustaminen. En halua taas joutua mustalle listalle, kuten kansakouluvuosina aina olin juurikin sen vuoksi, että minulla oli aina väärät kirjat mukana ja joskus unohdin koko koululaukun kotiin.

Nykyään opettajat ovat kilttejä kaveri valisti, mutta ovatko varmasti. Onneksi minulla on tunnollinen yhteistyökumppani, hän lupasi ottaa kirjan mukaan. Saa nähdä mitä tästäkin päivästä tulee. Kohta mennään. 

Näin mua viedään koulusta kouluun

Vain katto romahti, minä en

Opetustöiden kommentointi blogissa on vaarallista, mutta sanon silti sen verran, että luennointi on tänä vuonna mukavaa, koska ryhmä on keskustelevainen ja vuorovaikutteinen.

Olen kyllä tietoinen siitä, että minun tehtäväni luennoitsijana olisi pitää ihmiset hereillä ja sillä tavalla vapautuneina, että osaavat avata suunsa. Joskus se onnistuu paremmin, joskus huonommin ja joskus sitä ei tarvitse erityisesti yrittää.

Tietysti nytkin ihmiset välillä ajattelevat omiaan, vilkuilevat kelloa ja miettivät enkö koskaan lopeta, mutta ehkä johtuu luokkatilastakin, että en niin hyvin huomaa sitä. Luokka on iso, ihmisiä on paljon ja pöydät ovat vaakatasossa. Ei ole nousevaa katsomoa kuten luonnontieteiden talossa, missä luennoit aikaisempina vuosina pidettiin. Nouseva katsomo tosiaan asettaa jokaisen kyllästyneen naaman jotenkin framille.

Siitä en tykkää yhtä paljon, että modernissa uudessa rakennuksessa on kesällä tullut katto alas. Onko tämä jokin nykyrakentamisen ominaispiirre että katot romahtavat? Kiasmakin suljetaan remontin ajaksi, koska onhan sekin talo jo 15 vuotta vanha. Siis meditoikaa hiukan tätä.

Ei voi olla niin, etteikö osattaisi rakentaa kestäviä taloja. Kodinkoneetkin tehdään hajoamaan muutaman vuoden välein, jotta bisnekset pyörivät. Sama juttu taloissa. Mutta kun katto romahtaa, niin joltain voi mennä henki. Toisaalta sodatkin näkyvät bruttokansantuotteen kasvuna joten siitä näkökulmasta katon romahtaminen ja jonkun kuolema voi olla hyvinkin positiivinen juttu lama-aikana. (Tiettävästi ei kukaan kai kuollut)
***


Lastenkirjahyllyssä oli arvioitu Johannes ja Jura.
Jo jokin aika sitten Hdcanis oli arvioinut Kaivatut.

Vain katto romahti, minä en

Kirjani on uutinen

Onko tämä nyt urani huippua, kun Kotimaa uutisoi Kaivatut-romaanini. Ja nyt jo viisitoista ihmistä tykkää artikkelista Facebookissa. Varoituksen sana, älkää aina ottako kaikkea ihan tosissanne mitä täällä tai jossain muualla kirjoitan. Jollakin tavalla kaikki on fiktiota, elämäkin ehkä. Mutta jossain on olemassa ihminen, minä. Kyllä se näitä sanoja tässä näpyttelee, mutta ei se ole ihan yksi yhteen näiden kaikkien aivopierujensa kanssa, uskokaa nyt vaikka huviksenne.

Kirjani on uutinen

NO KUN EN VAAN YMMÄRRÄ!

Tähän päivään asti sain elää ennen kuin tajusin, että joillekin EN YMMÄRRÄ, tarkoittaa samaa kuin EN VOI SIETÄÄ. Tämä valkeni, kun luin Helsingin sanomista Tommi Uschanovin kolumnin. Hän aivan tyynesti niputtaa nämä asiat yhteen ja pitää "en ymmärrä" ilmausta pyrkimyksenä ilmaista hienotunteisemmin sitä, ettei voi sietää.

Mutta ei kai kukaan voi täydellisesti ymmärtää kaikkia muita ihmisiä, heidän sanojaan, puheitaan ajatuksiaan. Pakostakin törmää ihmisiin, joiden ajattelua ja toimintaa ei ymmärrä. Mikä jää vaihtoehdoksi, jos ei saa näille sanoa, että ei ymmärrä? Jos ei saa pyytää selittämään, tarkentamaan, avaamaan vähän ajatteluaan. Ollaanko silloin vain hiljaa, vai?

Aivan kuin maailma olisi muuttunut jälleen pannukakuksi. Ihmiset joita emme ymmärrä putoavat maailman rajan yli ja katoavat kartalta.

Tiedoksi kaikille. Kun sanon, että en ymmärrä, se ei todellakaan tarkoita, etten voi sietää. Minä vain en ymmärrä. Usein ihmiset, joita en ymmärrä ovat niitä kaikkein kiehtovimpia ja jos he suostuvat vähän avaamaan ajatteluaan voin oppia uusia ihmeellisiä asioita. Juuri sellaisten ihmisten kuunteleminen on vienyt minua elämässä eteenpäin, auttanut nytkähtämään liikkeelle. Onneksi on ollut ja edelleen on ihmisiä, joille saan sanoa, en ymmärrä, selitätkö tarkemmin eivätkä he loukkaantuneena poistu takavasemmalle. 

NO KUN EN VAAN YMMÄRRÄ!

Sain unessa kirjallisen menestyksen avaimet ja jaan ne nyt teidän kanssanne

Unessa Ääni sanoi minulle: 
Sinä kirjoitat epäkaupallisista aiheista kaupalliseen tyyliin. 
Moni kirjoittaa kaupallisista aiheista epäkaupalliseen tyyliin. 
Opettele kirjoittamaan kaupallisista aiheista kaupalliseen tyyliin, niin sinä menestyt. 

(Olen niin innoissani tästä oivalluksesta, että jaoin tämän jo facebookissa ja kokeilin jatkotwiittausta, koska enkelin unessa antama tiivistys ei sittenkään ollut riittävän tiivis twiittiin)

Sain unessa kirjallisen menestyksen avaimet ja jaan ne nyt teidän kanssanne

Ajatelkaa sanan kannustaminen alkuperää, vähän karsee sana, eikö?

Jenni Haukiolla on ollut Suuri Ilo saada järjestellä Turun kirjamessuja ja hän on aivan innoissaan siitä miten loistava ohjelma on tulossa ja hän odottaa kovasti kirjamessuja. Lukiessani näitä hänen valmistelutiiminsä joukkopostitusterveisiä mietin, että onko se totta. Onko messujen järjesteleminen ollut suuri ilo.

Luultavasti se on ollut, mutta toisaalta asiasta ei voi olla ihan varma, koska vaikka se ei niin kovin suuri ilo olisikaan ollut, niin tällaisiin markkinointikirjeisiin ei voi koskaan laittaa, että

olen nyt ollut vähän ahdistunut siitä mitä tapahtuu Syyriassa ja Egyptissä ja mitä tapahtuu Turussa, että oliko se moskeijakin pakko töhriä. Ja mietin välillä koko tämän touhun tarkoitusta, että kannattaako järjestää tällaisia massatapahtumia, joihin pieni ihminen hukkuu ja herkkä sielu niin herkästi vammautuu. Mutta kun maailma nyt on tämmöinen, niin yritän pysyä mukana, varsinkin kun olen presidentin puoliso.

Noinhan ei voisi kirjoittaa, kun tarkoitus on kannustaa ihmisiä sankoin joukoin kirjamessuille. Mutta huomatkaa sanan kannustaa alkuperä. Kannushan on se piikki, joka kiinnitetään saappaaseen ja jolla lyödään hevosta kylkeen, kun se ei jaksaisi enää laukata.

Kirstin messuohjelma:
Lauantaina 5.10 Nuorisokirjailijoiden osastolla Fiilaan ja höylään klo 11.
Klo 15.30 olen Vinski lavalla Johannes ja Jura kirjan kanssa.
Sunnuntaina 6.10 klo 11.30 Fiore-lavalla Terhi Rannelan kanssa (Terhin Punaisten kyynelten talo ja minun Kaivattuni puheenaiheena), 
Klo 14 vuorossa Äidinkielen opettajien liiton osasto (Mutta mikä kirja, onko se tuo Johannes ja Jura?)
Sakariinina pohjalla Ihmissusikavalkadi 14.45 lähtien. Juri Nummelin haastattelee ja tulee sinne kai muitakin. 

Tarkemman ohjelman ja myös paikat jne löytää tietenkin kätevästi verkosta.

Ajatelkaa sanan kannustaminen alkuperää, vähän karsee sana, eikö?

Tämä se on elämätä

Minusta tuli reissulasse. Justiinsa kotiuduin Roomasta ja heti lykkäsin itseni seuraavalle reissulle. Tosin se on vain Tallinnaan, enkä osallistu viinaralliin, vaan menen katsomaan millainen on Ukraina kreeka katoliku kiriku Tallinna kogudus. En tiedä mitä tapahtui, eräs tyyppi vain sanoi, että hänellä on suhteita sinne mennäänkö ja minä olin heti että jee, mennään. Reissu on vasta joulukuussa ja tässä pitää ensin mennä läpi varsin tiivis opetusrupeama. On vielä jäljellä vähän kirjailijakummittelua ja vapaata kirjoittajakoulua, luovan kirjoittamisen johdantokurssia ja aineopintojen seminaaria. Ja ehdinkös minä jotain kirjoittaakin. Haluaisin ehtiä, vaikka huonolta näyttää ja ehkä se on ihan hyvä niin.

Tämä se on elämätä

Opettavaiset tarinat

Turun sanomissa oli Mari Viertolan kritiikki Johannes ja Jurasta. Arvostelu on myönteinen, vaikka säpsähdin tässä kohtaa:

Johannes ja Jura on positiivisella tavalla vanhanaikainen lastenkirja. Se nojaa mielenkiintoiseen juoneen, jota kertoo lukijoita toistuvasti puhutteleva ja omia mielipiteitään esittävä kertoja. Tarina on opettavainen, ja se puhuu lämpimästi ja rauhallisesti ystävyyden merkityksestä.

Siis tuo sana opettavainen. 

Kääk.

Tuntui kuin olisin jäänyt taas kiinni housut kintuissa, koska eiväthän tarinat saa nykyään olla opettavaisia. Vai saavatko? 

Ei tuo vanhanaikainenkaan tunnu pelkältä kehulta, vaikka siinä kyllä sanotaan, että positiivisella tavalla vanhanaikainen.

En minä tietenkään tosissani valista, mukavaa, kun kirja pääsi lehteen. Kyllähän minä olen vanhanaikainen ja opettavainen ihminen, ei siitä pääse mihinkään.

Opettavaiset tarinat

Postia itse kullekin

Tänään poistin jippiin postilaatikosta ehkä viisikymmentä roskapostia ja seuloin niiden joukosta muutaman oikean postin. Otsikoiden perusteella kolmannes roskaposteista lupasi kuinka peniksen saisi kasvamaan isommaksi. Kolmannes lupasi neuvoa jekut nopeisiin ja räjähtäviin orgasmeihin ja kolmannes lupasi jättipottia joko pelin tai pikalainan muodossa.

Koska käyn laatikolla säännöllisesti, saalis ei ollut tuon suurempi. MUTTA jälkikäteen heräsin miettimään elävätkö ihmiset kollektiivisen mielenhäiriön vallassa, kun roskaposti niin pakkomielteisesti pyörii alapääasioissa. Seksi on vapautunut, kaikki saavat olla kaikkien kanssa ilman, että kukaan mahtaa sille mitään, mutta vielä vaan läikkyvät paineet yli. Jossain on siis joukko ihmisiä, miehiä tai naisia, jotka haluavat kasvattaa itselleen mahdollisimman suuren peniksen ja hankkia helposti orgasmeja ja rikastua helposti.

Tästä blogista on tullut yhä ulkokirjallisempi, mutta ei voi mitään. Olen flunssassa, eivätkä työt muutenkaan suju. Huomenna menen Hirvensalon kirjastoon Loviisan kanssa ja se on muuten avoin yleisötilaisuus. Siis perjantaina klo 12 Hirvensalon kirjastossa, häppening Johannes ja Jura kirjan kunniaksi. Luvassa lasten tuottamaa ohjelmaa, kuvittaja-kirjailijaparin puheenvuoro ja Rotanrykäisy-tikkareita.

Postia itse kullekin

opettelen julmuutta

Koska hyvään tarinaan tarvitaan sympaattisia henkilöitä, kirjailija helposti kiintyy heihin ja sitten hänelle tulee suojelunhalu. Hän haluaa säästää henkilöitään kauheilta koettelemuksilta. Se on inhimillistä, mutta sitä pitäisi kyetä vastustamaan. Kirjailijan pitäisi välillä uskaltaa olla sydämetön henkilöitään kohtaan. Olen ehkä ollut liian kiltti. Pehmeä. Yritän nyt kirjoittaa tarinan, jossa vedän ihmiseni kölin alta kerran tai kaksikin.

opettelen julmuutta

Melkein pääsin Hesariin!

No en minä tietenkään, mutta Johannes ja Jura kirjani kuvittaja Loviisa Raussi on tänään Helsingin sanomissa...

Susu Petal on lukenut Majavakevään ja Johannes ja Juran ja kirjoittaa niistä blogissaan.

Tämän romaanin kävin eilen hakemassa postissa ja tänään kävin postittamassa niitä jo pienen kasan, mutta vielä niitä jäikin, joten jos haluat oman kappaleen ja kirjoittaa siitä esim. blogissa, niin ilmoittaudu kirsti.ellila(ät)netti.fi, niin pistän tulemaan, sillä en aio hautoa niitä täällä hyllyssä, enkä myöskään tyrkyttää vastahakoisille sukulaisille tms.

Mutta lasi skumppaa siis ilmestyneen kirjan ja yllättäen iskeneen julkisuuden kunniaksi!

Melkein pääsin Hesariin!

Kaikkien tiet vievät Roomaan, tai ainakin useamman kuin kuin Poriin

Kun käyn kotikaupungissani Porissa, en koskaan törmää siellä yhteenkään tuttuun. Ja minä sentään käyn siellä aika usein. Joskus olen oikein istunut kävelykadun penkillä ja odottanut, että eikö nyt yhtään kouluaikaista tuttua kävele vastaan. Mutta ei, ketään en ikinä näy.

Ja sitten menen elämäni ensimmäisen kerran Roomaan ja törmään heti tuttuun. Siinä sitten halataan ja hingutaan, että ei voi olla totta, ei voi olla totta ja todetaan, että totta se nyt sitten kumminkin oli. Jotenkin sopivaa, että se tapahtui syntymäpäivänäni. Kiva lahja.

Olinkin viime aikoina vähän miettinyt, että mitä tälle ihmiselle mahtaa kuulua, joten kätevää kun tuli samalla hoidettua tämä asia, kun kävin muutenkin pällistelemässä Rooman ihmeitä.

Kaikkien tiet vievät Roomaan, tai ainakin useamman kuin kuin Poriin

Satunnaisen matkaajan satunnaiset kuvat

Kolosseumia rakennettiin parhaillaan

Jotta pääsisimme sisälle Pietarinkirkkoon jonottamatta, jouduimme lähtemään liikkeelle varhain aamulla ja olimme oven takana seitsemältä, kun kirkkoa avattiin. Olimme arvoisessamme, sangen hurskaassa seurassa

Pappeja ja messupalvelijapoikia viiletti pitkin kirkkoa

Koska joku oli yrittänyt tuhota Piétan, sitä sai nyt katsella vain sekä pleksin, että aidan takaa

Pyhää paikkaa siivotaan

Roomalaiset voisivat tulla Turkuun ottamaan mallia siitä kuinka vaatimattomankin joen rannat voidaan ottaa johonkin muuhin käyttöön kuin yleiseksi urinariaksi, mikä oli asian tila Roomassa

Koska Marian kirkkoa Trasteveressä kehuttiin, kävin tsekkaamassa senkin. Oli se hieno. Erityisesti mosaiikit tekivät vaikutuksen

Satunnaisen matkaajan satunnaiset kuvat

Hengen voitto aineesta

Olen palannut ikuisesta Roomasta vuoden vanhempana ja entistä tietoisempana siitä, ettei mikään ole ikuista, ei Rooma, en minä. Vastassa kotona oli viemärin hajun lisäksi myös Taiteen keskustoimikunnan kuuluisa EI-kuori.

Mutta jatkan samaan malliin kuin tähän asti, vähän kuin tuo oranssipukuinen heppu. Voi olla, että hän huijaa. Siis tietenkin hän huijaa. Mutta rahan arvoinen suoritus silti. Annoin matkan aikana rahaa parille muullekin huijarille. Kyllä huijarikin ansaitsee rahansa jos huijaus on hyvä. Tuon oranssikaapuisen viitoittamaa tietä käyköön siis suomalaisen pitkänlinjan kirjailijankin tie.

Esperenza sanoi paavi, kun olin kuuntelemassa häntä keskiviikkona. Sanoi hän paljon muutakin, mutta en ymmärtänyt. Esperanza on hyvä sana. Ehkä tässä pärjätään.

Hengen voitto aineesta

Syy

Olen koko elokuun odotellut kuvia ja tekstejä, jotta voisin taittaa erään lehden. Materiaaleja ei ole tullut ajoissa. Lehti on taas myöhässä.

-Älä yhtään murehdi, päätoimittaja sanoi iloisesti, kun kävin nykimässä häntä hihasta. - Myöhästyminen on minun vikani ja kaikki aivan varmasti tietävät sen. Kukaan ei syytä sinua. On minun syyni, että lehti myöhästyy, eikä tämä ole ensimmäinen eikä varmasti viimeinen kerta.

Oloni keveni heti. On tärkeä tuntea, ettei minua pidetä syypäänä asiaan joka ei ole minun vikani. Syytöntä kuormittaa jos hänestä tehdään syyllinen. Mutta mikä se oikeastaan on se syy, jonka joku aina saa niskoilleen.

Tule tänne syyparka, täällä muidenkin koti on, äitini sanoi, kun murkkuikäisenä moitin häntä milloin mistäkin asiasta. Olen syypää kaikkeen, laulettiin jossain virressä. Älkää mistään murehtiko on lohduttava vastaus näihin syyllistymisiin.

Syy

Yksi paikka vapaana Vapaan kirjoittajakoulun proosaryhmään

Joku vielä mahtuisi mukaan Vapaan kirjoittajakoulun proosaryhmään Kirjan talolle. Elokuu aikaa hakea!

Ohjelmasta sen verran, että formaatti mahdollistaa kirjoittajalähtöisen työskentelyn. Kirjoittaja voi edetä omaan tahtiinsa ja hän saa henkilökohtaista palautetta ja ohjausta teksteihinsä. Ryhmän tuki on tärkeä.

Opetussuunnitelma:
Lähdemme liikkeelle tarinasta ja keskitymme tarinaan.
- Millainen on hyvä tarina? Mistä se syntyy?
- Pohditaan premissiä, kirjoittamisen henkilökohtaisuutta, miksi tämä juttu on minulle tärkeä ja miksi se olisi tärkeä jollekin toiselle, siis lukijalle?
- Miten aika ja paikka toimii tarinassa, vie sitä eteenpäin.
- Miten luodaan puhuttelevia henkilöitä.
- Miten kuljetetaan juonta.
- Miten tuodaan esiin tarinan teemat.
- Miten käytetään näkökulmia.

Tällaisia juttuja! Tärkeintä on tietenkin löytää sellainen aihe ja tarina, joka merkitsee itselle paljon, oikeastaan kaikkea niin kauan kuin tarina on työn alla.

Itselläkin menossa sellainen juttu taas nyt! Tule kanssani oppimaan:-)

Yksi paikka vapaana Vapaan kirjoittajakoulun proosaryhmään

Oppia ikä kaikki ja päivän erikoistarjous

Writing the Breakout Novel väittää, ettei markkinoinnilla saavuteta merkittävää myynninedistämistä muuten kuin niiden kirjojen suhteen jotka ovat lähteneet jo muutenkin myyntiin.

Kai se on totta, kun amerikkalaisia bestsellerkirjailijoita tuottava kirjallisuusagentti niin väittää. Ainoa tapa saavuttaa menestystä on tehdä sellaisia kirjoja jotka herättävät lukijassa vahvan emotionaalisen elämyksen. Kun lukija tulee vaikutetuksi, hän kehuu kirjaa kavereille ja kirjan myynti lähtee liikkeelle.

Ilmeisesti ei ole väliä, että mikä se emotionaalinen elämys on. Se voi olla voimakas yökötyskin, niinkö? Vai miten muuten on selitettävissä, että suomalaiset rakastavat niin inhottavia kirjoja. Puhdistusta ja Juoksuhaudantietä ja Kätilöä. Siis huomatkaa, en väitä, että kirjat olisivat huonoja, ne vain ovat kamalia. Ne hukuttavat lukijan maailmankaikkeuden kuonakertymään ja kirjan kannet suljettuaan lukija voi tyytyväisenä ajatella: juuri noin, näin kamalaa elämä on, näin hulluja ihmiset ovat, näin toivoton on kohtalomme. Ja sitten kehutaan kirjaa ympäriinsä.

Minä en ole koskaan tajunnut tuota. Mutta diagnosoin silti itseni tuon kirjoitusoppaan avulla. Minulla on ollut taipumus olla liian kiltti henkilöilleni. Meinaan nyt lisätä vähän kierroksia.

Jotain olen silti oppinut jo aikaisemmin, koska Kaivatut romaanissani, joka syyskuussa ilmestyy, käsittelen elämää ja kuolemaa. Sitä että menettää rakkaansa ja sitä hetkeksi saa hänet takaisin. Mutta vain hetkeksi. Pistin ihmiseni kärsimään. Jos sattumoisin olet kiinnostunut kirjastani ja haluaisit saada siitä arvostelukappaleen, niin osoitetta vaan osoitteeseen kirsti.ellila(at)netti.fi.

Oppia ikä kaikki ja päivän erikoistarjous

Niin vaikeaa on, mutta Rooma on nähtävä

Olenko jo sanonut, että viikon päästä lähden Roomaan. Lähden siis Roomaan. Jos kysyt, että mitä odotan Roomalta, mitä aion tehdä siellä, voin vastata rehellisesti tai voin vastata epärehellisesti.

Vastaan nyt rehellisesti. Odotan, että pääsen lentokoneeseen normaalisti. Selviän esimerkiksi turvatarkastuksesta. Odotan, että löydän Rooman lentokentältä junan ja pääsen keskustaan. Odotan, että löydän hotellin josta olen varannut huoneen ja että minulle tosiaan on siellä pidetty huonetta varattuna. Odotan, että olisi ravintoloita, joissa voisin tilata ruokaa tuntematta itseäni idiootiksi. Odotan, että minua ei katsota pitkään ihmetellen mitä tuo täällä tekee. Tällaisia odotuksia minulla on.

En ole tilannut paavilta audienssia enkä ole hommannut lippuja päästäkseni Pietarinkirkon spesiaalimessuihin. Aion hiipiä vain siellä jossain liepeillä. En käytä niitä suhteita joita minulla on Roomassa, koska pelkkä siirtyminen täältä sinne ja totuttautuminen vieraaseen kaupunkiin on aivan riittävän stressaavaa. Tällainen ihminen minä olen, ei ihme että on ollut elämässä vaikeaa. 

Niin vaikeaa on, mutta Rooma on nähtävä

Hämmennys on ollut toinen nimeni

Olen lukenut amerikkalaista kirjoittajaopasta. Olen keksinyt muutaman syyn joiden vuoksi kirjallinen menestykseni on ollut vaatimatonta.

Ehkä on hyvä, että käsikirjoitus, jota nyt yritän työstää, on torjuttu jo pariin otteeseen.

Tajuan mikä käsikirjoituksessa on ollut pielessä. Olen ehkä alitajuisesti mukautunut ajan hengen luomiin odotuksiin ja vaatimuksiin ilman että voisin niitä täysin allekirjoittaa. Olen ollut konformisti. Mukautunut johonkin ja piilottanut sisimpäni. Piilottanut sen, mikä on itselle tärkeintä.

Se ei ehkä ole ollut pelkuruutta, vaan sekavuutta, hämmennystä. Hyvässä tahdossa Henrik tunnusti rakastetulleen suurimman syntinsä ja se oli juuri tämä, hämmennys. Anna ei ymmärtänyt miten hämmennys voisi olla synti. Minä tajusin heti mikä totuus tuohon tunnustukseen kätkeytyi.

Matka hämmennyksestä selkeyteen voi joskus olla pitkä. Se kannattaa silti kulkea. Se kannattaa kulkea, vaikkei palkkioksi tulisikaan loistavaa kustannussopimusta ja uraa kansallisena ja kenties jopa kansainvälisenä bestselleristinä.

Hämmennys on ollut toinen nimeni

Elämme uusromanttista aikaa

Tänään palaveeraan viihderomaanihautomo-jutuista selvittyäni ensin hammaslääkärikoettelemuksesta. Ensimmäinen ongelma mainitun hautomon kanssa on, että kuinka sitä mainostetaan. Millä nimellä sitä kutsutaan. Jos sitä kutsutaan VIIHDEROMAANIHAUTOMOKSI, niin juoksevatko kaikki kirjoittamiseen intohimolla suhtautuvat kirjoittajat kirkuen pakoon välttääkseen moisen stigman?

Sillä jonkinlaisen stigmanhan viihdekirjan kirjoittamisesta saa. Minunkin Kaivatut romaanini on kirjastossa taas romantiikkalokerossa (kunhan se nyt ensin ilmestyy), vaikka sitä tehdessä on useammankin ihmisen kanssa pohdittu, että miten se on vakava ja miten se on syvällinen ja riipaiseva ja raapaiseva, mutta ei kuitenkaan romanttinen rakkausromaani, varsinaisesti.

Ja sitten heti perään väitän itselleni vähän vastaan. Ehkä me nyt 2000- luvulla elämme jonkinlaista romantiikan aikakauden toisintoa. Tunteita ja vapautta painotetaan, uuskummabuumi kirjallisuudessa haastaa perinteistä raatorealismia. Mystisyys, ihmeelliset lähes kaikkivoipaiset sankarit, satumaailma ovat taas vetovoimaisia. Ehkä minun kirjani tosiaan kuuluu sinne romantiikan hyllyyn, vaikkei siinä ihan sitä perinteisintä rakkaustarinaa olekaan.

Joten uskaltaisiko yrittää mennä eteenpäin tuolla VIIHDEROMAANIHAUTOMOLLA??

Elämme uusromanttista aikaa

Nyt en voi valittaa

Taiteiden yön ihme: Juotin vieraille viiniä hanapakkauksesta ja aamulla herätessä oli korkkaamattomia samppanjapulloja ja vuosikertaviinejä vähän joka nurkassa. Myös upeita kukka-asetelmia on joka nurkassa. Samoin tietenkin samppanjalaseja, lautasia, mukeja ja haarukoita. Kaksi päivää uurastin aamusta iltaan. Ensin tuntui, että teen ruokia ihan järkyttävät määrät liikaa. Sitten tuli mieleen katsoa googlesta, että kuinka paljon ruokaa pitää varata kahdellekymmenelleviidelle ihmiselle. Löysin  keskustelun, jossa neuvottiin, että salaatteja pitäisi olla kolmekymmentä litraa yhteensä. Pöyristyin, sillä minulla ei ollut kuin ehkä jotain kymmenen litraa. Tein vielä saavillisen omenahyvettä jälkiruuaksi.

Vaikka uurastin hulluna, niin kyllä se vain niin on, että vieraat tekevät juhlan. Tästä juhlien järjestämisen tuskallisesta puolesta, siis ketä kutsutaan ja kuka ottaa kutsun vastaan ja kuka ei ja mistä syystä, siitä voisi postata erikseen. 

Nyt en voi valittaa

Ramppikuumetta

Olisi tietenkin kannattanut lukea teos Writing the breakout novel jo kaksikymmentä vuotta sitten, mutta parempi myöhään kuin ei silloinkaan, vai kuinka. Opiskelen nyt viemään käsikirjoitukseni uudelle korkeammalle tasolle. Minulla on kainalossa yksi keskeneräinen kässäri, joka ei millään tahdo löytää harmoniaa muodon ja sisällön välille, mutta ehkä tämä teos antaa nyt välineitä siihen?

Keskittymiskykyä ei kyllä ole, vaikka täytyy taas todeta, että amerikkalaiset osaavat tehdä oppikirjoja:  selkeää kieltä, asiat kerrataan huolellisesti, joka luvussa on pointti selkeästi artikuloituna.

Olen nyt muutenkin urakoinut läpi kirjoittajaoppaita ja lukenut myös palautteen antamisesta. Selvää näyttäisi olevan, että kirjoittajaohjaajan pitäisi olla koulutettu selvänäkijä ja psykoterapeutti kyetäkseen oikealla tavalla tukemaan kirjoittamisen opiskelijaa. Nora Ekströmin sinänsä kiinnostavan artikkelin perusteella tuli ainakin tällainen käsitys.

Olen huomisten julkkarien vuoksi jonkinlaisessa hysteriaa lähenevässä mielentilassa. Leivon ja laitan kaikkea mahdollista ja kaikki menee jollakin tavalla mönkään. Välillä makaan sohvalla ja kuuntelen jotain humppaa.

Ramppikuumetta

Taiteiden yö on ilta, mutta sehän ei menoa haittaa

Turkulaiset hei, Taiteiden yö lähestyy ja Pienessä kirjapuodissa on paljon kiinnostavaa ohjelmaa, minä muun muassa haastattelen uutta kuvittajalupausta Loviisa Raussia, joka on tehnyt ihanan kuvituksen Johannekseen ja Juraan. Poiketkaa myymälään klo 18.30 Yliopistonkatu 26.

Salme on luvannut tuoda omenoita, eli omenakylkiäisten avulla koetetaan nyt vauhdittaa kirjamyyntiä. No ei vaan, Huvitusten aika vain sattui sopivasti juuri tähän saumaan.

Taiteiden yö on ilta, mutta sehän ei menoa haittaa

Oudot polut odottavat

Ihminen tulee kirjoittamalla tietoiseksi ajatuksistaan. Kun kirjoittaa pidättelemättä, saattaa kirjoittaa ulos ajatuksia, joiden olemassaolosta ei ole aikaisemmin ollut tietoinen. Voi kirjoittaa ulos ajatuksia, joiden olemassaolosta itsekin yllättyy. Eivätkä ne kaikki yllätykset aina ole iloisia. 

Joskus voi käydä niin, että ne ajatukset haastavatkin koko siihenastisen elämän. Jos ajatuksensa ottaisi vakavasti, ne edellyttävät elämään muutoksia ja ne myös johtavat muutokseen. Sitä ajautuu erilleen joistakin ihmisistä ja lähenee toisia. 

Silloin joutuu miettimään, että haluaako tosiaan seisoa sanojensa takana. Ajatteleeko asioista tosiaan näin. Silloin ahdistaa, kun joku sanoo, että onpa nolo ajatus, koska ei itse vielä ole varma haluaako tosiaan pitäytyä tässä ajatuksessa ja edetä tähän suuntaan. Vai haluaako sittenkin pakittaa. Puhua itselleen järkeä: lopeta tuo, niele tuo. Unohda. 

Kirjoittaminen on vaarallista, koska sanat ja tarinat ovat jo tekoja ja jos ei pidä varaansa, ne muuttuvat elämäksi. On mukava kuunnella itseään ja seurata intuitiotaan jos ne vievät samaan suuntaan kuin valtavirran tie. Mutta entä jos huomaa päätyneensä oudoille poluille?

(Tämä on jonkinlaista jatkoa ja selitystä tuolle edelliselle postaukselle)

Oudot polut odottavat

Nolo kirjailija täällä, terve

Kauheeta, ethän sä voi tällaista päästää kirjaan, mitä kriitikotkin sanovat? esilukijani parahti.

Annoin oikovedokset tutun tarkistettavaksi, koska ajattelin, että olen itse sokeutunut virheilleni. No niin tosiaan olinkin. Esilukija alkoi selvittää miten naurettavaan valoon ajaudun, kun heti ensimmäisillä riveillä lataan teksiin ELÄMÄN kaltaisen ison sanan ja vielä kerron mitä ELÄMÄ on. Iskelmässä saa laulaa elämästä, mutta jos sellaisen pistää romaaniin minut nauretaan ulos kirjallisuuden peilisaleista.

Jouduin ties monenteenko kriisiin tämän kirjan (Kaivatut) suhteen.

Mitä tehdä? Lukijalla oli lukuisia muitakin parannusehdotuksia. Olin pyytänyt vain kirjoitusvirheiden etsintää, mutta hän alkoi kirjoittaa romaania uudestaan, jotta säästäisi minut häpeältä.

Laitoin nyt kuitenkin vain OMAT korjaukseni menemään kustantamoon.

Kirjoitusoppaissa aina kehotetaan ihmistä kirjoittamaan niin kuin kokee oikeaksi ja ottamaan riskejä. Mutta auta armias, kun kerrankin teet niin, niin heti on joku sanomassa, että kauheeta, sinähän nolaat itses!

Nolo kirjailija täällä, terve

Jyrki sen sanoi!

Hänet (kirjoittamisen opiskelija) on saatava huomaamaan, että kieli ei mekaanisesti jäljennä todellisuutta, niin kuin ns. realismin nimeen vannovat uskottelevat, vaan aktiivisesti luo sitä.
Kirjoittaa Jyrki Vainonen Oriveden uusissa opeissa.

Tätä olen tolkuttanut kursseillani, ja jotkut sen uskovat ja jotkut eivät, joten mukava löytää ajatus nyt oikein kirjaan pantuna. Joten nyt voin siteerata tätä kirjaa ja saada näin vähän kättä pidempää, kun yritän perustella miksi kaltaiseni epäfilosofi heittää kirjoituskurssilla filosofista läppää.

Tämä länsimaisen arkijärjen vastainen oivallus ei tietenkään ole oma keksintöni, eikä ole Jyrkinkään keksintö, vaan taustalla on filosofian, humanististen tieteiden ja yhteiskunnallisten tieteiden kielellinen käänne.

Itse olen liittänyt tähän samaan syssyyn myös toiminnan teorian, joka kauhistuttavan jännällä tavalla menee yhteen Aristoteleen ajatusten kanssa ( luonteet syntyvät toiminnassa).

Siksi ei ole meidän kannaltamme lainkaan merkityksetöntä, että mitä kirjoitamme ja miten toimimme, koska kirjoittaen ja toimien me muokkaamme sekä itseämme että muita ihmisiä, luomme todellisuutta.

Jyrki sen sanoi!

Ahti suo antejaan

Oriveden uusissa opeissa Risto Ahti mystifioi kirjoittamisen opettajan ja oppilaan suhdetta. Kun Ahti on tyytyväinen opiskelijan runoon, hän ei sano mitään, vaan katsoo oppilasta "kasvot avoimina". Vai niin. Mutta tunnistan kyllä sen vaaran, josta Ahti mainitsee. Opiskelija tavoittelee opettajan hyväksyntää (tai hyvää numeroa todistukseen) ja saadessaan sen on tyytyväinen ja kuvittelee saavuttaneensa jotain. Ja oppiminen loppuu siihen.

Tulee mieleen toinenkin vaara. Opiskelija tavoittelee opettajan hyväksyntää, mutta saa alemman arvosanan kuin omasta mielestään olisi ansainnut, ja jälleen oppiminen loppuu. Opiskelija jää kiertämään omaa kehäänsä, hänelle olisi pitänyt antaa viisi pistettä, vaikka hän sai vain neljä. Valtava oikeusmurha tapahtui, miksi kukaan ei vaadi opettajan typerää päätä vadille. Lopputulos on sama, ihminen lakkaa kehittämästä omaa kirjoittamistaan tuijottaessaan mestariaan. Minäkin olen tosiaan onnistunut hankkimaan itselleni omat stalkkerini, Hännisten poikien teoksen mielestä (Haluatko todella kirjailijaksi) voin siis pitää itseäni menestyksekkäänä kirjailijana sillä jossain mielessä kirjailijuuden menestystä voidaan mitata stalkkereiden määrällä. Stalkkerit pitää erottaa ihailijoista, joita minulla ei olekaan ja hyvä niin.

Kuvittaja viestitti, että oli saanut omat kappaleensa Johannes ja Juraa. Missäs minun kappaleeni viipyvät. No tärkeintä tietää että ovat valmiita, ei tarvitse sitten ensi viikolla juhlia ilman kirjaa, toivottavasti. Tosin kollega kertoi oman kirjansa ilmestyneen kuukausi sitten, arvostelujakin on jo ollut lehdissä, mutta hän ei ole vielä nähnyt omia kirjojaan. Mitäs meistä, mehän vain olemme kirjoittaneet nuo tarinat, väliäkös meillä. No ei vaan.

hei nyt ne kirjat tulivatkin, onnea meille tekijöille!

Ahti suo antejaan

Unohtumaton unohdus

Helsingin sanomat osoitti kulttuuritahtoa ja julkisti listan syksyn Lastenkirjoista. Johannes ja Jura keikkuu siellä mukana.

Kirja sai alkunsa, kun istuin kahvilassa odotellen palaveriin yhteistyökumppania, joka ei tullutkaan. Kun soitin hänelle ihmetellen missä hän viipyy, hän kertoi unohtaneensa minut.

Vaikka tilanteeseen ei liittynyt dramatiikkaa, kumppanin unohdus ruopaisi pintaan jotain sielun pohjamutaa. Olin aikaisemmin päivällä lukenut pienen pojan tarinan dinosauruksesta, jota kiusattiin. Nämä asiat jollakin tavalla yhdistyivät mielessäni. Mieleen tuli, että entä jos kaupungissa asuisikin vielä yksi dinosaurus, jota kukaan ei näe, koska dinosaurusten uskotaan kuolleen sukupuuttoon.

Yleensä en kirjoita kahviloissa, mutta silloin kirjoitin kymmenkunta liuskaa käsin ja koko kirjoittamisen ajan kyynelet valuivat silmistäni. Eläydyin niin vahvasti yksinäisen dinosauruksen kohtaloon.

Tuosta mönkään menneestä palaverista kului miltei vuosi, ennen kuin minulla oli tilaisuus palata tekstiin. En tiedä onko tämä kiinnostava tarina, mutta niin tämä kirja sai alkunsa.

Unohtumaton unohdus

En todella halunnut kirjailijaksi, mutta siinä vain kävi niin

Jos ei tiedä mitä tekisi, voi aina kuunnella Kotimaisten kielten keskuksen sivuilta Suomen mainioita murteita. Tietysti voi myös hankkia itselleen Suomen ensimmäisen murre-Aapisen jonka Heli Laaksonen kirjoittanut. En tiedä mitä minulle on tapahtunut, kun olen alkanut lämmetä murteille.

Tarkoitus oli viikonloppuna laventaa sivistystä lukemalla muutama romaani, mutta lipsahdin lukemaan Hännisen & Hännisen Haluatko todella kirjailijaksi? Kirja kertoo olevansa matkaopas kirjamaailmaan. Hiukan iltapäivälehtimäinen teos, joka juoruilee ja vihjailee, mutta jakaa kyllä asiallistakin tietoa. Yllätyin löytäessäni itseni pariinkin otteeseen kirjan sivuilta, myös tämän blogin anonyymi kommentaattori oli kirjoitusvirheineen päässyt ikuistetuksi kirjaan. Kirja on ilmestynyt niinkin äskettäin kuin 2012 ja silti jotkin asiat ovat tällä välin ehtineet vanhentua.

Pitää nyt tunnustaa, että jollakin tavalla kirjan lukeminen oli ihan terapeuttinen kokemus, vaikka toisaalta tuntuu, että ehkä tämä vetosi joihinkin ihmisyyteni alempiin puoliin. Ihan hyvä olisi ollut lukea tämän tyyppinen teos kirjailijan uran alkuvaiheessa. Jos olet sellaisessa vaiheessa nyt, lue tämä kirja, mikäli kirjailijaelämän paineet uhkaavat puristaa pääkoppasi rusinaksi.

En todella halunnut kirjailijaksi, mutta siinä vain kävi niin

Cameron kirvoitti tunteen

Virittäydyn tuleviin opetuskeikkoihin lukemalla kirjoitusoppaita. Joitakin luen toistamiseen, kuten Julia Cameronin Tyhjän paperin nautinnon.

Velvollisuutemme kirjoittajina on pohtia rehellisesti, mikä meille on tärkeää ja yrittää kirjoittaa siitä. Se voi vaatia hieman rohkeutta. Se voi tarkoittaa, ettemme saa välitöntä tukea niiltä, jotka tekevät päätökset huomioiden kirjan mahdollisen menekin.

Tunnustan nyt itselleni ja kaikille teille, että vaikka olenkin aina pohtinut rehellisesti mikä minulle on tärkeää, en ole aina yrittänyt kirjoittaa siitä. Oikeastaan olen toiminut päinvastoin, olen yrittänyt kirjoittamalla vieroittaa itseäni siitä mikä minulle on tärkeää, koska minun on ollut vaikea hyväksyä asioita, jotka ovat minulle tärkeitä.

Olen viettänyt elämäni hajaannuksen tilassa.

Nyt piirrän sarjakuva-albumia toisesta Köyliön vaelluksestani ja ärsyttävä ääni sisimmässäni ilkkuu ja pitää minua pilkkanaan. Miksi olet niin innostunut tuollaisesta asiasta. Joo joo, ehkä olet onnellinen ja levollinen siellä Yläneen työväentalon nurkassa nukkuessasi, mutta haloo, eikö siinä olisi  järkevälle ihmiselle syy havahtua ja ravistautua irti typeryyksistä. Kun sinä rassukka kuitenkin elätät jatkuvasti haaveita siitä, että eräänä päivänä kirjasi tosiaan murtautuu ihmisten tietoisuuteen ja saat kirjoittamisellesi sellaista vastakaikua, että voit todella levollisesti luottaa oman kirjoittamisesi oikeutukseen, niin haloo haloo haloo, se ei varmaankaan tapahdu tällä tavalla, diletanttipiirustelijana ja vielä tällaisesta aiheesta. Ota oppia menestyneistä. Ole mieluummin Reijo Mäki tai Sofi Oksanen ja lopeta tuo pelleilysi. Näin se ääni minulle rupattaa.

Cameron kirvoitti tunteen

Tahtoo juhlia hiukan

Kirjani Johannes ja Jura julkaisupäiväksi oli merkitty 15.8 joka on Turun Taiteidenyön päivä. Kirjakauppa Pieni Kirjapuoti ilmaisi halunsa ottaa kirja mukaan taiteiden yön ohjelmaan ja siitä sovittiin.

Minulla alkoi mopo keulia. Tuli mieleen, että eikö olisi kiva edes hiukan juhlistaa sitä, että aika mones kirja ilmestyy markkinoille. Syyskuussa on tulossa toinenkin kirja. Mutta mitä näiden jälkeen, siitä ei taas ole tietoa, joten ei sitä tiedä, nyt on ehkä viimeinen mahdollisuus juhlia omatekemää kirjaa. Ja kuvittajakin on lupautunut saapumaan paikalle.

Huomaamatta olen siirtynyt elämässäni vaiheeseen, jossa kirjan ilmestyminen ei kauheasti vaikuta itsetuntoon. Ei kohenna sitä jos ei raunioitakaan. Kirjoja tulee jos tulee, mutta niistä ei tiedä.  Ehkä sitä voisi arki-iltana tarjota valkoviiniä, punaviiniä, rieskarullia, kääretorttua ja muuta sellaista pientä naposteltavaa. On sitä turhempiakin asioita maailmassa juhlittu kuin uutta taideteosta, vai mitä mieltä olette?

Tahtoo juhlia hiukan

Elämän värit

Kirjoittajana olen tottunut siihen, että suuri osa kirjoittamastani tekstistä jää lopullisen teoksen ulkopuolelle. Hemingway muistaakseni totesi, että romaani on vain jäävuoren huippu. On kohtia, jotka pitää kirjoittaa, vaikka ne eivät päädykään kirjaan. Ne kuitenkin lähettävät säteilyä tarinaan, vaikka jäävät vain kirjoittajan tietoon.

Mutta piirtäjänä en ole tottunut samaan. Minua harmittaa vietävästi, kun tajuan piirtäneeni stripin, joka ei sovi tekeillä olevaan pyhiinvaellusalbumiin. Tuntuu kuin olisin tehnyt ihan turhaa työtä, vaikka tuskin sekään turhaa on. Piirtäessäni kuitenkin kehityn. Vaikka hitaasti, niin kuitenkin. Eilen piirsin koko päivän. Aloitin seitsemältä ja jatkoin illalla yhdeksään. Välillä puhuin vähän puhelimessa. Ulkona en käynyt lainkaan.

Aikaisemmin kesällä sain parilta ammattitaiteilijalta palautetta edellisestä sarjakuva-albumistani. He kiinnittivät huomiota värien käyttööni. Että olin ylpeä. He olivat vetämässä lasten taideleiriä, ja minähän olen eräänlainen lapsi myös.

Tällä viikolla pitäisi saada tehtyä Kaivattujen takakansiteksti. 

Elämän värit

Tsemppiä Snowdenille, toivottavasti saat turvapaikan

Uutisissa kerrottiin eilen Yhdysvaltain oikeusministerin luvanneen  ettei Snowdenia odota kidutus eikä kuolemantuomio, jos hänet luovutetaan amerikkalaisille. Vähän järkytyin tuosta lausunnosta, koska tätä ennen minulle ei ollut tullut mieleenkään, että Snowdenia voitaisiin kiduttaa, tai että hänet voitaisiin tappaa. Siis Yhdysvaltain hallinnon toimesta. Uutisen kuultuani tajusin, että sellainenkin mahdollisuus voisi olla. Jos olisin Snowden, niin tuollainen lausunto ei minua juuri lohduttaisi. 

Ja hyppäys Suomen menneisyyteen. Mannerheimkin kannusti punaisia antautumaan kansalaissodassa ja lupasi, että valkoiset eivät tapa vankejaan. Ja kuinkas sitten kävikään.

Tsemppiä Snowdenille, toivottavasti saat turvapaikan

Lahopää, eikun -puu versoo virkeästi

Huomasin, että puu, joka oli kaadettu jo pari vuotta sitten, oli alkanut versoa. Tuollaisia me puupäät olemme, jaksamme, vaikka ei kannattaisi. Koska onhan se selvää, ettei tuosta mitään tule. 

Mutta miksi mistään pitäisi niin erityisesti mitään tullakaan. Ehkä parhainta onkin, kun saa hetken vielä versoa virkeästi ihan vain huvin vuoksi. 

Lahopää, eikun -puu versoo virkeästi

Yritän uudestaan

Tilastojen valossa on käsittääkseni niin, että alhainen sosioekonominen asema korreloi ylipainon kanssa. Katsokaa esim. leipäjonoja, ei siellä näy kovin laihoja ihmisiä. Taannoinen rockyhtye jo 80-luvulla runoili, että jos posket eivät näy takaapäin sosiaalihuolto on ollut vastuuton.

Korkean sosioekonomisen tason omaavat ihmiset sen sijaan nykyään kuntoilevat, säännöstelevät syömistään, ovat hoikkia. Esimerkiksi toimitusjohtaja-tasoisesta porukasta yhä harvemmin löytyy Suomessa nykyään ylipainoisia.

Tämä ei tarkoita sitä, etteikö voisi olla lihavaa toimitusjohtajaa tai etteikö leipäjonossa voisi olla laihoja, puhun nyt asiasta tilastollisesti.

Lisäksi olen ymmärtänyt, että sosioekonomisesta asemasta riippumatta, kaikki Suomessa pitävät hoikkuutta tavoiteltavana asiana ja lihavuutta ei-tavoiteltavana. Poislukien eräs ystäväni, joka edelleen sitkeästi ihailee pulskia ihmisiä ja pyrkii itsekin olemaan pulska.

Mutta oletan nyt näin:
1.Suurin piirtein kaikki suomalaiset tavoittelevat hoikkuutta.
2. Suhteellinen köyhyys ei Suomessa ole enää aikoihin tarkoittanut sitä, että ihminen olisi laiha. (Ihminen voi kärsiä huonosta ravitsemuksesta ja olla lihava, koska hänen kannattaa syödä pullaa ja juoda rasvaa, koska ne ovat halpoja elintarvikkeita verrattuna porkkanoihin, lanttuihin jne)

Ja tästä vaan siis omassa päässäni seurasi kysymys, että ovatko nuo naapurissa työtä tekevät ulkomailta tulleet rakennustyömiehet ihailtavan hoikkia siksi, että he vahtivat painoaan ja puputtavat salaattia ja hoitavat kuntoa vapaa-ajalla, vai ovatko he hoikkia siksi, että he saavat palkkaa kaksi euroa tunnilta ja siitäkin lähettävät osan kotimaahansa. 

Yritän uudestaan

Havaitsemisen vaikeus

Kiinnitin huomiota, että naapuritaloa remontoivat ulkomaalaiset rakennusmiehet ovat hoikkia verrattuina suomalaisiin rakennusmiehiin jotka vähintään kuusikymmentäluvulta lähtien ovat olleet pulskaa väkeä. Vierastyövoiman hoikkuutta ihaillessani käväisi yllättäen mielessä, että missä vaiheessa alkaisin epäillä heitä nälkiintyneiksi sen sijaan, että nyt vain kadehtien ihailen heidän hoikkuuttaan.  Entä jos he eivät olekaan hoikkia vapaasta tahdostaan vaan siksi, ettei heillä ole rahaa ruokaan, koska pienellä palkalla elätetään koko sukua kotimaassa. Miten laihoiksi heidän pitäisi muuttua, että havahtuisin jonkin asian olevan pielessä? Ja tekisinkö sittenkään mitään? Mitä olisi tehtävissä? Tuli vain mieleen taas, että silmien edessä voi tapahtua kaikenlaista jota ei oikeastaan havaitse.

Havaitsemisen vaikeus

Lomailua edelleen

Tänä kesänä on moni projektini tullut päätökseen. Multarannan miljonäärien viimeinenkin esitys takana. Kaikkiaan se veti vähän päälle viisituhatta katsojaa. Kesäteatterien keskinäinen kilpailu on kovaa, mutta Vuokonjärven kesäteatteri on pitänyt pintansa ja itse asiassa tämä näytelmä veti väkeä paremmin kuin mihin viime vuosina on totuttu, joten voin olla tyytyväinen suoritukseemme. Tietenkin ilmoillakin on osuutensa kesäteatterin suosioon. Ihan sateitta ja ukkositta ei kai tänä kesänäkään menty.

Minulla on  nyt työpalikat vähän sekaisin, mutta niin kai kuuluu lomalla ollakin. Luultavasti teen aika paljon kirjoittajaohjaushommia syksyllä. Vapaa kirjoittajakoulu Kirjan talolla jatkuu, haku on käynnissä. Piirrän seuraavaa sarjakuva-albumiani ja näyttää siltä, että siitä tulee filosofisempi ja teologisempi kuin viime vuotisesta. Tämä ei ole niin selkästi päiväkirjamainen. Voi olla, että pieni kunnianhimon poikanenkin vaatii panostamaan tarinaan. Täytyy yrittää olla lankeamatta yliyrittämiseen.

Yksi keskeneräinen romaanikäsikirjoitus odottaa työstäjää. Jotain uusia ideoita on. Yritän suhtautua asioihin niin, että kirjoitan mitä kirjoitan. Kai tässä jotenkin pärjätään ja jos ei pärjätä niin kuollaan pois.

Lomailua edelleen

Paljon huutomerkkejä on hyvä merkki

Multarannan miljonäärit kesäteatterinäytelmän kanssani käsikirjoittanut Salme kertoi, että jossain Pohjois-Karjalassa ilmestyvässä lehdessä kriitikko oli moittinut näytelmäämme siitä, että käsikirjoitus kompastuu kliseisiin. Olisin halunnut kirjoittaa lehteen kritiikin kritiikin, mutta Salme ei innostunut asiasta, joten sanon sanottavani täällä.

Hei sinä kesäteatterinäytelmä Multarannan miljonäärit käsikirjoitusta kritisoinut kriitikko. Olet täysin väärässä. Näytelmämme ei kompastu kliseisiin, vaan syöksyy niihin pää edellä. Eikä pelkästään syöksy, vaan melskaa ja räpiköi niissä. Päämääränämme on, (koska pitäähän elämässä ja taiteessa jokin päämäärä olla), karnevalisoida kesäteatteriperinnettä ja turboahtaa puskafarssi uusille leveleille.

Salme kertoi myös, että kultturelli ystävämme oli käynyt katsomassa näytelmän, ja lähettänyt sähköpostissa palautetta jossa oli ollut paljon huutomerkkejä.

Anna kävi vinkkaamassa, että se arvostelu löytyy täältä!

Paljon huutomerkkejä on hyvä merkki

Lomalukemisto

Lomalukemisena minulla on Barbara Demickin Suljettu maa. Pohjois-Koreaa on tullut äimisteltyä aina kun se on päätynyt aiheeksi johonkin uutisvälähdykseen, mutta tajusin tietäväni todella vähän tuosta salaperäisestä maasta, sen kansasta ja johtajista. Suljettu maa tarjoaa pientä paikkausapua tähän tilanteeseen.

En esim. ollut tiennyt sitä, että Koreassa oli ollut vireitä kristillisiä yhteisöjä, jotka tuhottiin. Ihmiset tapettiin tai ajettiin maanpakoon ja sen jälkeen otettiin uskonto propagandakoneiston käyttöön. Kim-Il sungista tehtiin tietoisesti jumalhahmo. Ovelaa.

Kirja on kiinnostava, se on kirjoitettu kuuden loikkarin kertomusten pohjalta. Koska itse olen myös kapitalismin kriitikko, välillä vähän särähtää, kun kapitalismi esitetään niin auvoisesti. Onhan se tietenkin hienoa, että Etelä-Korealla menee taloudellisesti hyvin. Mutta esimerkiksi pikaruokaketjujen maailmanvalloitusta voisi mielestäni pitää ihan huumebisneksen veroisena rikoksena ihmiskuntaa vastaan.

Lomalukemisto

Silta

Silta rikossarjassa on nuori vähän autistinen naispoliisi, jonka alkoi kesken murhatutkimusten tehdä mieli seksiä. Hän lähti kapakkaan, iski miehen ilman normaaleja iskemiseen liittyviä piruetteja ja vei tämän kotiinsa. Seksin jälkeen nainen haki läppärin vuoteeseen ja jatkoi töitä. Kapakasta isketty mies katseli hänen kanssaan kuvia murhan uhreista.

Kohtaus häiritsi, koska minun oli vaikea uskoa, että poliisi antaisi satunnaisen panokaverin katsella murhatutkimukseen liittyviä kuvia. Toisaalta olihan meilläkin pääministeri, joka kävi korkean tason poliittisia neuvotteluja puhelimessa samalla kun netistä isketty nainen kuunteli vieressä. Jotenkin olisin kuitenkin odottanut, että kuvien katselu olisi jollakin tavalla huomioitu, mutta ehkä se tapahtuu seuraavassa jaksossa.

Autistinen poliisihahmo on hauska efekti. Sitä seuraa kiinnostuneena, että saako autistinen käytös selityksen, vai onko hän tosiaan sellainen. Olen kuullut juttuja aviomiehistä, jotka ovat avioliittoja solmittaessa olleet ihan tavallisia kommunikaatiokykyisiä miehiä, mutta iän myötä he ovat vetäytyneet omiin maailmoihinsa.

En tiedä miksi tästäkin taas piti kirjoittaa, mutta tuo poliisisarja on ihan katsottava joka tapauksessa.

Silta

Olen ajatusten aurajoki, en suihkukaivo

Intensiivinen kurssijakso vastaa pitkää humalatilaa ja jälkivaikutuksena on krapula, jota hoidin tekemällä tutun kävelylenkkini Saaroniemeen ja takaisin, kaksikymmentä kilometriä. Tutulla reitillä ajatukset vapautuvat. Haluaisin kasvaa ihmisenä. Tätä termiä ei kai juuri kukaan enää käytä tosissaan näinä kyynisinä nykyaikoina. Opin viikon aikana paljon, sillä ihmiset ovat tarinoiden suihkukaivoja, tosin sanaa suihkukaivo käytti proosakurssin opiskelija Taija Tuomisesta. En tiedä oliko metafora hänen oma keksintönsä, mutta se jäi pyörimään mieleen. Kuten sekin, kun joskus vuosia aikaisemmin Kirsi Kunnas kutsui puita suihkukaivoiksi. Mutta ehkä seuraava suihkukaivo ei enää poraudu mieleeni. Alkaa tämän kesäni toinen lomaviikko. Haluaisin lukea muutaman romaanin, tai ylipäätään kirjan. Piirtääkin haluaisin. Saa nähdä onnistuuko. 

Olen ajatusten aurajoki, en suihkukaivo

Taas yksi loistava kusipää

Tapahtumarikkaan viime yön jälkeen mietin, että mistä kehitän vielä yhden tehtävän tämän aamun kirjoitustunneille, kun kurssilaiset ovat jo uupuneita ja omakin takki tyhjä. Aamukahvilla avasin hesarin, ja Antti Majander sanoo Jo Nesbon kirjasta näin:

...ratkaisee romanttisen rakkauden arvoituksen - mihin kyseisen alan varsinainen lukemisto ei ole (rajallisen kokemukseni perusteella) koskaan pystynyt. Romanssiviihteessä lyyliä kaatuu vain sillä perusteella, että kundilla on sudenhymy.

Tämähän se onkin oikea asenne ihmiselle joka kirjoittaa kirja-arvosteluja. Aina kannattaa tehdä omista ennakkoluuloistaan totuus ja julistaa se maailmalle.

Minäkin julistan nyt Antti Majanderin idiootiksi tämän hänen kirjoittamansa kirja-arvostelun perusteella. En tosin tunne häntä henkilökohtaisesti enkä muutenkaan, mutta eihän minun tarvitse, koska tämä kirja-arvostelu jo vääjäämättä osoittaa että hän sellainen on. Kiitos Antti!

Taas yksi loistava kusipää

Oi Orivesi

Oriveden opisto on kuin avaruusalus. Eilen täällä luonani käväisi vieras ulkomaailmasta ja nyt tuntuu, että sen täytyi olla unta. Suurin osa vierailuajasta kyllä menikin unessa. Ensin kolmen oluen pitsahumalassa ja sitten nukuttiin. Nyt olen menossa tämän päivän viimeiseen henkkariin, eli noin kaksitoistatuntinen on tulossa tästäkin päivästä. Opettajien illanistujainen alkaisi viiden minuutin kuluttua, mutta se taitaa jäädä väliin. Kuuleeko maa ja reaalitodellisuus? Piip piip, ei yhteyttä.

Oi Orivesi

Ihmissuhdeproosaa

Täällä kevyen ihmissuhdeproosan kurssilla aloin muistella tätä Yön biisiä:

Niin pienen hetken rakkaus on lumivalkoinen

On puhdas niinkuin hanki helmikuisten aamujen

Voi kunpa joskus kauemmin sen loisto kestää vois

Vaan illan tullen katoaa ja tummuu aina pois.

Kysymys kuuluu, että miten tällaiselle kansakunnalle kirjoitetaan rakkaustarinoita, joka pitää suosikkilaulunaan tällaista valitusta. Vai onko niin, että ihmiset eivät kuule kuin nuo kaksi ensimmäistä säettä ja sulkevat korvansa jälkimmäisiltä?

Ihmissuhdeproosaa

Ei mennyt taaskaan kuin Strömsössä

Voi iankaikkinen. Tajusin juuri, että nyt olisi kerrankin ollut käyttöä romaanilleni Nainen joka kirjoitti rakkausromaanin. Sehän kävisi suoraan oppikirjaksi Orivedelle kevyen ihmissuhdeproosan kurssilleni, mutta arvatkaa onko minulla yhtään enää jäljellä. No ei varsin ole. Ei ainuttakaan.

Kyllä ihmissuhteet todellakin ovat aika proosallisia, mutta ovatko ne kevyitä, kysyn vain. Mutta sitähän siellä sitten opiskellaan. Kirjoittamaan raskaista asioista kevyesti.

Avonaisesta ikkunasta kantautuu ruisrokin etäinen kumu. Kävelin kolmannen kerran tällä viikolla Saaronniemeen ja takaisin. Joku voisi jo väittää, että olen monomaani. Ja kyllä minulla aikamoiset monot onkin jalassa silloin kun kävelen. Olen tällä viikolla kävellyt 60 kilometriä ja ajanut pyörällä toisen mokoman. Meinaan olla kovassa iskussa, kun matkustaan Roomaan ja kierrän ympäri Vatikaania. Mutta siis piti sanoa, että takaisin tullessa olimme jäädä ruisrokkiin vyöryvän nuorison jalkoihin. Mies alkoi laskeskella, että kuinka moni pariutuu viikonlopun aikana. Syntyykö niin monta paria, että tapahtuman hyötysuhde on riittävän korkea. Siksihän näitä juttuja järjestetään, että ihmiset pääsevät lähikontaktiin toistensa kanssa, eikä tarvitse nukkua yksin.

Luonnolle tapahtuma taitaa olla tuhoisa. Kuolleita lintuja ja päästäisiä oli pitkin polkuja.

Ei mennyt taaskaan kuin Strömsössä

tiedotus

Olen päättänyt tämän asian ennenkin, mutta koska en ole pystynyt noudattamaan päätöstäni, pitää päättää uudestaan. Päätän niin monta kertaa kuin vaaditaan, ehkä päätös lopulta pitääkin.

Siis en ala enää itse vähätellä tekemisiäni, enkä itseäni.
En myöskään suostu ottamaan osaksi itseäni ihmisten vähätteleviä kommentteja, enkä toistele niitä neuroottisesti myöskään täällä blogissani.

Lakkaan myös suremasta sitä, että jotkut ystävät eivät enää ole ystäviäni, koska olen muuttunut niin tylsäksi. Enkä sitä, että maailmassa on monenlaisia seurapiirejä, joista en löydä itselleni hengenheimolaisia.

Tiedän, että tärkeämpää on oikeastaan löytää ihmisiä joiden mielestä en ole tylsä ja kaikkein tärkeintä on tehdä asioita, joita tahdon tehdä. Tämä merkitsee katseen kääntämistä omista neurooseista ulos maailmaan, muihin ihmisiin, jotka ovat, kun sen oikein ymmärtää, loputtoman liikuttavia ja mielenkiintoisia.

Maanantaina alkaa kevyen ihmissuhdeproosan kurssi Orivedellä, sitä ennen on vielä pari päivää aikaa piirtää.

tiedotus

Kesälomavalvontaa

Ylisosiaalinen kausi kostautuu lievänä depressiivisyytenä. Mieleen alkaa välähdyksenomaisesti palautua keskustelunpätkiä ja muistan laukoneeni kaikkea tyhmää. Pitäisi oikeastaan olla tekemisissä vain sellaisten ihmisten kanssa, jotka itsekin laukovat välillä tyhmiä juttuja, niin ei tarvitsisi jälkikäteen niin kauheasti hävetä itseään. Tarkemmin ajatellen sen luulisi olevan helppoa, sillä suurin osa ihmisistä välillä päästelee suustaan sammakoita, tai jopa rupikonnia, joita tässä eräänä iltana näinkin monta.

Eilen ajoin pyörällä sellaisen talon ohi, jossa oli verkkoaitaan metrin välein kiinnitetty lappu: yksityisalue, ei koiran pissatusta. Yhdessä lapussa luki lisäksi "poison". Ajattelin, ettei tuokaan ihminen ilmeisesti ihan täysillä valoilla aja. Mistä sekin nyt tuli mieleen.

Hiukan asiaakin tähän loppuun. Suvihelinä, eli Laaksosen Heli on pystyttänyt hauskan aapis-sarjan nettiin.

Kesälomavalvontaa

Hetken luulit olevasi autonominen aikuinen

Yhtenä päivänä sitä on ihmisten joukossa puheliaana. Kertoo juttuja ja kuuntelee niitä. Nauttii ihmisten seurasta. Ajattelee, että on mukava, kun tuntee kaikenlaisia tyyppejä joiden kanssa voi väitellä ja jakaa ajatuksia. Olla samaa mieltä tai eri mieltä, miten milloinkin. Sitä kuvittelee olevansa sujuva ja mukava ihminen.

Sitten sitä tulee heitetyksi toiseen seurueeseen ja yhtäkkiä ei mikään enää sujukaan. Tuntuu, ettei osaa mitään, edes kävellä tai istua hiljaa paikallaan. Hengittääkin jotenkin väärin. Vieressä istuu ihminen, joka näyttää kärsivän yhtä ankarasti ja vaikka miten yrittää, ei osaa sanoa mitään, ei keksi yhtään lupsakkaa juttua eikä kysymystä joka laukaisisi kankean kauhean tilanteen. Siis ei ylipäätään osaa sanoa mitään.

Niin sitä nousee, kävelee jäykin jaloin toiseen huoneeseen, istuu sohvalla, katselee seiniä joita on katsonut niin monet kerrat ennenkin ja tuntee itsensä samaksi kömpelöksi lapseksi joka oli joskus kauan sitten. Luulitko tosiaan, että olisit nujertanut sen surkimuksen. Höpö höpö.

Hetken luulit olevasi autonominen aikuinen

Jaettu mielipuoli

Nyt ymmärrän Pohjois-Karjalan lumovoiman. Mutta minullehan ei näytetty kuin hyvinhoidettuja, vauraita seutuja, yksinäiset, köyhät ja kärsivät oli piilotettu katseiltani.

Sain spontaania, henkilökohtaista kiittävää palautetta kaikenikäisiltä ihmisiltä. Voisin tulla tällaisesta riippuvaiseksi. Silti syvällä sisimmässä kärsin edelleen epäonnistumisen salaisia tuskia, joista ei tietenkään kannattaisi täällä huudella. Ensimmäiseen näytökseen olisi pitänyt saada enemmän vauhtia, nyt sen ymmärrän.

Pitkien ajomatkojen aikana muistui mieleen monia absurdeja asioita omasta menneisyydestä ja yhtäkkiä tuli sellainen olo, että nyt kun tänä vuonna ilmestyy kaksi vakavaa teosta, ehkä pitäisi siirtyä hulluttelun maailmaan seuraavaksi. Ehkä voisin jakautua jotenkin. Toisella aivopuoliskolla voisin tehdä härskejä kesäteatterinäytelmiä ja piirellä sarjakuvia, toisella aivopuoliskolla voisin tehdä teologiaa. Graham Greenekin tunnusti, että ainoa filosofian laji josta hän nauttii on teologia. Minä olen vähän samanmoinen.

Jaettu mielipuoli

Postikortti Pohjois-Karjalasta

Tämmöisessä maisemassa tuli eilen illalla uiskenneltua Multarannan miljonäärien esityksen jälkeen. Hiukan ehkä toritaidemainen otos, mutta sopii hyvin kuvioon, sillä kesäteatterikin on aikamoista toritaidetta. 460 ihmistä istui katsomossa ja monet nauroivatkin, joten ei se niin kauheasti rassaa, että osa matkakumppaneistani kiemurteli kauhuissaan näytelmän juonen edetessä.

Postikortti Pohjois-Karjalasta

Juhannuksena Graham Greenen kirjoitusvinkkejä --> sekä lisää mainiota sarjakuvaa

Luin Graham Greenen Pakoteitä. Siinä hän kertoo kuinka hänen kirjansa ovat syntyneet. Kirjasta jäi mieleen kaksi kirjoitusteknistä kommenttia.

Ensimmäinen on se, että romaanissa dialogi on eräs toiminnan muoto.
Aion puhua asiasta kirjoituskurssilla. (Yritän kyllä aina puhua siitä, mutta olin välillä unohtanut, että asian voi ilmaista noin napakasti).

Toinen juttu liittyi kirjan henkiöihin. Mitä paremmin kirjailija tuntee itsensä, sitä enemmän vapautta hän voi antaa kirjansa henkilöille. Kirjailija laittaa aina itseään henkilöihin. Eivät romaanihenkilöt mitään kirjailijan täydellisiä toisintoja ole, mutta jokin sukulaisuus henkilöiden ja kirjailijan välillä vallitsee. Jos kirjailija on sokko itsensä suhteen, hänen henkiönsä ovat determinoituja. Olen itse puhunut kursseilla siitä, että romaanissa henkilöiden luonteet syntyvät toiminnasta. Tämä ei ole oma keksintö vaan peräisin Aristoteleeltä. Nyt sain tähän ajatukseen lisää potkua.

Oikeastaan elämässäkin meidän luonteemme syntyvät toiminnasta ja nyt minä piirtelen taas sarjakuvia. Seuraan myös sydän syrjällä kuinka kesäteatterinäytelmäkäpyseni menestyy. Ensi-illassa oli ollut 566 katsojaa, kun paikkoja olisi ollut viidelle sadalle. Kaikki nämä asiat muokkaavat minua. Sekin varmaan muokkaa, että huomenna lähdemme porukalla katsomaan Multarannan miljonäärejä Juukaan, Vuokonjärven kesäteatteriin. Iloinen juttu, että on porukka, jonka kanssa lähteä.

Juhannuksena Graham Greenen kirjoitusvinkkejä --> sekä lisää mainiota sarjakuvaa

Kontrolli vai hällä väliä?

Keskiviikkona Turun poliisi oli löytänyt useammankin kotiin unohtuneen vainajan: Nyt, kun juhannus on ovella ja kesälomat ovat alkamassa, moni jää yksin. Poliisi toivoo, että omaiset ja tuttavat pitävät yhteyttä yksinäisiin ihmisiin. Tänäänkin tavattiin muutama kotiinsa menehtynyt jotka ovat odottanut yhteydenottoa tai muuten löytymistä. Olkaa siis yhteydessä kanssaihmisiin ja välittäkää toisistanne.    

Olen pari vuotta liikkunut kansainvälisissä porukoissa ja kiinnittänyt huomiota siihen miten joissakin kulttuureissa osataan elää yhdessä. Ihmiset kontrolloivat toistensa tekemisiä, mutta kontrolliin liittyy välittämistä, huolehtimista, jolloin kontrolli ei ole pelkkä rasite, vaan tuo myös turvaa.

Suomalaiset eivät tätä kontrollin ja huolenpidon hienovireistä kombinaatiota tahdo oppia, väittäisin näin. Täällä kyllä hanakasti kontrolloidaan toisten tekemisiä ja sanomisia ja ajattelutapoja, mutta unohdetaan huolenpito, lämpö, välittäminen. Ihmiset haluavat ravistautua irti sosiaalisen kontrollin painostavasta verkostosta, koska se koetaan ahdistavana ja vapautta rajoittavana.

Mutta kun vapaus lisääntyy, se näköjään tarkoittaa myös välinpitämättömyyden lisääntymistä.

Lievästi stereotyypitellen voisi sanoa, että suomalaiset osaavat joko kontrolloida ankarasti, tai sitten olla että hällä väliä. Ehkä eräänä päivänä osaamme antaa lähimmäisillemme tilaa olla sellaisia kuin ovat ja silti vähän katsoa perään, pitää huolta?

Kontrolli vai hällä väliä?

Kirjoittajakoulutusta

Asiallisia juttuja väliin. Kuulin, että typerältä kuulostava kirjoituskurssini Kevyen ihmissuhdeproosaan liittyen Orivedellä toteutuu sittenkin. Tilaakin vielä on, eli jos nyt joku haluaa oppia kirjoittamaan ihmissuhdeviihdettä (ilman tätä kurssiahan se ei tietenkään ole mahdollista), niin mukaan vain 8-13.7. Henkilö- ja juonivetoisisten tarinoiden kirjoittamisesta on kysymys. Ja siis nimenomaan TARINOIDEN kirjoittamisesta, ei pelkästään kiehtovien sanamosaiikkien rakentelusta. (Ja siis kuka on vastuussa tuosta ääliömäisestä kurssiesittelystä? Minä tietenkin. Yksin minä)

Kiva se on kerrankin mennä Orivedelle kesällä, yleensä olen ollut siellä marraskuun hämärissä ja kopeloinut avaimia jostain talon kulmaan kiinnitetystä postilaatikosta.

Ja sitten toinen asia. Turun yliopiston luovan kirjoittamisen oppiaineen kannatusyhdistys alkaa tarjota kirjoittajakoulutusta, käykääpä siis tutustumassa verkkosivuihin ja kiinnostavaan koulutustarjontaan.

Kirjoittajakoulutusta

Köyliöstä vielä -> huomaa hetkellinen blogiylösnousemus

Yritän tässä nyt vähän piirrellä talteen Köyliön kokemuksia. Kulkeeko henki Blogi siis ehkä päivittyy lähiaikoina hiukan viime aikoja tiheämmin. Oli tosi tyhmää, ettei minulla ollut sarjakuva-albumiani mukana, tuntui että sille olisi ollut kysyntää. Siitä ainoasta kappaleesta, joka löytyi kassinpohjalta, syntyi pieni kisa. Tuntui hassulta, kun eräs ihminen kysyi, että kuka taiteilija on tehnyt piirrokset. Ehkä hän vain halusi olla kohtelias. Minulla ei todellakaan ole suuria harhaluuloja piirustustaidostani. Tunnen syvästi oman säälittävyyteni graafikkona. Mutta täti on terve, kun se leikkii. Kun minulla on aikaa piirtää, viihdyn hyvin. En mieti mitään muuta kuin kuinka saisin ilmaistua sen, minkä haluan ilmaista. Täytyyhän ihmisellä olla harrastuksia ja tämä on minun harrastukseni.

Toiseen asiaan, tykkään Malickin elokuvista. Varsinkin Onnellisten aika on tullut katsottua useampaankin kertaan. Malick on nyt tihentänyt julkaisutahtiaan, kävin eilen katsomassa To the Wonder. Suosittelen niille, jotka eivät vaadi elokuvilta huimia takaa-ajokohtauksia ja erikoistehosteita. Kuvat ovat henkeäsalpaavan kauniita. Elokuva pohdiskelee rakkautta, mutta siinä ei varsinaisesti puhuta mitään, eikä siinä tapahdu mitään. Se on muuten vain henkeäsalpaava.

Ja sitten muutama kuva Köyliön vaellukselta...

Perjantaina Yläneen työväentalolla tankattiin kalakeittoa. Ihailin lautasia, teki mieli pitää taskuun muutama.

Kun asetun taloksi johonkin, se näyttää heti tältä

Tänä vuonna katolilaiset olivat taipaleella oman onnensa nojassa, koska luterilaiset tekevät vaelluksen vain joinakin vuosina. Vietnamilaisen cowboypapin johdolla tässä kai tuumaillaan, että missä nyt oikeastaan ollaankaan

Joku kysyi, että onko reitillä jokin tunnus. Kuvassa näkyy nauha, jolla reitti on merkattu. Siis periaatteessa.

Näitä ilman ei olisi pärjätty. Tässä kengät ja reppu onnellisesti Lallin koululla

Virkeät nuoret menivät kovaa kyytiä edellä. Häntäpää hoiperteli perässä miten kuten.

Köyliöstä vielä -> huomaa hetkellinen blogiylösnousemus